sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Uusia polkuja


Pellot alkavat saada kultaista sävyä, aamuisin pehmeä usva peittää maan ja viileä puhuri puskee vasten poskipäitä. Rakastan syksyä, mutta toisaalta kesän päättyminen tuntuu tänä vuonna tavanomaista haikeammalta. Yleensä haluaisin loikata kesän yli pikakelauksella ja rientää tunnelmoimaan pimeneviä syysiltoja, mutta tänä vuonna olisin voinut nauttia kesän suomista iloista pikkuriikkisen kauemmin ja välttyä syksyn haikeudelta. Syksyn vuoro on kuitenkin vähitellen ottaa Turku haltuunsa ja värjätä maisema oranssin, punaisen ja keltaisen vivahteilla.

Kesä on ollut yhtä aikaa ihan mahtava ja toisaalta vähemmän miellyttävä paketti. Ehdottomasti parasta antia on ollut se, että kesän aikana olen viettänyt mukavasti aikaa kotiseuduillani tunturituulen tuiverruksesta, hellistä pohjoisen helteistä ja ennen kaikkea läheisteni seurasta nauttien.  Olen unohtanut tietokoneen olemassaolon ja keskittynyt niihin asioihin, joita osaan tehdä erityisen hyvin - olen siis syönyt, höpöttänyt ja patikoinut.

Olen ollut hellemagneetti - minne tahansa olen siirtynyt, on lämpöaalto seurannut kintereilläni. Kesän kuumuus on ahdistanut yllättävän vähän, vaikka yleensä välttelen paahdetta yhtä tarmokkaasti kuin Matin ja Tepon kuuntelemista. Olen melkein kääntänyt kelkan suuntaa ja oivaltanut, että lämpö ja auringon valo voivat toisinaan olla ihan kivoja ilmiöitä, kunhan ne eivät ihan joka päivä tule hönkimään niskaan. Matin ja Tepon musiikilliseen antiin en suhtaudu yhtä jalomielisesti.


Toisaalta kulunut kesä - tai oikeastaan koko vuosi - on ollut melkoista vuoristorataa. Olen vollottanut niin ilosta kuin surusta ja odottanut sekä kauhulla että innolla tulevaa. Olen yrittänyt pysyä muutoksissa mukana ja toisaalta tykännyt elämästä enemmän kuin pitkään aikaan.

On tullut aika sanoa hyvästit yhdelle elämänvaiheelle ja ottaa askel kohti omaa tietäni, omaa elämääni. Itsekseni. On tullut aika kehitellä uusia, omia unelmia ja toivottavasti ruveta niitä jopa toteuttamaankin. 

Vaikka luovuttaminen on ihan pyllystä ja tuntuu ihan hemmetin turhalta, joskus se on yksinkertaisesti paras vaihtoehto. Vaikka jatkossa kuljen tielläni yksin, en ole yksinäinen. Vaikka suhde muuttaa muotoaan, kahden ihmisen välinen side voi säilyä hyvänä ystävyytenä.



Tyytyväisyys elämään on kaiketi asenteesta kiinni, joten yritän kovasti ajatella, että kysymysmerkkien sijaan tulevaisuuteni on täynnä mahdollisuuksia ja että sumuverhon takaa pilkistää takuuvarmasti aurinko ynnä muuta kliseistä. Välillä uskoa tulevaan joutuu kaivamaan kangella, mutta yritän muistutttaa itseäni, että maailmassa tapahtuu rutkasti hyviäkin juttuja. Ja jos ei aurinko aina jaksa purjehtia esiin, perhe ja ystävät, pienet mukavat hetket ja hyvä sapuska varmasti piristävät mieltä.

Eräs viisas tietäjä (äiti) on todennut, että elämä kantaa. Koska yleensä äiti ruukaa olla oikeassa tai ainakin sinne päin, uskon pärjääväni jatkossakin aivan hyvin, vaikka maailmankaikkeus toisi mitä tahansa kakkaa tai vastavuoroisesti marenkihattaroita vasten pärstääni.

Koska elämä on laiffii ja minä olen vahvaa tekoa.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Tuntureilla, festareilla ja Turun toreilla



Hitsit että kesä 2017 on toistaiseksi ollut suhteellisen siedettävä koitos.

