torstai 30. huhtikuuta 2015

Nahkakenkien (ja -laukkujen) hoito-opas, osa 1: Pintanahka

Elämässä on muutama tosiseikka, jotka ovat kiveenhakattuja ja joita ei käy kiistäminen; taivaalla on aurinko, Turussa tuulee, ja nahkakenkiä- ja laukkuja on syytä muistaa hoitaa säännöllisesti. On jälleen koittanut se aika vuodesta, kun talvikengät siirretään säilöön kesän ajaksi tai uudet kepeät kesäkengät päätyvät kenkäkaappiin. Kenties jotakuta askarruttaa, miten saada nahkakengät siisteiksi ennen varastoon viemistä tai uudet kengät käsiteltyä niin, että ne eivät ihan heti näytä kaatopaikalta löydetyiltä. Itse tykkään kengistäni niin paljon, että vaalin ja hoidan kenkävalikoimaani suurella sydämellä. Olen työhistoriani kautta saanut runsaasti hyödyllisiä vinkkejä nahan ja muiden kengissä käytettyjen materiaalien hoitoon, ja olen ajatellut laatia kokonaisen kenkien hoito-opassarjan, jotta itse kukin saisi töppösensä säilymään näpsäkän näköisinä pitempään. Neuvojani voi aivan hyvin soveltaa myös nahkalaukkuihin, sillä kenkien ohella myös veskat kaipaavat säännöllistä huoltoa – jopa chanelit menevät huonoon kuntoon, jos niitä ei muista käsitellä silloin tällöin.

Vanhojen kenkien lisäksi myös uusia popoja on syytä huoltaa ennen käyttöönottoa.  Häh, pitääkö muka uudet kengät käsitellä? Jep, suosittelen! Kenkiä ei nimittäin yleensä käsitellä tehtaalla sen kummemmin. Siksi uusi kenkä on hyvä käsitellä ainakin hoitoaineella ja miksei myös kosteussuojasuihketta suihkauttamalla. Nahkakengät ja -laukut myös vaativat säännöllistä hoitoa ja puhdistusta, jotta ne pysyvät siisteinä. Jotkut suosivat synteettisiä popoja, koska mieltävät nahkakengät työläiksi, mutta miksi ihmeessä tuhlata rahansa kenkiin, jotka muutaman käyttökerran jälkeen näyttävät neandertalinihmisen rönttäkengiltä, jotka olivat paraatikäytössä muutama tuhat vuosi takaperin?

Heti alkuun totean, ettei pidä olettaa ostetun kosteussuojasuihkeen eli kyllästeaineen sopivan jok' ikiseen nahkapintaan. Esimerkiksi osassa Vagabondin malleista nahkaa on värjätty sellaisilla aineilla, että perinteiset kosteussuojat saattavat tehdä pinnan läikykkääksi. On siis syytä varmistaa uusia kenkiä ostaessaan myyjältä tai tarvittaessa suutarilta kenkäkohtaiset hoito-ohjeet välttyäkseen ikäviltä värimuutoksilta.

Yleisluontoisesti täytyy lisäksi todeta, ettei kannata survoa uutta hoitoainetta (uuden) kengän näkyvimpään kohtaan, vaan vähän huomaamattomaan paikkaan. Näin voi varmistaa, että kengänhoitoaine tai kylläste on sopiva juuri hoidettavaan kenkään, eikä tule ikäviä  väriläikkiä. Nahkaa ei tosin ole syytä jättää käsittelemättä vain sen vuoksi, ettei uskalla käyttää outoja aineita. Jos iskee epävarmuus, voi kysäistä neuvoja suutarilta tai kenkämyyjältä.

Varoitan, että tämä postaus pursuaa paasausta, mutta toivottavasti myös vinkkejä ja virikettä kenkäin hoitoon! Postaussarja alkakoon pintanahkapläjäyksellä.


Pintanahan käsittely

 


Mikä ihmeen pintanahka?

Pintanahka on ylin nahkakerros, ja sen tunnistaa sileydestä, tasaisuudesta, kevyestä kiillosta ja pehmeästä tuntumasta. Väittäisin, että pintanahkan on tykätyin kenkämateriaali helppohoitoisuutensa vuoksi, sillä pintanahkaa voi käsitellä melkein millä tahansa aineella tahansa. Siis melkein.


Miten hoitaa pintanahkaisia kenkiä?

Kauniina ja kimmoisena pysyäkseen pintanahka vaatii ravitsevia hoitoaineita, aivan kuten ihmisen iho. Pintanahkaan sopivia hoitoaineita ovat esimerkiksi kenkälankki, kenkägeeli, kevyet kenkärasvatyyppiset aineet ja varovaisesti kokeiltuna öljytyyppiset mömmöt. Runsaasti mehiläisvahaa sisältäviä aineita kannattaa käyttää etenkin vaaleisin pintanahkakenkiin harkiten, sillä aine saattaa tummentaa ohuen pinnan. Tällöin esimerkiksi vaaleanruskea kenkä saattaa muuttua pigmentiltään tummemmaksi.

Ennen käyttöönottoa uudet pintanahkaiset kalossit kannattaa käsitellä valitsemallaan hoitoaineella, mutta käytetytkin kengät on syytä huoltaa säännöllisin väliajoin. Sopiva purkkien kanssa hyöriminen riippuu jalkineiden käytöstä ja myös toisaalta sääolosuhteista – mitä useammin jalkineet päätyvät kinttuja koristamaan, sitä hanakammin putiloihin on hyvä tarttua, ja jos kengät joutuvat usein esimerkiksi sade- tai loskakeleillä käyttöön, on niitä hyvä hoitaa ja kyllästää vaikkapa muutaman viikon välein.

