sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Kesä Turkuun tulevi


Jos viikkoon mahtuu ylimääräinen vapaapäivä, on viikko varsin kelvollinen kokonaisuus. Jos ylimääräisen vapaapäivän voi viettää vesistön äärellä, on elämässään onnistunut tekemään erittäin hyviä päätöksiä. 

Olen muutamaan otteeseen tainnut todeta, että turkulaisväestöllä on taipumus rynnätä Ruissaloon sellaisina päivinä, kun aurinko vähänkin suvaitsee taivaalla näyttäytyä, mutta saaripahanen on saanut vakavasti otettavan kilpailijan. Mediassa on ollut villiä rummutusta aiheesta Littoistenjärvi. Kemikaaliläträyksellä kirkkaaksi putsattu vesipläntti on houkutellut koko Varsinais-Suomen tai melkeinpä koko maan ihmiset liikekannalle ainakin alueella oleskelevasta populamäärästä päätellen. Kävimme todistamassa tungosta torstaisen vapaan kunniaksi; luontopolkua pitkin talsiessamme meinasi hetkittäin ahtaanpaikankammoa pukata, mutta kyllä kelpasi kauniina ja lämpöisenä toukokuun päivänä lontsotella veden äärellä laineiden liplatusta kuunnellen ja joutsenen ylevää uiskentelua katsellen.  


Melkoisella ryminällä Turkuun saapunut kesä on loppujen lopuksi aivan mukava ilmiö - varsinkin vielä tässä vaiheessa, kun lämpötilat eivät ole vielä ehtineet kivuta niin korkealle tasolle, että viileydestä voimansa ammentava olisi joutunut sulamispisteeseen. Lenkilläkin pystyy ihmispolo käymään ilman välitöntä tukahtumisriskiä. 

Turkuhan on tunnetusti parhaimmillaan aurinkoisina päivinä, ja vaikka jokainen kaupunki tuntuu markkinoivan itseään kesäkaupunkina, Turussa ilmiö korostuu. Ikävän, harmaan ja lumettoman talven jälkeen kesä on kieltämättä viehättävä vaihtoehto, vaikka mielelläni talven viettoa olisin jatkanut toki edellyttäen, että talvi olisi joskus kunnolla nytkähtänyt käyntiin. Turun talvi vaan tuppaa olemaan lähinnä uljaan vuodenajan irvikuva. 

Ihan kiva paikka Turku on. Siinä missä viime viikonlopulla kipittelin pitkin Ateneumin ja Kansallismuseon käytäviä Hannan kanssa taidetta ihaillen ja historiaa opiskellen, ovat tämän viikon puolella turkulaismetsät vetäneet puoleensa. Elämän palapelin palaset loksahtavat paikoilleen, kun saa nauttia sopivassa suhteessa kulttuurista ja metsäretkistä - vaikken välttämättä osaisi sopeutua Helsingin vilinään ja vilskeeseen, on kaupungissa silloin tällöin miellyttävä flaneerata ja koluta kunnon turistin tavoin nähtävyyksiä. Se vaan ihmetyttää, miksi pääkaupunkimme museoissa on valaistus asetettu niin kummallisesti, että tauluja ihastellakseen pitää taivuttaa niskansa mielipuolisiin asentoihin, ellei sitten halua tiirailla Edelfeltiä valopallojen kera. 


Ulkosalla tekisi mieli viettää jokainen vapaa-ajan hetkensä, mutta lisäksi olen kuluneella viikolla käynyt vierailulla Mansfield Parkin tiluksilla ties kuinka monennetta kertaa. Mansfield Park ei liene Jane Austenin teoksista suosituin, mutta ihan sama, mistä Austenin kirjasta on kyse, kunhan pääsee hetkeksi uppoutumaan parin vuosisatain takaiseen Englantiin. 

Hyvän kirjan lukemisessa on vaan se huono puoli, että meinaa muut tekemiset jäädä väliin. Kai joku muukin uppoutuu ihan vahingossa lukemistonsa pariin vähän liian moneksi tunniksi? 