Edellisestä blogiraapustuksestani on kulunut taas niin pitkä aika, että hätnäppiä muistin salasanani koko blogiin. Mutta kun minulla on ollut kiire elää ja nauttia mukavista hetkistä ja mahdollisuuksista, jotka kesä on pärstävärkkini eteen suvainnut tuoda. Luvassa onkin pitkällinen päivitystarina erään ihmisen kesästä.

Viime blogikierroksella höpisin juhannuksen vietosta kotikonnuillani ja niinhän siinä kävi, että vietimme todellisen reippailuloman; valloitimme Kellostapulin, möyrimme Kesänkijärven liepeillä ja huiputimme Kukaksen. Kävimme mykistymässä Pakasaivon äärellä ja naureskelimme piskille, joka oli koko juhannuksen töissä haistellen kisuroiden jälkiä lapsuudenkotini lähistöllä. Jos emme tuntureilla töpötelleet, olimme alati vaarassa - kas kun meillä päin on mukavasti kukkuloita ja mäennyppylöitä valloitettaviksi. Luonnollisesti söin aivan liikaa äitini loihtimia herkkuja, länttäsin hetkeksi ahterini nuotion äärelle ja vietin laatuaikaa läheisten seurassa. Luntakin oli vielä Keskisen lain tuntumassa. 

Piski tykkäsi erittäin paljon reissustamme. Vaikka ukkeli melkoinen kaupunkiurho on, paineli se metsissä kuin vanha tekijä konsanaan. Se hörähteli varsin tyytyväisenä päästessään valloittamaan tuntureita ja ihmetteli pöllämystyneenä pihalla jolkottelevia kisuroita. Ainut varjopuoli terrierin varpupitoisessa onnessa oli se, ettei se sangen hienovaraisista kerjäämisyrityksistään huolimatta saanut maistaa herkullisia juustosarvia, joita ruokapöydällä notkui, saati päässyt hieromaan kirsullaan tuttavuutta grillipöperön kanssa. Piski nautti suunnattomasti loputtomasta rapsutuspataljoonasta ja vapaudesta, jota se ei kaupungissa pääse kokemaan. Paluumatkalla koirapappa oli aivan uuvahtanut - ensimmäisenä kotipäivänä raukkanen nukkui kuin uppotukki. Se oli antanut kaikkensa.



Juhannuksen jälkeen ehdin juuri ja juuri käydä kotona kääntymässä ja pakkaamassa reppuni uudelleen ennen seuraavaa reissua. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa Provinssissa. Onneksi seuralaisasiat olivat täydellisesti kunnossa ja sääalat suosivat meitä - aurinko porotti niin kuumasti, että musiikin tahdissa pomppiessa ja kurkku suorana hoilottaessa meinasi tulla tukalat oltavat. Provinssi oli ihan mukava kokonaisuus, vaikka enemmän tykkään klubikeikoista ja pitäydyn kernaasti loitolla ihmismassoista - kolme päivää ihmishälinän keskellä vei täydellisesti mehut. Loistava seura ja mahtava musiikki ovat kuitenkin aina plussaa (livemusiikki on aina parasta ja Hannan kanssa elely vielä parempaa). 

Sitä paitsi pääsin elämäni ensimmäistä kertaa näkemään Rautiaisen kera Niskalaukauksen. Luulin jo, etten koskaan tulisi näkemään yhtäkään Niskalaukauksen keikkaa elämäni aikana, mikä harmitti vietävästi - Niskalaukauksen tahdissa olen kasvanut aikuiseksi ja se on ollut yksi tärkeimmistä bändeistä minulle kautta aikojen. Sydämeni meinasikin keikan aikana pakahtua noin satatuhatta kertaa. Kun Rajaton rakkaus rupesi raikaamaan, taisi sydämeni heittää viisi volttia ja kaksikymmentä kuperkeikkaa silkasta riemusta. Myös In Flamesin keikka oli kertakaikkisen mahtava kokemus, vaikkakin ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin ajan ihmettelin, alkaako varsinainen keikka koskaan. Mutta kyllä parasta kannatti odottaa. Vaikkei Dialogue with the Stars tai Jotuni kajahtanut Törnävänsaaressa, muistin taas, miksi In Flames on niin hyvä ja miksi haluan Andersin kanssa naimisiin. Kosketinpimputtelua ei tosin bändi tarvitsisi, koska yhtyeen omintakeinen ja vahva tyyli ei turhaa tiluliluttelua kaipaa. Joka tapauksessa kunnollista ja hyvää musiikkia oli Seinäjoella tarjolla, vaikka rokki on festareiden nimestä poistunut (toista on melusaasteen valtaamassa Ruisrockissa). 