Sekä uusia että vanhoja pintanahkaisia kapistuksia hoidettaessa kenkägeeli, -lankki ja -rasva levitetään kenkään tai väskyyn nukkaamattoman rätin avulla. Kenkägeeli on nahkaa tehokkaasti ravitseva hoitoaine, jolla saa nahkaan ilmestyneet naarmut näppärästi piiloon. Kenkälankki puolestaan on kiillottuva ja monesti väriaineita sisältävä hoitoaine; kun kenkälankki on levitetty kenkään ja ehtinyt kuivahtaa hetkisen, voi kalossit hinkata joko nukkaamattomalla rätillä, vanhalla villasukalla tai kenkäharjalla kauniin kiiltäviksi. Pintanahkan hoidossa pärjää hyvin värittömillä aineilla, mutta välillä on hyvä muistaa käsitellä jalkineet pinnan sävyyn sointuvalla hoitoaineella, kuten lankilla, jotteivät popot muutu ikävän sameiksi ja harmaiksi. Näin käy helposti esimerkiksi mustan tai ruskean pintanahkaisen kengän (tai laukun) kohdalla.
  
Ensiapua pintanahkaan: kenkälankki ja -harja

Värillistä lankkia tai muita väripigmenttejä sisältäviä hoitoaineita valitessa kannattaa olla tarkka oikean sävyn suhteen. Jos kuitenkin erehtyy käsittelemään kenkänsä aivan vääränsävyisellä aineella, alkuperäisen värin palauttamiseksi voi kokeilla esimerkiksi pehmeää kenkärasvaa, kuten Woly neutraa, tai kenkägeeliä. Kenkägeeli sopii todella hyvin sekä uuden että kuluneen kengän hoitoon, sillä se notkistaa nahkaa ja saa vähän naarmujakin pehmitettyä.


Mehiläisvaha saattaa olla liian tujua pintanahkalle, sillä se saattaa raskaan koostumuksensa vuoksi jättää hennon pintanahkan samean sävyiseksi. Usein vaalea tai ruskea pintanahka tummuu mehiläisvahaa käytettäessä. Mehiläisvahaa runsaasti sisältävät hoitovoiteet ja -rasvat ovat kyllä tehokkaita, mutta niitä kannattaa testata pintanahkaan varovaisesti.

Hoitomömmön levityksen jälkeen voi suihkauttaa kenkiinsä kosteussuojasuihketta, jonka tarkoitus on kyllästää kengän pinta niin, etteivät lika ja vesi pääse heti pilaamaan kenkää (kenkä ei toki muutu silti gore-tex- kalvolliseksi kengäksi, joten vesi pääsee tietty läpäisemään kengän viimeistään muutaman tunnin kaatosateessa nököttämisen jälkeen). Pelkästään suojasuihkeita silloin tällöin kengän pintaan suihkuttamalla ei kenkää saa välttämättä säilymään näpsäkän näköisenä pitkään, vaan suihkeet saattavat pitkällisessä käytössä kuivattaa nahkaa, sillä ne eivät sisällä hoitavia aineita. Onkin syytä muistaa, että nahka ihon tavoin vaatii notkeana pysyäkseen ravinteikkaita hoitoaineita.


Laiskalle kenkäinhoitajalle sopii mainiosti esimerkiksi Woly Waterstop (yllä olevassa kuvassa), joka on avokadoöljyä sisältävä hoito- ja kosteussuojasuihke. Ainetta suihkautetaan kengän pintaan, levitetään kädellä (tai nukkaamattomalla rätillä – itse vaan koen kangasrietkujen mukaan oton toisinaan turhaksi) pyörivin liikkein ja annetaan kuivahtaa hetkisen verran. Sen jälkeen kengät ovat valmiit käytettäviksi. 


Pintanahan puhdistus

Kevyesti likaisen kengän voi puhdistaa joko kevyesti harjaamalla tai pyyhkimällä nihkeällä rätillä. Jos kengät ovat likaantuneet ronskimman käytön seurauksena tunnistamattoman värisiksi, on syytä tarttua puhdistusaineputiloon. Minkä tahansa kenkäinpuhdistusaineen hyppysiinsä noukkii, on syytä testata aineen sopivuutta huomaamattomaan kohtaan. Esimerkiksi kengän kieli (nauhojen alapuolella lörpöttävä lirpake) tai sisäsyrjä ovat hyviä kohteita hoitomössöjen pruuvailuun. Puhdistamisoperaation jälkeen kenkien annetaan kuivua purnukan ohjeiden mukaisesti, minkä jälkeen on hyvä käsitellä jalkineet sopivalla hoitoaineella ja kyllästesuihkeella.



Huh, siinäpä siis pieni opas pintanahkaisten kenkien ja -laukkujen hoitoon. Toivottavasti tämä postaus innostaa kenkäin käsittelyyn. Kirjoitukseni ei ole muuten yhteistyössä Wolyn kanssa tehty, vaan olen itse todennut merkin tuotteet hyviksi käytännössä. Tosin markkinoilla on runsaasti erilaisia kengänhoitoaineita, jotka varmasti toimivat yhtä hyvin, mutten muihin merkkeihin perehtymättömänä tohdi jaaritella tietämättömyyksissäni niiden ominaisuuksista.