Olen myös ehtinyt kylillä pyörähtää - lauantaina pääsin nauttimaan suuren viisaan tietäjän eli Marin seurasta. Muutoin viikonlopun ohjelmistoon on kuulunut liikuntaa, Nälkäpelin tapittamista ja terrierin rapsuttamista. Olen todennut, että jos piski rupeaisi levyttäväksi artistiksi, sen ensimmäinen kappale olisi mukaelma Sannin kipaleesta Pojat. Tosin hurtta ehkä hoilaisi, että hei dorka tule tänne, voit mua rapsuttaa

Tunnen tälläkin hetkellä varsin intensiivisen tuijotuksen niskassani - on aika pistää sanainen arkku säppiin ja riennettävä hyödyllisten askareiden pariin eli paijaamaan piskiä. 

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Kysymyksiin vastauksia

Sattuipa käymään niin mukavasti, että Viikarivartista tulla tupsahti minulle virtuaalista postia. Sain kunnian osallistua Liebster Award- kiertokirjeeseen ja vastata kymmeneen kysymykseen, jotka ensivilkaisulta vaikuttivat varsin helpoilta mutta pienen pohdinnan jälkeen meinasi epätoivo iskeä. Meinasivat nakkisormet eksyä vuorollaan ymmyrkäisyydestä ammolleen jääyttä suuta kohti, kun jäin pähkäilemään vastauksiani. Niin että kiitos, Varpuslintu, oi kiitos.

Niin, ne vastaukset. Niiden aika on nyt. Kuvitukset ovat kierrätyskamaa viime toukokuun retkiltä.



1. Miten aloitit bloggaamisen?

Olin huntsinut blogin kirjoittamista vuositolkulla osaamatta sen kummemmin määritellä, mistä aihealueesta saisin räävittyä tarpeeksi tekstiaihioita aikaiseksi. Eräänä iltana tuli pakottava tarve ruveta kirjoittamaan. Ryntäsin Bloggeriin, loin tunnukset ja räpelsin eri toimintojen parissa illan. Lopputuloksena oli ihka ensimmäinen postaus. Siitäpä sillisalaattihöpisijän sekalaisen tajunnanvirran taltiointi lähti, ja touhua on kestänyt jo niinkin kauan kuin parisen vuotta. 

Blogin aloittaminen oli pitkän harkinnan tulos mutta toisaalta myös äkillinen päähänpisto - rakastan kirjoittamista ja kaipasin väylää sekalaisten ajatusteni suoltamiseen. Olen blogissani lätissyt vaikka jos mistä, mutta kaipa jonkinlaiseksi punaiseksi langaksi on muodostunut epämääräinen luontohörhöily yhdistettynä tavallisen arjen ylistykseen, sillä mielestäni kiiltokuvamaisen ja hattaralta tuoksuvan utopiayhteiskunnan keskelle mahtuu vähän arkisempikin katsantatapa. Välillä punainen lanka tuppaa tosin värjäytymään oranssiksi tai sinertäväksi, kun eksyn sivuraiteille.


2. Miksi pidät blogia?

Kas siinäpä hyvä kysymys. Etenkin viime aikoina, kun aika on ollut todella kortilla, olen pohtinut, mihin suuntaan blogiani tahdon viedä ja onko edes aikaa kirjoitella yhtään mitään. Mutta kuitenkin vimma kirjoittaa pistää väkisinkin viettämään aikaa blogin äärellä. 

Haluan blogillani muistuttaa ihmiskuntaa siitä, ettei elämän tarvitse olla instagram-filttereiden läpi käsiteltyä, valmiiksi pureskeltua huttukuplaa, vaan arki on kaikessa arkisuudessaan oikeasti aika kivaa. Haluan korostaa, että tavallisuus ja yksinkertaisuus ovat oikein mukavia juttuja. Ennen kaikkea haluan jorinoillani ilmaista, että luonto ei ole mikään irrallinen ja omituinen ilmiö, jota tulisi vältellä tai suhtautua pelokkaasti, vaan se on jokaisen tavoiteltavissa. Ihminen on osa luontoa, ei luonnon valtias. Siinäpä mahtipontisilta kuulostavat aatteeni, joskin itsessään kirjoittaminen on homman ydin. 



3. Kenelle kirjoitat blogipostauksesi?

Tylsänä ihmisenä ensimmäinen ajatukseni oli se, että kirjoitan ennen kaikkea itselleni; blogi on minulle tapa ilmaista itseäni ja onhan tämä myös näppärä keino tallentaa monet hetket ja mietteet eräänlaiseen päiväkirjamuotoon.