Parhaimman keikan veti odotetusti Disco Ensemble, joka on yksinkertaisesti ehkä Suomen upein keikkayhtye. The Killers oli jees, ja Ultra Bran tahdissa oli kiva ulista. JVG:n keikalla järkytin kompikseni maailmaa osaamalla liian hyvin sanat. Jossain toisessa ulottuvuudessa olen todella katu-uskottava räppäri. 



Olen reissailun lisäksi tehnyt paluun nuoruuteeni hankittuani itselleni ihan täydellisen farkkutakin, kestinnyt vieraita ja haaveillut pavlovan leipomisesta. Olen hommannut itselleni liput Don Huonojen keikalle - uskomatonta, että Niskalaukauksen ja In Flamesin lisäksi näen tämän vuoden puolella donkkarit! Käteni tärisevät silkasta innosta. Vuosi 2017 on ehdottomasti musiikkihörhön näkökulmasta tarkasteltuna fantastinen. 

Olen myös hengaillut Turun toreilla kamujen, kuten Hannan ja yhden toisen höntin, kanssa ja todennut, että olen onnistunut haalimaan elämääni hyviä tyyppejä. Olen aina ollut sitä mieltä, että järkyttävän isoa ihmislössiä ei ympärilleen kaipaa, kunhan on muutama erityinen tapaus elämässä.  

Kaiken säpinän vastapainoksi olen saanut elämääni hitusen järjestystä jynssäämällä pirtin kesäkuntoon. Mikään ei ole parempi tapa saada pääkopassa surisevat mietteet edes vähän parempaan järjestykseen kuin siivousrätin kanssa heiluminen. On erittäin palkitsevaa katsella ikkunoista ulos niin että niiden läpi todella näkee ja ihastella loogisesti asetettuja linssilasagnelevyjä kuiva-ainekaapissa. 

Tänä kesänä olen pistänyt hetkeksi aivot lomalle ja antanut elämän ihan vähän viedä mukanaan. Yleensä haluan suunnitella ja miettiä mahdollisimman pitkälle toimintaani etukäteen, mutta välillä tekee kuulkaas hyvää astua mukavuusalueensa ulkopuolelle. Kyllä aikuisuudesta ehtii nauttia arkenakin.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Kesäkuu viimeisiään vetelee


En ole tehnyt minkäänlaista listaa asioista, joita haluan kokea jo päättäväisesti käynnistyneen kesän aikana, sillä luulen vauhdikkaasti eteen päin kulkevan ajanjakson tuovan jo itsessään mukanaan vaikka mitä mukavaa. Loppuaan kohti kiiruhtava kesäkuu on ainakin ollut täynnä pieniä juttuja, jotka saavat mielen iloiseksi.

Olemme viettäneet varsin miellyttävää keskikesän juhlaa kotiseudullani. Kun on junaan hyppäämisen aika koittava, miehellä tulee olemaan tuskainen savotta maanitellessaan junttia sekä sisäisen junttikoiransa löytänyttä piskiä takaisin Turunmaalle. Hurtta on nykyään ihan peräpohjalainen murre. 

Olen löytänyt palavan rakkauteni Musea kohtaan uudelleen. Muse on yhtye, jota olen kuunnellut kutakuinkin ihan aina, mutta viimeisen parin vuoden ajan jokunen muu bändi on meinannut kiilata Musen ohitse. Mutta niin se vaan on, että Muse on muusani. Miten Matthew Bellamy osaakin tehdä niin loistokkaita musiikkiteoksia, jotka pistävät ihon kananlihalle ja kuuntelijan pollan sekaisin?