Kertauksena pintanahkaa on hyvä käsitellä hoitoaineella ja tarvittaessa kosteussuojalla jo uutena. Käytetyt kengät tulee käsitellä säännöllisesti, mutta on hyvä muistaa puhdistaa kengät ennen hoitoaineiden lisäämistä. Kenkäkohtaisista hoito-ohjeista kannattaa vielä kysäistä lisätietoa suutarilta tai kenkämyyjiltä. 

Jos selvisit tämän postauksen loppuun asti nukahtamatta, saat huikaisevasta suorituksestasi kultaa, mirhamia ja suitsukkeita!

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Kärsämäen pirunpesä

Turussa on ollut kovin sateinen ja synkähkö maanantai, jota piristääkseni esittelen jälleen varsin vakuuttavan tutkimuskohteen, Kärsämäen pirunpesän, jonka valloitimme viime viikolla keväisen auringonpaisteen helliessä. Pirunpesä, joka sijaitsee aivan Pomponrahkan luonnonsuojelualueen lähistöllä ja ohikulkutien varrella keskellä pientä metsäaluetta, koostuu valtavista jääkauden muovaamista siirtolohkareista, joista suurin yltää  jopa viidentoista metrin korkeuteen. Taivaita tavoittelevien siirtolohkareiden lomasta löytyy myös suhteellisen jyrkkiä rotkoja ja pieniä luolastoja.

Alla olevassa kuvassa näkyvä siirtolohkare on alueen suurin. Keskellä lohkaretta on suuri halkeama, jonka syntyyn liittyy mielenkiintoinen legenda. Vanhojen uskomusten mukaan ennen muinoin alue oli pirujen valtaama. Karkoittaakseen nämä pahanilkiset oliot ja niitä rankaistakseen jumala nakkasi pirunpesää kohti ukkosen halkaisten lohkareen lopulta kahtia.


Korkeiden kivimuodostelmien ja rotkojen muodostamaa maisemaa ihaillessa myytit ja legendat tuntuvat varsin todentuntuisilta. Pirut kenties katosivat ukkosen voimasta, mutta aavemainen ja sangen mystinen tunnelma jäi pysyväksi osaksi pirunpesää.



Vaikkei mytologisia olentoja liene olemassa, ainakin luonnonvoimien massiivisuus ja pysäyttämättömyys on aistittavissa.


Luolat ovat pieniä, mutta tutkimisen arvoisia. Ainakin lyhyenläntä nainen mahtuu oikein mainiosti mönkimään luoliin ja tutkimaan niitä.




Olen yleensä suhteellisen sanavalmis ja hanakka kommentoimaan luonnon upeutta, mutta pirunpesä oli sen verran vaikuttava ja kunnioitusta herättävä paikka, että kykenin oikeastaan vain tuijottamaan mykistyneenä ja varsin hämmentyneenä jääkauden vaikutusta luontoon.


Voisi kuvitella, että kesäaikaan pirunpesä on jopa upeampi kohde. Toki upeat, jylhät maisemat loivat varsin upeat puitteet massiivisten kivlohkareiden ja luolien ihasteluun, vaikkei keväinen luonto ollut vielä herännyt värikkäimpään loistoonsa. Joka tapauksessa päätimme yhteistuumin, että käymme tutkimassa pirunpesää vielä uudemmankin kerran.



Paikka on niin hieno, että voisin lisätä kuvia loputtomiin. Onneksi kuvaähkyltä vältytään tällä kertaa, sillä useimpiin otoksiin oli eksynyt sopivasti joko miehen naama, käsi, koipi tai yksi koiran neljästä tassusta.

Lisätietoa alueesta löytyy muun muassa Wikipediasta ja Luolamiehen blogista. Käy tutustumassa paikkaan ja vaikutu!


lauantai 25. huhtikuuta 2015

Routasydän raikukoon

Aijai, nyt on makeaa maha täynnä.

Viimeisen parin viikon aikana olisi välillä nitropurkki tullut tarpeeseen. Sydän on pumpannut niin hirmuista tahtia, että olen pelännyt sen paukahtavan kehostani ulos. Olen purrut kynsinauhani lähes verille. 

http://www.oulunkarpat.fi/media/layout/images/no-image-dark.jpg
kuva


On se vaan niin kova joukkue. Kumarrus ja hatunnosto loistavalle vastustajalle, mutta Suomen paras joukkue on ottanut jälleen omansa.

The good old hockey game is the best game you can name, and the best game you can name, is the good old hockey game.

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Ihminen, mene metsään!

Tämän kirjoituksen aihe ei ole paasaaminen ja käpättäminen eiliseen tapaan, vaan tällä kertaa vuorossa on pitkästä aikaa metsämaiseman ihastelua. Jälleen totean, että yksi Turun parhaimmista puolista on luonto. Jylhät kalliomaisemat ja pienet metsäpläntit siellä täällä, joissa voi ihailla korkeiden puiden lomasta pilkistävää aurinkoa ja tuntea jalkojen uppoavan kevyesti pehmeään maastoon, tuovat kevennystä julman betonin keskelle.


Viime päivät ovat olleet niin haipakkaa, että huhtikuu on jo melkein ennättänyt suljua loppuunsa ihan huomaamatta. Työpäivät ovat venyneet pitkiksi, ja vapaa-aikakin on täyttynyt jos jonkinmoisesta ohjelmasta. Olo on jatkuvan kiireen vuoksi ollut vähän nuutunut, mutta onneksi vaivaan on myös lääke: ei muuta ku lenkkarit jalkaan ja ulos tuulettamaan pääkoppaansa joko juoksulenkin tai rennon metsäkierroksen muodossa.