Voisin kuvitella, että säkenöivän älykkäitä neronleimauksiani ja huikean jännittäviä kertomuksiani lukevat ihmiskunnan jäsenet edustavat ihan äärimmäisen fiksua porukkaa.

4. Miten postauksesi syntyvät?

Täysin epäjärjestelmällisesti ja fiilispohjalta tai hitaasti kypsytellen. Jotkut lätinät tupsahtavat mieleen tunnissa, joskus yhden sepustuksen kyhäämiseen hujahtaa tiimalasista tonneittain hiekkaa ja kirjoituksen aihio pitää vielä jättää marinoitumaan ja muhimaan toviksi ennen julkaisua. Minulla on tapana sunnuntaisin kerrata viikon tapahtumia ja ajatuksia, jotka mielessäni ovat sinkoilleet, mutta muutoin tykkään kirjoitella luontoretkistä, sapuskasta tai vaikkapa jääkiekosta. Varsinkin luontokertomusten sepustukseen uppoaa ruhtinaallisesti aikaa, sillä haluan ensin selvittää kirjojen tai intterneetin avulla faktat, kirjoittaa postauksen rungon kuntoon ja käsitellä ynnä valita kuvat. Ei ihan tunnissa moisesta savotasta selviä. 


5. Mikä on parasta bloggaamisessa?

Kommentteja on aina kiva lukea ja toki on myös mukava huomata, että höpinöitäni eksyy lukemaan äitini lisäksi muitakin ihmisiä. Olen blogini avulla tutustunut mahtaviin tyyppeihin, joita en välttämättä olisi onnistunut muuten löytämään elämääni, mikä on bloggaamisen ehdoton etu. Toki itselleni on tärkeää, että blogin avulla saan muistot talteen kirjallisessa muodossa. 

6. Entä pahinta? 

Lukijoiden kertyminen on yhtä aikaa mahtavaa ja pelottavaa - olen tarkka yksityisyydestäni, enkä halua repostella kaikkein merkitykselllisimpiä juttuja julkisesti. En esimerkiksi ikinä voisi kuvitella julkaisevani itsestäni kuvia vain bikineihin pukeutuneena (ihan oikeasti, miksi kenenkään ylipäätään tarvitsee heilutella puolipaljasta ahteriaan julkisesti), ruotivani parisuhdeasioita tai kirjoittavani läheisisistäni heidän nimillään saati julkaisevani heidän kuviaan. Kanssaihmisiä tulee kunnioittaa, siispä jätän monet tyypit ja tilanteet blogistani pois, sillä sekä omasta että kanssaihmisten yksityisyydestä huolehtiminen on äärimmäisen tärkeää. Yksityisyyden vaaliminen pitäisi olla osa ihan jokaisen bloggaajan elämää - liian henkilökohtaisten juttujen käsittely on lähinnä kiusallista.


7. Miten haluaisit kehittää blogiasi jatkossa?

Toivoisin kovasti, että aikaa olisi enemmän käytettävissä. Viime aikoina on harmittanut, etten ehdi blogini pariin kuin parina hassuna päivänä viikossa (jos sitäkään), vaan toisaalta en halua julkaista tekstejä, joita en ole rustannut ajatuksella. Maailmassa joutuu jo ihan kylliksi tietotulvan uhriksi muutenkin. Toki eipä juttunu välttämättä mitään suurta filosofista antia maailmaan tarjoa, joten padalla taitaapi olla musta kylki. 

Olen kirjoittanut blogia parisen vuotta, ja tässäkin ajassa elämä on ehtinyt tuoda lärvini eteen vaikka minkälaista ilmiötä. Siispä en uskalla sanoa juuta tahi jaata sen suhteen, millaiseksi blogini muovautuu tulevaisuudessa. Elämä sen lopulta määrittänee.