Olen hankkinut liput Provinssiin. Hanna, here I come! Ruisrockissa näyttää tänä(kin) vuonna olevan suhteellisen kehno esiintyjälista, mutta Seinäjoelle on saatu hämmentävän monta suosikkiani. Ainakin Niskalaukauksen paluuta täytyy käydä katsomassa, ja tietenkin The Killers ynnä In Flames on myös aivan pakko nähdä. Harmi vaan, että CMX soittaa samaan aikaan kuin ruotsalainen liekkiorkesteri, mutta eiköhän jokin konsti kahdessa paikassa yhtä aikaa olemiseen löydy.


Turussa on ollut melkoisen paahteinen ajanjakso - minun mielestäni helleraja on jo rikottu - mutta olen kuin ihmeen kaupalla pysynyt hengissä. Enkä ole edes narissut ja murissut niin pahasti kuin viime vuoden puolella. Tukala kesäilma ja minä emme yleensä mahdu samaan lauseeseen, mutta tänä vuonna kesä on ollut ihan siedettävä. Epäilen, että viimeinen pääkoppaani koossa pitänyt ruuvi on ruostunut, löystynyt ja valumassa kovaa vauhtia olkapäätäni kohti.

Minulla on polkupyörä. Ihan kiva sellainen. Se on selkeästi feminiinen tapaus, mutta kiltiltä ja kuuliaiselta se vaikuttaa. Siinä on seitsemän vaihdetta ja niin tehokas käsijarru, että olen melkein nenälleni pyllähtänyt jarrua tyrkkiessäni - toisaalta sen verran rentouttavaa on pyörällä painella, että jarruominaisuus on ihan turha varuste. Olen parisen viikon ajan ajellut pitkin kylänraittia varsin mairea hymy pärstääni koristaen, mutta minkäpä hölmöläinen onnelleen voi. Minulla on viimein pyörä! Onnittelen itseäni ripeästä ja tehokkaasta toiminnasta - aiemman kulkuvälineeni pöllimisestä ei ehtinyt vierähtää kuin vaatimattomasti yli puoli vuotta, joten en yhtään jahkannut pyöräpäätöksiä tehdessäni. Mutta kun ei polkupyörään voi noin vaan törsätä, vaan pitää hunteerata rauhassa hankintahommia. 

Olen hyvää vauhtia kahlaamassa velhomaailman ihmeisiin perehdyttävää kirjasarjaa (pottereita tietenkin) läpi. Selvittelen tällä hetkellä puoliverisen prinssin asioita ja odotan kauhulla lopputohinoita. Olen vakuuttunut siitä, että monessa suhteessa typeryyden täyttämä maailmanaikamme kaipaisi kovasti Albus Dumbledoren kaltaista hahmoa. Jotenkin samaistun Dumbledoren sanoihin: " - mutta hätkähdyttävän usein epäkohteliaisuus on tahatonta". Voisin täyttää koko blogini dumbledoreismeilla, mutta maltan mieleni ja hillitsen hinkuni. 


Olen hihitellyt kämpässäni köllöttelevien tyyppien edesottamuksille. Mies on lanseerannut piskille uuden lempinimen hurtan uuden hullutuksen mukaan: hauva kantaa nimeä frisbeedog. Papparainen on nimittäin hullaantunut täysin frisbeen perässä laukkomisesta - vaan terrieri kun on kyseessä, frisbeen nakkelusta, noutamisesta taikka palauttamisesta ei ole suinkaan kyse. Vaikka pappaikä jo koputtaa piskiä anturoihin, ei karvareuhka mitenkään mahdottoman helposti irrota itsepäistä otettaan, jos se on naskaleihinsa jotakin kivaa saanut. Olen välillä pohtinut, millaista olisi viettää aikaa kiltin, säyseän ja nöyrän koirasen kanssa, mutta sitten terrieripappa katsoo ruskeilla silmillään niin pyyteettömän hellästi ja lipaisee kilometrin pituisella kielellään kättäni, ettei voi muuta kuin tykätä pässinpäästä. 

Olen mussuttanut leipäjuustoa hillojen kera. Ja kun puhun hillasta, tarkoitan tietenkin kaunista ihmemarjaa, joka nykypäivänä alkaa käydä harmillisen harvinaiseksi. Lakka tarkoittaa minulle ainetta, jolla käsitellään puupintoja, ja suomuurain kuulostaa marjakarhulta.