Metsässä pahinkin stressi saa kyytiä. Ei tarvitse nähdä kuin edes pienen viherpläntin, jotta saa akkunsa ladattua ja mielensä vireäksi. Raikkaan hapen sisäänhengittäminen, kauniin maiseman katseleminen ja hiljaisuudesta nauttiminen muodostavat kokonaisuuden, josta voisi käyttää nimitystä voimaannuttava, ellei kyseinen ilmaisu olisi kovin typerän ja kuluneen kuuloinen.


Lienee ihan luonnollista, että elämästään parikymmentä ensimmäistä vuotta lähes keskellä korpea varttuneena turpeen seassa mönkiminen, jäkälän kauneudesta höpiseminen ja korkeiden puiden ihastelu on minulle elämisen ehto. En muuten valehtele, kun väitän eläneeni lähes keskellä korpea, sillä lapsuudenkodistani, jossa vanhempani pitävät edelleen majaansa, on noin 16 kilometriä lähimpään kauppaan. Posti, jos sellaista edes kotikylässäni enää on, on noin kolmenkymmenen kilometrin päässä vanhempien huushollista. Jep. Sen sijaan vaaroja, kuten meillä piän mäkiä nimitetään, ja metsiä piisaa yllin kyllin.


Välillä iskee ihan kammottava kotiseutukaiho ja sydämeni halajaa vaeltamaan Lapin raukoille rajoille, mutta onneksi Turussa on ihan kelvollisia metsäplänttejä, jotta lapinjuntti pääsee edes hetkeksi unohtamaan arjen kiireet. Mutta kyllä kotiseutu on silti aina kotiseutu, ei siitä mihinkään pääse. Kesälomaa ja kotiseuduille pääsemistä odotellessa.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Hyvinvointi, terveellisyys ja tervejärkisyys

Harva on varmastikaan voinut välttyä median tarjoamasta yltäkylläisestä terveellisyyden, terveen, ja hyvinvoinnin pyhästä kolminaisuudesta yhdistettynä ulkonäköpainotteisiin lööppeihin, ellei ihan tynnyrin pohjalla elä. Valloillaan tuntuu olevan oman kehon esille nostamisen ja jopa palvomisen kulttuuri, jossa eri medioita täyttävät jos jonkinmoiset selfiet ja belfiet, julkkisten ja ihan tavallisten ihmisten painonmuutoksista tehdyt sepustukset sekä kirsikkana kakun päällä luonnollisten tai vähemmän luonnollisten maitorauhasten kokoon liittyviä äärimmäisyyksiin meneviä vasta-argumentteja.
 
Aivan kuin omasta kehosta olisi tehty jumalallinen palvontakohde, jota vaalitaan ja muokataan äärimmilleen liikunnan, ruoan ja jopa plastiikkakirurgisten toimenpiteiden avulla. Näkyvät vatsalihakset, pyöreät mutta piukat pakarat ja sopivan muotoiset hauikset sekä väpäjämätttömät allit ovat varmin merkki teräksisen fyysisen kunnon lisäksi terveydestä, itsekurista ja ihailtavasta persoonasta sekä luonteesta. Tai tällaista mielikuvaa ainakin ruokitaan.

Päädyin kirjoittamaan aiheesta löydettyäni Ylen sivuilta Prisma Studion jutun aiheesta Bikinikuntoon terveys vai ulkonäkö edellä?. Artikkelin nimen perusteella voi jo päätellä, mistä aineksista juttu koostuu: pohdintaa siitä, tähtäävätkö fitnesstyypit harrastuksellaan terveyden kohottamiseen vai pelkästään kehonsa ulkoisten ominaisuuksien muovaamiseen. Sinällään artikkeli on hivenen pyörän keksimistä uudelleen, sillä lienee melkoisen yleistä, että ainakin bikini fitness-kisoihin tähtäävillä motivaattorina liikkumiseensa on terveyden lisäksi kehonsa virittämäinen omasta mielestään täydelliseen kuntoon. Tekstiä lukiessani aloin kuitenin pohtia yleisemmässä mittakaavassa terveellisyyden, hyvinvoinnin ja ulkonäkökeskeisyyden  käsitteiden yhteensulautumista  tai limittymistä nyky-yhteiskunassa.

http://40.media.tumblr.com/tumblr_lx9421aqc21r1u0gno1_500.png
kuva

Tähän väliin haluan todeta, että arvostan suuresti ihmisiä, jotka liikkuvat, koska todella nauttivat urheilusta ja sen mukanaan tuomasta hyvästä olosta sekä liikkumisen sivutuotteena hyväkuntoisesta kehosta. On vaan kovin pinnallista ja pitemmän päälle puisevalta kuulostavaa liikkua pakonomaisesti vain ulkonäkönsä tähden. Välillä  näet saa kuvan, että jotkut käyvät kuntosalilla vain selfie-räpsyjä ottaakseen - liikuntasuoritusta ei lasketa tapahtuneeksi, ellei täytä Instagramia ottamillaan kuvilla itsestään täydessä tällingissä, hiukset ojennuksessa yllään urheilukamppeet, joissa ei hikipisaraakaan ole havaittavissa. Kenties sisäinen kukkahattutätini on ottanut minusta niskaotteen, mutta itse haluan urheilemaan lähtiessäni nimenomasesti urheilla, enkä räpsiä narsistisesti omasta ahteristani tai punaisesta pärstästäni monta kuvaa eri kuvakulmista.