8. Minkälaisia blogeja luet itse mieluiten?

Leikittelen ajatuksella, että joskus minulla on elämässäni enemmän aikaa lukea hyviä blogeja. mutta toisaalta laatu korvaa määrän - tykkään lukea tietenkin vain hyviä blogeja. Kivat kuvasommitelmat eivät riitä, elleivät tekstit herätä ajatuksia. Aiheita voi blogiin sisältyä monta, mutta erityisesti luonnonläheisyys, arkiaiheet ja elukoihin liittyvät huomiot kiinnostavat. Joskus nuorempana rättiblogit esitetyt kauniit asiat kiehtoivat, mutta nykyään ei kertakäyttökulttuuri kiinnosta, vaan mieluummin käytän aikanai järkevän sisällön lukemiseen. Mieluummin löydän tylsästi sanottuna kauneutta arjesta kuin jatkuvasti uudistuvasta vaatekaapista. Ehkäpä blogien luennassa kuvastuu ihmisen henkilökohtainen evoluutio; nuorempana pinnallisuus pyrkii pintaan mutta kolmenkympin tietämillä uskaltaa myöntää olevansa villasukat jalassa mönkivä kalsaritonttujuntti, joka haaveilee omasta tuvasta ja tykkää arjesta ilman filttereitä.

Tosin tällä viikolla olen onnistunut kuluttamaan vapaa-aikani lähinnä corgiherra Topin elämää seuraamalla (missään nimessä ei kenenkään kannata tunkea hakupalvelimelle yhdistelmää Topi the Corgi). Siipalla alkaa olla jo melko suurella todennäköisyydellä koiravideoallergia, mikä on toki ymmärrettävää - kyllä minäkin ehkä pyörittelisin aika isosti silmiäni, jos mies hihkuisi yhtä pöhkösti esimerkiksi jääkiekkoa vahdatessaan. Paitsi että minähän se lähinnä taidan meidän huushollissamme viritellä äänijänteet äärimmilleen lätkän parissa. Voi kehveli. 


9. Jos blogistasi tulisi tosi suosittu, pärjäisitkö hyvin julkisuuden kanssa?

Hah, en! Jos lukijamääräni räjähtäisivät käsiin, todennäköisesti muuttaisin ehkä Murmanskiin. 


10. Minkä biisin valitsisit blogisi tunnusmusiikiksi, jos sellainen pitäisi valita?

Apua, koska olen aikamoinen musiikkihörhö, en millään osaisi valita vain yhtä kipaletta - maailmassa on niin paljon mahdottoman hyvää ja kaunista musiikkia. Haluaisin kovasti, että blogiani kuvastaisi jokin huikaisevan mahtava teos, kuten Apocalyptican Faraway tai Farewell, joka on todennäköisesti kaunein asia maailmassa. Ehkäpä omituisuuteeni huomioiden blogini teemaksi voisi nostaa Royal Republicin People Say That I'm Over the Top- kipaleen? Eikun Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukaus ja Viimeinen päivä taivaan! Ehkä sittenkin kallistun ikisuosikkini Musen puoleen. 

Tarkemmin ajateltuna taitaa totuus löytyä armaan veljeni sanoista. Hänen mukaansa Radioheadin Creep kuvaa minua.  

(Jos joku haluaa tehdä listan perusteella persoonallisuusanalyysin, helpotan urakkaa ja totean, että olen aivan yhtä kahjo kuin musiikkivalintojeni perusteella voi arvella.)

Minä puolestani pistän kiertopalkinnon eteen päin kuudelle ansioituneelle bloggaajalle, joiden tekstien ja kuvien parissa viihtyy - vastatkaa kysymyksiin, jos niin mielitte! Tekisi mieli kyllä pistää Varpuslinnulle kysymykset bumerangina takaisin, sillä hänen bloginsa on todella kiva pläjäys.

Väylän tyttären pitäisi lopettaa bloggaaminen saman tien, sillä neitonen ottaa aivan liian hienoja kuvia tuntureista ja maailman hienoimmista maisemista. Kauniita ajatuksia, mahtavia oivalluksia ja rentoa meininkiä löytää lappilaisneidon blogista. Ehdottomasti yksi koukuttavimmista blogeista, jonka tiedän. 

Seita- blogissa on ihan huikeita kuvia - kyllä Suomen luonto on hämmentävän kaunis ilmiö. 

Santsikupin Riikka on kerrassaan hurmaava leidi, jolla on sana hallussa ja loistava musiikkimaku - kehotan tutustumaan eritoten Riikan ysärijysärimaailmaan.  