Toistaiseksi kesäkuu on edennyt siis oikeastaan aika kutkuttavan mielekkäissä merkeissä. Ehkäpä minun on pyörrettävä sanani ja myönnettävä, että kesässäkin lienee omat hyvät puolensa, vaikkei saatavilla olekaan lunta, pakkasta taikka tummaa tähtitaivasta. 

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Juhannus pohjoisen taivaan alla

Se olisi sitten suuren keskikesän juhlan aika. Tänä vuonna pakkasimme patikoimiskamppeet reppuihin, tyrkkäsimme itsemme ja pappaterrierin junaan ja tupsahdimme porukalla juhannuksen viettoon allekirjoittaneen kotiseudulle. Juhannus ei ole juhla, jota mitenkään hulvattomasti yleensä juhlin, mutta kieltämättä ylimääräisen vapaan viettäminen kotikonnuilla on aina houkutteleva ajatus.

Luvassa on toivon mukaan intohimoista ähkyilyä, paljon luonnossa liikkumista, nuotion äärellä rauhoittumista ja sukuloimista. Luulen lisäksi, että pappapiski löytää sisäisen porokoiransa ja rupeaa paimentamaan yli-innokkaasti kisuroita. Se vaan, että eihän kukaan pelkää villisti pomppivaa kolhoa rekkua, joka päästelee into piukassa koomisempia piippausääniä kuin vinkulelunsa tai höpsö uroshirvi konsanaan.

Vastahan minä toki pikareissulta Kolarista Turkuun palasin, mutta jos jotain olen elämäni aikana oivaltanut, on kotiseudulla käytävä aina kun on pienikin mahdollisuus viettää kauniissa maisemissa vähänkin ylimääräistä aikaa. Viime vuoden puolella en päässyt käymään mussuttamssa äitini herkkuja yli puoleen vuoteen, mikä oli aivan liian pitkä aika - perhettä tulisi nähdä useamminkin kuin pari kertaa vuodessa. Suku on paras. 

Juhannusta ei meidän kulmillamme hirveästi ole ruukattu juhlia. Joulu on vuoden kohokohta ja odotettu tapahtuma, mutta juhannus tuo lähinnä yhden ylimääräisen vapaapäivän ja hengähdystauon arjen keskelle. En ole oikein koskaan ymmärtänyt mediassa vellovaa juhannushehkutusta ja sääolosuhteiden povaamista viikkotolkulla etukäteen, mutta perjantaivapaan otan kernaasti vastaan.



  
Varsinaisia juhannusperinteitä ei meillä päin taida olla. Joskus olemme nauttineet yöttömästä yöstä Inarijärven rannalla, toisinaan on ollut vieraita kylässä. Joskus olemme istuskelleet yötä myöten pihamaalla tai katselleet nuotiossa tangoa veteleviä liekkejä, jos luontoäiti on mahdollistanut tulen kanssa saikkaamisen. Yhdistävä tekijä eri vuosien juhannuksissa lienee ruoka, jonka määrä on vakio - ruokapöydässä pitää olla sopivasti kaikkea hyvää mutusteltavaa, jotta ihmiskunta pysyy tyytyväisenä. Ja mummolle piti viedä kullerokimppu, jos peltoja koristavat keltapullerot vain olivat valmiit poimittaviksi.  

Olennaista on höpöhöpöohjelman ja väkisin keksityn säheltämisen sijaan keskikesän kauneudesta nauttiminen. Helle harvoin jaksaa kivuta maamme pohjoisosiin juhannuksen tienoilla, mutta riittävästi ihailtavaa ilman lämpöaaltoa on taivaanrannan värikirjossa, vihreissä varvuissa, hentoisissa koivuissa ja lähes rikkumattomassa hiljaisuudessa, jonka läpäisevät käkien kukunnat ja kuukkelien siipien iskut. Aurinko, joka ei pohjoisessa millään malta painua pehkuihin, luo upean taustan luontoelämyksille. Kuinka kaunista voikaan olla!

Sadetta ja viileää ilmaa on kovasti povailtu ainakin joidenkin lähteiden mukaan, mutta se ei haittaa - ei sade meitä sisätiloihin salpaa. Ulkoiluhan on erityisen miellyttävää, kun ilma on raikas.

Ulkoilusta kun tuli puhetta, on aika heittää löpinät sikseen ja painua luontoon.