Liikunnan pitäisi olla henkireikä ja antaa energiaa, ei lisätä ahdistusta. Jos elää elämäänsä pelkästään ulkonäkönsä tai kehokompleksiensa pauloissa, on mielestäni terveellisyys kaukana. Luonnollisesti terveyden kannalta on erittäin hienoa, että niin moni on löytänyt kuntosalilla käymisestä tai lenkkipolulle suuntaamisesta itselleen hyvän harrastuksen, mutta vahvan kehon ohella tulisi muistaa käyttää tervettä järkeä. Välillä kultainen keskitie terveellisyyden ja rennon elämisen kanssa sekä kohtuullisuuden muistaminen ovat ihan paikallaan. Ja se, ettei tuputa väkisin omia näkemyksiään toisille ihmisille, vaan hyväksyy muunlaisetkin elämänfilosofiat kuin pelkästään omansa.

http://cdn.meme.am/instances/57723439.jpg
kuva
Ylen artikkelissa puhutaan lisäksi fitness-piireissä ilmenevästä ortoreksiasta eli pakonomaisesta tarpeesta syödä oikeaoppisesti. Oikein syömisestä tuntuu muodostuneen myös aivan arkipäiväinen ilmiö etenkin ulkonäköpaineissa kamppailevien nuorten naisten – miksei myös miesten –keskuudessa. Toki on muistettava, ettei nais- tai miesihanteiden luominen ja sitä kautta ulkonäköpaineiden muodostuminen ole mikään moderni ilmiö, vaan ulkoisen olemuksen ehostamiseksi on keksitty jos jonkinmoista vippaskonstia tai kommersvinkkeliä kautta ihmishistorian. Nykyään ei sentään tarvitse esimerkiksi käyttää uumaa kiristäviä korsetteja, ellei niin itse ehdoin tahdoin syystä tai toisesta halua.

Nykyinen terveysvillitys vaikuttaa kovasti levinneen ruokamaailmaan. Perinteiset lätyt on julistettu pannaan jo iät sitten ihmiskunnan suurimman vihollisen, vehnäjauhon, vuoksi, ja tilalle on lanseerattu pahvin makuiset terveelliset banaaniletut. Raakasuklaata tai mitä tahansa raakaa sapuskan olla pitää! Kohta siirrymme jo kenties ravinteikkaiden hyönteisten mussuttamiseen terveyden nimissä. Ruokasivustot ovat pullollaan erilaisten terveyspirtelöiden ohjeita, jotka saavat juojansa ihon hehkumaan kuin ihohuokoset pois photoshopatuilla mallityttösillä konsanaan, laihduttavat maagiset viisi kiloa viikon tehokuurin jälkeen ja muuttavat koko elämän. Kahvin sijasta on syytä tankata energiaa purkista tai juoda avokado-lehtikaalisalaatti-parsakaali-greipinpuolikas-chiasiemen-laksatiivi-proteiinijauhe-syanidi-urealitkuja, jotka näyttävät oksennukselta ja maistuvat viemäriltä, mutta niitä on juotava terveellisyyden nimessä. Ruoka ei ole nautintoa varten, vaan tankkausta seuraavalle selfie- keikalle kuntosalille. 

https://qilicious.files.wordpress.com/2012/06/20120617-181859.jpg
Kuinka herkullisen näköistä. Tai ehkei kuitenkaan. (kuva)
Ruoka-asioihin liittyen olen ihmetellyt lisäksi sitä, että toiselta puolelta maapalloa rahdattuja erikoismarjoja tai -siemeniä pidetään jotenkin ekologisempina verrattuna lähimetsistä poimittuihin mustikoihin. On todella mahtavaa seurata, kuinka niin moni kuluttaja tuntuu olevan valveutunut ekologisten ruokavalintojen suhteen, mutta eivätkö ilman lentokonepäästöjä saatavat lähituotteet aja saman asian? Tai miksei itse voisi hiippailla syyskesästä itse metsään marjansa hankkimaan? Valaiskaa minua moukkaa, sillä en ymmärrä tätä logiikkaa. 

Palataanpa takaisin itse aiheeseen. On erittäin hyvä asia, että sydän- ja verisuonitautien valloittamassa maassa on herätty miettimään elimistöä vähemmän rasittavia elintapoja, ja olen itse vakaasti sitä mieltä, että kasvisruoat ovat sekä terveyden että luonnon kannalta useasti raskasta liharuokaa loistava vaihtoehto. Kuten jo aiemmin mainitsin, peräänkuulutan kohtuuden käsitettä. Miksi ihmeessä pitää sännätä ääripäästä toiseen?  Jos joskus syö tavallisen, itseleivotun korvapuustin (tai vaikka viisi), ei maailma romahda. Eikä maailma lopu silloinkaan, jos painoindeksi on alipainoa osoittavien lukujen sijaan normaalin puolella, eikä ole kovaa pyykkilautavatsaa. Ei elämä ole siitä kiinni, onko näkyviä lihaksia ja syökö viimeisimpien ruokavillitysten mukaisesti.