Mielekästä miellekarttaa lukiessaan oppii noin miljoona uutta asiaa viidessä minuutissa. Varoitan, blogi saattaa koukuttaa aika pahasti. 

Ja sitten ovat tietenkin sielunsiskoni Mari ja Hanna eli punapäistä punapäisin pallopöhkö ja vaaleaverinen pitkäkoipi! 

Lisäksi ehdottaisin, että te muutkin blogilliset ihmiset nappaatte kysymykset kyytiinne ja kerrotte taustoistanne. Esitän teille kymmenen kysymystä: 

1. Mikä bloggaamisessa kiehtoo?
2. Mistä blogisi nimi on peräisin?
3. Minkälaisia aiheita et missään nimessä käsittele blogissasi?
4. Mikä on hyvän blogin salaisuus?
5. Mitä tekisit, jos et kirjoittaisi blogia?
6. Suhtaudutko bloggaamiseen harrastuksena vai onko siitä tullut sinulle ammatti?
7. Mikä on blogisi tarkoitus?
8. Mikä on haastavinta bloggaamisessa?
9. Mitä blogissasi tapahtuu kolmen vuoden päästä?
10. Mikä on lempijoukkueesi SM-liigassa (vaadin vastauksen!)?

Sanainen arkkuni on ehtynyt, joten annan puheenvuoron kirjoitusvuoron teille. 

perjantai 19. toukokuuta 2017

Ai mikä blogi?


Viime aikoina olen syönyt jäätelöä enemmän kuin koko viime kesänä yhteensä (ja viime vuosi oli todellinen merkkipaalu elämässäni, sillä mättäsin naamaani jätskiä ennätyksellisen paljon). Olen huomannut joutuneeni paperikasojen liiskaamaksi, ja toisaalta myös hellyydenkipeä ja läheisyydestä tykkäävä terrieri on juntannut minua tukahduttavan litistävällä rakkaudellaan. 

Olen antanut auringon sivellä naamaani ja vastapainoksi paennut kuumuutta kuusikkojen suojaan. Tietenkin olen seurannut jääkiekkoa ja hihitellyt jodlaaville euroviisuilijoille, mutta olen myös reissannut Altain huikeissa maisemissa Ville Haapasalon peesissä. Olen saanut tungettua toppakamppeet ynnä saappaat kaappiin piiloon ja nostanut tennarit tilalle. Olen mösjöön hartiavoimien ja hahmottamiskykyisten aivojen avustuksella viskellyt mööpeleitä nurkasta toiseen ja katsellut sillä silmällä kauppojen verhotarjontaa, vaan valitettavasti hattaraisen puuteriroosan valtaamilla markkinoilla ei mustakeltaista kangasta ole ihan hirmuisesti tarjolla - herkkää pastellia toki piisaa, mutta hempeät sävyt eivät oikein meidän pirttiimme tuntuisi soveliailta. 

Sitten tuli yks kaks mieleen, että ai joo, minulla on vissiin joskus ollut blogi. Pääsi käymään vähän vahingossa niin, että elämisen kiireet ja sangen huikaisevan kutkuttavan jännittävät touhuilut imaisivat blogihöpisijän niin mukavasti kyytiinsä, että pidin suunnittelemattoman huilitauon blogimaailmasta.

Ikäväkseni totean, ettei blogirintaman hiljaisuus johdu mistään huikaisevan jännittävästä käänteestä, joka nurkan takana kurkkivi, vaan ihan pelkästään tavallinen arki sattuu välillä olemaan suhteellisen hektistä. Kokoaikatyön ja vapaa-ajan menojen yhdistäminen on jo itsessään välillä vähän haastavaa, mutta yhtälöön kun vielä ynnää blogin pitämisen, on aikataulujen sumpliminen aika kinkkistä. En siis ole luikahtanut missikiertueelle mukaan, vaikka moni aivan varmasti niin ehti jo luulla. Enkä ole kadonnut ilmavaivan tavoin autiomaahan taikka kaikonnut Turkmenistaniin sipuleita viljelemään.