Rakastan juureksia, kasviksia sekä myös ah niin hiilihydraattipitoisia hedelmiä, joita tulen mussuttaneeksi päivän aikana nopsaan tahtiin. Ja koska olen todella hurja tyyppi, leivon silloin tällölin vehnäpitoisia herkkuja sekä syön päivän mittaan leipää ja vaikka perunoita, sillä tykkään ruoasta. Sen vuoksi en liene sovelias fitness-kisoihin tai vyötäröni ei ole yhtä tiukka kuin urheilijoilla, mutta mitäs sitten? Jos naisellinen pehmeys tekee minusta huonon ihmisen, niin olkoot sitten niin. Myönnän, ettei peilistä tuijota joka päivä niin kaunis, kiinteä ja timmi nainen kuin tahtoisin, mutta elämässäni on tärkeämpiä asioita kuin murehtia lantioni leveyttä tai bikinikunto-operaation toteuttamista. Siispä tänään söin päivälliseksi kelpo annoksen pottuja ja mureketta uunijuuresten kera. Ja jaksoin juosta hyvän iltalenkin.

Luonnollisesti jokainen liikkukoon ja syököön aivan kuten juuri itse haluaa, sillä intohimoisesti omaa itseään toteuttaminen ja tekemästään aidosti nauttiminen on hatunnoston paikka. Kunhan vaan touhut eivät mene äärimmäisyyksiin ja kunhan ymmärtää ottaa kanssaihmist huomioon ilman ennakkoluuloja tai aliarvioimista, vaikka oma näkemys poikkeaisi radikaalisti toisen elämäntavasta. Jos siis vaikkapa fitness- kisoihin tähtääminen tuntuu omalta tieltä, niin on syytä onnitella oman jutun löytämisestä!

Kaiken höyryämiseni päätteeksi haluan todeta, että terveellisyyttä on syytä vaalia, kunhan pysyy tervejärkisenä. Jokainen eläköön haluamallaan tavalla, kunhan ei toimillaan tuomitse erilaiset liikunta- tai ruokatottumukset heti kerettiläisinä.



tiistai 21. huhtikuuta 2015

Ilmassa on kevään tuoksua

Olin kaavaillut kirjoittavani tekstin kevään ensimmäisten merkkien fiilistelystä, mutta olen tainnut elää jonkinmoisessa tynnyrissä, sillä kevät on edennyt salakavalasti jo varsin pitkälle. Puissa pilkottaa jo pajunkissoja, maasta pyrkii vihreän uuden ruohon lisäksi esiin voikukkia ja valkovuokkoja. Vastahan oli joulu! Tarkoittaako tämä siis todella sitä, että kesän paahtavat hellepäivät odottavat jo nurkan takana? En ole nimittäin kovinkaan innokas viettämään ahdistavan hikisiä kesäpäiviä, jolloin elämä tuntuu auringonpaahteessa lähinnä selviytymistaistolta.


Onneksi vappuna odottavat oletettavasti kalseat kelit, kuten ainakin yleensä. Olkoon siis vielä vähän aikaa kevät ennen varhaiskesään siirtymimstä. Oli miten oli, on olemassa muutama varma merkki kevään etenemisestä. Ihmiset värjöittelevät ensimmäisten auringonsäteiden innoittamina terasseilla nahkatakeissaaan ja köpöttelevät pitkin kyliä matalavartisissa tennareissaan nilkat käärittyjen lahkeiden alta pilkottaen. Uskaliaimmat kiskovat jo ballerinoja jalkoihinsa, mutta vuoraavat kuitenkin kaulansa paksuimmalla huivilla, joka muhkeutensa ansiosta riittäisi napajäätikölle matkaavillekin.

Yksi varmimmista kevään merkeistä, tadaa:


Kevään tietää saapuneen, kun Aurajoen sävyistä (likaisen) ruskeaa maata piristää sävyjen kirjo; on keltaista, sinistä ja vihreää. Sinistä löytyy niin kukkasista kuin kivistä. Sinellä sävytetyt kivet osuvaat paremmin kulkijan silmään auringon luodessa kontrastejaan. Eipä näitä loskan keskellä apaattisena laahustaessaan tule välttämättättä havainneeksi, mutta auringon ensimmäiset säteet paljastavat maailmasta aina jotain uutta. (Esimerkiksi yhden keskikokoisen valtion suuruisen villakoirapopulaation sohvan takana tai pölyrihmastot ikkunoissa.)


Mutta miten ihmeessä nyt jo valkovuokot pilkistävät esiin? Eikös niitä kuuluisi putkahdella näkyviin vasta toukokuun puolella?


Nähtävästi olen ollut todellinen kukkabongari. Voikukka tuntuu olevan aikaisessa tänä vuonna, vai olenkohan sittenkin vain itse myöhännäisherännäinen kevään merkkejä tulkitessani. 


Puihin on jo kovasti ilmestynyt monenlaisia silmuja, pajunkissoja, kukanalkuja tai jopa paikoitellen vähän vihreää. 


Myös faunan käyttäytymismalleissa on havaittavissa piristymisen merkkejä. Sorsat tuijottavat entistä ahnaammin poloista ohikulkijaa ja vaativat leivänmuruja, vaikkei niitä sattuisi edes olemaan mukana. En osannut varautua joutuvani nälkäkärtyisen sorsan angstin kohteeksi.


Kimalaiset ovat mönkineet esiin koloistaan ja surisevat ja pörräävät kukasta kukkaan. Lintujen laulua kuuluu jokaisesta ilmansuunnasta. Joko muodossa ti-tyy tai ti-ti-tyy – liekö kyseessä sukupolvien vai kenties eri asuinalueiden murre-ero? Oravat tuntuvat valloittaneet koko maailman, sillä niitä löytyy lähes joka puusta.


Joka neljäs vuosi kevään tulosta kertoo myös viikkoja kestävä vaalispekulaatio. Sen kummemmin en aio jauhaa politiikasta blogissani, mutta odotan suurella mielenkiinnolla, millainen poliittinen muodostelma seuraavan neljän vuoden aikana muodostuu. Laiminlöin törkeästi kansalaisvelvoitteeni tänä vuonna, enkä ennättänyt äänestämään, joten ei minulla liene oikeutta kommentoida tai varsinkaan urputtaa Suomen tulevaisuuden linjoista päättävien toimista.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Vartiovuorenmäki

Ensimmäinen asuntoni Turussa oli varsin vaatimaton ja jopa ankea. Pyykitupaa ei ollut, ja keittiön altaat olivat harva se päivä tukossa alkeellisen ja toimimattoman putkijärjestelmän vuoksi. Tiskaamista tuli välillä ikävä, vaikken kyseistä askaretta mielipuuhakseni miellä – oli turhauttavaa, kun ei voinut putsata astioita kunnolla. Myös solutoverini estivät kotiutumista huusholliin, sillä sokeritoukkien kanssa vehnäjauhopaketista taisteleminen ei ole kovin kivaa.

Yksi tuolloisen kämppäni harvoista hyvistä puolista – tai jopa ainut mukava juttu – oli mainio sijainti lähellä keskustaa ja Vartiovuorenmäkeä. Löysin puiston heti ensimmäisenä iltana Turkuun muutettuani ja ihastuin jo ensisilmäyksellä sen rentoon tunnelmaan. Painajaiskämppä on jäänyt jo ajat sitten historiaan, mutta Vartiovuorenmäki on edelleen mielenkiintoinen paikka.

Eräänä kauniina aurinkoisena vapaapäivänä päätimme armaani kanssa käydä tutkiskelemassa kevään etenemistä puistoalueella. Lähes kaikki tiet vievät Vartiovuorenmäelle, mutta tällä kertaa päätimme valloittaa kukkulan Hämeenkadun suunnalta.


Historia kertoo, että aikoinaan mäkeä hyödynnettiin vartiointitehtäviin, mutta myöhemmin se on toiminut lähinnä virkistysalueena. Puistoalueelta löytyy houkuttelevia kiviportaikkoja, jotka lienevät jäänteitä ajalta, jolloin alue oli suosittu puisto. Askelmia ei meinaa etenkään kesäaikana edes nähdä runsaan kasvuston vallatessa tilaa. Tutkimusretken aikoihin oli tyypillinen kevätpäivä. Villakangastakki tuntui liian raskaalta ja paahtavalta aurinkoisissa kohdissa, mutta ohkaisempi trenssitakki olisi ollut auttamattomasti turhan kevyt tuulen tuivertaesa vinhasti.


Taidetta!


Vaikka Vartiovuorenmäki itsessään ei ole millään muotoa hirmuisen iso, löytyy alueelta runsaasti estetiikon kauneutta janovia silmiä hiveleviä yksityiskohtia. Nyppylän laelta Turkua vahtii Engelin 1800-luvun alkupuolella suunnittelema tähtitorni, joka on mielestäni yksi kauneimmista rakennuksista koko kaupungissa. Kukkulalta löytyy myös kesäteatteri, ja ihastuttava käsityöläiskortteli on aivan nurkan takana.


 
 

Siellä täällä puistoalueella on plakaatteja, jotka kertovat merenpinnan muutoksista vuosituhansien vaihtuessa. Historiahörhö hämmästelee joka kerta kylttejä tutkaillessaan, kuinka pieni osa maailmanhistoriaa pieni ihminen on.


Vaikka Vartiovuorenmäkeä ympäröi tiiviisti korkeat kerrostalot, on mäen laella vielä kohta, jossa voi ihailla näkymää keskustaan päin. 


Tosin osa pytingeistä on riittävän hurmaavia, etten jupise rakentamisesta maiseman rumentajana sen kummemmin. 



Näin esteetikko viettää mieluiten vapaapäivänsä tai ainakin joutohetkensä: hiippailemalla lähimaastossa kauneutta etsien. Oli sitten kyse metsistä tai puistoista, kaipaan jokaiseen päivään pienen annostuksen vihreää. Uusien paikkojen tutkiminen tai entuudestaan tuttujen lempikohteiden uudelleen valloitus ei ole lainkaan pöllömpi tapa viettää vapaa-aikaa.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Von Hertzen Brothers- painotteista viikonlopun viettoa

Jälleen on yksi viikko ja yksi sunnuntai melkein taputeltu pakettiin. Vaikka olen valtaosan kuluneesta päivästä kuluttanut lähinnä työtehtävien hoitoon, on sunnuntaihin olennaisesti kuuluva rento fiilis tuonut vähän kevennystä kiireiden keskelle. Aamun koleasta ja jopa syksyisestä ilmanalasta huolimatta päivä on ollut kauniin aurinkoinen ja muutenkin aivan mainio.