Teki kuulkaas oikeastaan aikas eetvarttia olla olematta bloggaaja. Käydä hiippailemassa metsissä ilman kameraa. Oikeastaan tehdä ihan mitä vaan ilman kameraa. Olla viettämättä työpäivän päätteeksi tietokoneella yhtään ylimääräistä.  Kertailla vuoden ensimmäisten kuukausien tapahtumia ja keskittyä hetkeen. Nauttia keväästä, hämmentyä kesän saapumisesta. Ja vain olla.

Mutta nyt on aika loistokkaan paluun! Toivotan itseni tervetulleeksi blogimaailmaan! Kieltämättä kymmenen pientä pökkelöä, joita myös joissain piireissä sormiksi kutsutaan, ovat vähän haikailleet päästä vetelemään polkkaa näppäimistöllä. 



Sinä aikana, kun olen laiminlyönyt elämää suurempien oivallusteni julkisen jakamisen, on kevät humpsahtanut jo kesämäiseksi Varsinais-Suomen maisemissa. Puissa lehdenalut näyttävät siltä, että ne ryöpsähtävät hetkenä minä hyvänsä viheriäksi mereksi, vaikka vastahan oli joulu. En ole vielä valmis kesän alkamiseen ja hellehelvetissä tuskailuun - tosin onneksi tänäkään vuonna en aio tähdätä bikinikuntoon tai murehtia, kuinka valkoiset shortsit näyttävät kamalilta ruskettumattomia koipiani vasten. Sen sijaan aion keskittyä olennaiseen. Elämiseen. Ja ehkä vähän itsekurini hukkaamiseen, jos on kesäisiä herkkuja tarjolla.

Edessä on todennäköisesti talvi-ihmisen makuun pitkä ja ehkä liian kuuma kesä, mutta onneksi on keksitty jäätelö ynnä mansikat ja kylkeen kiinni tunkeva lämpöpatteriterrieri. On olemassa kivoja ihmisiä sekä luontoelämyksiä, pieniä reissuja, lenkkipolulla lontsottelua ja sen sellaista. Niistä on myös blogiin asti tarinointia tulossa, jahka aika, huikentelevaisuuden airut, antaa myöden. Kesässä on tuskaisesta kuumuudesta huolimatta paljon mukaviakin asioita, jos vain selviytymisasenteen kaivaa talviunilta esiin.

Mikäli suurta viisasta rannikkokaupungin tietäjää eli asuintoveriani on uskominen, positiivinen ajattelu vie pitkälle. Viisauden sanoja mukaillen "keskimääräistä hauskempaa on tuulettaa kuin kiroilla". Näin totesi siippani lätkämatsia katsellessaan. Se on oikein osuva oivallus. 

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Keväisten ajatusten viikko

Miten voi olla mahdollista, että huhtikuusta on enää viikko jäljellä? Jopa lyhyen matikan oppimäärän nippa nappa läpäissytkin tajuaa, että huhtikuun lipuessa loppua kohti on toukokuu melkein kulmilla, ja jos toukokuu on näkyvissä, voidaan melkein puhua jo kesäkuusta eli kesästä. En mie ole läheskään valmis kesän vastaanottamiseen!

Arki on ollut viime päivinä jokseenkin kiireistä, ja erinäset askareet ovat vieneet ihmissielun ja myös sielun kennon eli ruhon mukaansa, joten olen meinannut neiti ajan kyydistä jäädä ajat sitten pois. Olen tehnyt jälleen kerran elämässäni tärkeitä asioita, kuten pyöritellyt papereita ynnä muuta jännittävää. En edes muista, mitä kaikkea olen puuhastellut kuluneiden päivien aikana, mutta ainakin vähän turhankin tehokas ja omituisesti kulkeva ajatustyöskentely on ollut taattua laatua eli itsekin välillä ihmettelen, mitä pääkopassani tapahtuu. Kuten jokaviikkoiseen tapaani kuuluu, olen huomannut sunnuntain pamahtaneen kylään pöyristyttävästi ilman ennakkovaroituksia. Aika tyly vieras, väittäisin, sillä näin nykyaikana kylästelijöiden ainakin kaupunkimaisemissa odotetaan ilmoittavan ajoissa tulostaan. 


Kevät tuntuu saapuvan päämäärätietoisesti Turun suuntaan, vaikka pääsiäistä vietettiin jopa lumisateen yllättäessä, ja sittemmin on räntämössöäkin niskaan tippunut. Koleudesta huolimatta takatalvi taisi jäädä kuitenkin lyhkäiseksi auringovalosta ja lämmöstä päätellen, sillä paikoitellen on jopa tukalat oltavat. Sitä voisi kuvitella, että aika monta kevättä nähneenä osaisi jo valita sopivan kevyet tai lämpimät romppeet ulos lähtiessään, mutta ehei - onnistun nappaamaan aina väärät ulkoilukamppeet ovesta pihalle marssiessani. En niinkään harjoita itseni palelluttamista liian ohkaisissa tamineissa tai nilkkoja paljastellessani tennarit kintuissa, vaan vuoraan ruhoni aivan naurettavalla kerrosmäärällä. Vuodenaikojen vaihtuesssa kuluu yleensä noin iäisyys ennen kuin osaa sisäistää lämpötilojen muuttuneen. Mutta kun Turussa on ollut aika haastavat olosuhteet ulkokamppeiden valintaan - välillä auringossa möllötellessä on meinannut kuumuus iskeä, mutta varjokohdissa on naisparka hytissyt. Ehkäpä toppahousuista voisi kuitenkin jo luopua ja Sorelitkin siirtää framipaikasta syrjään. Koht puoliin voisi nahkatakkiakin harkita käyttävänsä. 

Ailahtelevaista on säärintamalla ollut, mutta kevään merkit ovat kuitenkin vahvat. Lenkkipolun reunamat ovat täyttyneet sinen sävyistä sellaisissa kohdissa, joihin aurinko ulottuu lämpöä tuomaan, ja sinivuokkojen määrä tuntuu lisääntyvän silmissä. Vastapainoa siniselle loistolle suovat kirkkaankeltaiset leskenlehdet, jotka räntäkuuroista huolimatta sitkeästi kohti taivasta kurkottavat. Liikekannalla on jo jokunen perhonen - yhden lenkin aikana havaitsimme kolme erilaista liihottelijaa, kun nokkos-, neito- ja sitruunaperhonen kukin vuorollaan neniemme edestä suhasivat.


Kevätseurantaan kuuluu luonnollisesti myös jääkiekkohuuma. Tänä iltana on jännää ilmassa, kun (käsittämättömän) nuori Leijonalauma kohtaa Yhdysvallat. Varma tapa tajuta olevansa vähän vanha on seurata säännöllisesti jääkiekkoa ja huomata, kuinka pelaajisto senkun nuorenee vuosi vuodelta. Ennen vanhaan pelaajat olivat selkeästi vanhempia legendoja, mutta jossain vaiheessa sitä huomaa, että omanikäiset kiekkosankarit eivät enää ole lupauksia tai tulevaisuuden toivoja, vaan he pelaavat jo kymmenettä kautta aikuisten kisoissa. Lopulta kaukaloon ryntää hämmentävän nuoria tyyppejä ja kiekkohuuman sijaan katsoja jännittää maalitulosten sijaan nuorten pelaajien puolesta - muistavatkohan tyypit olla varovaisia suhaillessaan päädystä toiseen kiekon perässä ja sitoa luistinten nauhat huolellisesti kiinni, ettei vain sattuisi vahinkoja? Kiekkohörhöilyn draaman kaari on aika karu.

Kohta on vuorossa vähän aikuisempien hemmojen MM-kisat, mutta taalaliigan ratkaisuvaiheitakin pitäisi ehtiä tarkkailla (vähän meinaa harmittaa, ettei minnesotalaisille jäänyt pudotuspelestä tänäkään vuonna muuta käteen kuin armoton pettymys). Koska SM-liigaakin on vielä jäljellä ja toivon mukaan KalPalle tulee vielä kauniita päiviä, ei huhti-toukokuussa oikein ehtisi muuta tehdä kuin toljottaa lätkää. 


Kevätseurannan ohella olen huntsinut, että sohvaa kuluttava piski on ihan käsittämättömän koominen tapaus. Voiko suloisempaa ilmestystä olla kuin partahemmon kotitossuihin tassunsa sujauttanut hurtta? (Kyllä joku tietää, että ihmisiltä saa kinuttua vähän juustoa söpöilyllä.)