Eilisilta puolestaan sujui ensin kotikatsomossa Kärppien huikaisevaaa voittoa tuuletellessa, minkä jälkeen suuntasimme Klubille kaveriporukalla nauttimaan livemusiikin tuomasta euforisesta olosta. Esiintymässä oli tällä kertaa Von Hertzen Brothers, joka on kuulunut jo monen vuoden ajan suosikkeihini.

http://www.soundi.fi/sites/default/files/styles/content_main_image/public/soundi/news/c_ville_juurikkala-8779.jpg
kuva
Olen kuunnellut von Hertzenejä niin iloisena kuin surullisena, vuodenajoista riippumatta, juoksulenkin aikana tai ihan vaan rentoutuessani kotona musiikkia kuunnellen. Progressiiviset elementit yhdistettynä perinteiseen rokkikaavaan sekä eri musiikkityylien liitto muodostavat kokonaisuuden, joka saa minut palaamaan veljesten tuotannon pariin vuodesta toiseen. Oivaltavat, yllätykselliset sävelkulut ja mahtipontisiksi kasvavat kipaleet uppoavat minuun kuin kuuma veitsi voihin. Lauluissa on aina mukana perinteistä musiikin kaavaa rikkovia käänteitä, joita en osaa odottaa. Lisäksi vakuuttavien melodioiden ohella lyriikoissa piilee moniulotteisuutta ja kauniita kielikuvia.

Eilisellä keikalla valtaosan lauluvalinnoista muodostivat luonnollisesti uuden New Day Rising- levyn kipaleet. Uusi levy tuntuu kovin pohjoisamerikkalaisille markkinoille suunnatulta, suoraviivaisemmalta ja radioystävällisemmältä aiempiin levyihin verrattuna. Vaikken ole ainakaan vielä löytänyt uusimman levyn hienoutta, toimivat uudetkin laulut ihan mainiosti livenä soitettuina. Esimerkiksi Trouble oli todealla vakuuttava ja hieno pläjäys, mutta Dreams puolestaan tuntui yhtä tylsältä ja muuhun kokonaisuuteen nähden varsin irralliselta renkutukselta, josta en edes hyvän keikan ansiosta oppinut tykkäämään.

http://i.levykauppax.fi/cover/big/4/41/418478.jpg?7
kuva

Joka tapauksessa tulin jälleen kerran havainneeksi, että hyvä bändi saa myös vähän kehnommat laulunsa toimimaan livenä levyversiota paremmin. Eniten mieleeni keikan saldosta olivat ehdottomasti vanhat helmet, kuten Angel's Eyes, joka on yksi minulle rakkaimmista Von Hertzen Brothersin lauluista,  ja Miracle, joiden tahdissa saatoin vierustoverien iloksi hoilottaa sydämeni kyllyydestä suurella tunteella mukana.


Turun keikkapaikoista Klubi on kaikessa hämyisyydessään ja tunnelmallisuudessaan mielestäni paras paikka tavoittaa livemusiikin hienous. Paikka on juuri sopivan kokoinen, jotta pääsee uppoutumaan kunnolla musiikkiin ja saa vielä melodiasta sekä lyriikoista selvää.

Kuvasaldo jäi eilisen keikan osalta nollaan, sillä keskityin fiilistelemään loistavaa musiikkia ja Klubin tunnelmallista miljöötä. Siksi kuvamateriaalina olen hyödyntänyt googlen tarjoamaa kuvavalikoimaa.






perjantai 17. huhtikuuta 2015

Mikä minua liikuttaa


Liikun, jotta minulla olisi hyvä olo. Juostessani tunnen oloni niin vahvaksi ja reippaaksi, että lenkin aikana uskon kykeneväni valloittamaan vaikka koko maailman. Vielä pitkään lenkin jälkeen mielihyvähormonit virtaavat kehossani antaen euforisen tunteen ja pirteän mielen. Olen huomannut, että muutaman päivän lenkkitauko saa oloni veteläksi ja kärttyiseksi, joten vanhojen ja kuluneiden lenkkareiden säännöllinen ulkoilutus on hyvä teko niin itseäni kuin lähipiiriänikin kohtaan.

Koululiikunta jätti minuun sen verran syvät traumat oikeastaan mitä tahansa liikuntaa kohtaan, että löysin liikunnasta kovasti tykkäävän puoleni vasta lukioikäisenä. Olenkin sitä mieltä, että pakkoruotsin sijaan tulisi puhua pakkokoululiikunnasta. Ainakin, jos liikkumisesta tehdään yhtä vastenmielistä kuin omina kouluaikoinani.

Kouluaikaisesta liikuntainhosta huolimatta pidän itseäni melko aktiivisena liikkujana nykyään. Juokseminen ja hiihto (peruspertsaa sen olla pitää) ovat molemmat minulle rakkaita lajeja, joille vastapainoa tuovat  hyötyliikunnan monet muodot, kuten reippaat kävelylenkit ja luonnossa haahuilu koiran kanssa. Poljen muutaman hassun kilometrin pituisen työmatkani pyörällä, ja hoidan kauppa-asiani mieluusti kävellen.

Haluan liikkua mieluiten luonnossa. Juoksulenkille suuntaan mieluiten yksin heti aamusella, jotta saan hetkeksi unohtaa niin työkiireet kuin muutkin arkiset asiat taka-alalle ja keskittyä vain hengittämiseen. En viihdy kuntosalin tunkkaisissa tiloissa, vaan kaipaan ympärilleni avaruutta, raitista ilmaa ja rauhaa. Sisätiloissa tulee vietettyä niin paljon aikaa, että sisätiloihin jumiminen ja  laitteiden vapautumista odottelu vain tympii minua, sillä saman ajassa ajassa voi heittää kunnon hikilenkin happirikkaassa ilmanalassa. Kuntosalilla käymisessä tympii myös ajatus hulppeista kuukausi- tai vuosimaksuista. Sitä paitsi on esimerkiksi lukuisia mainioita liikesarjoja, joiden avulla voi kotonakin pitää lihaskuntoaan yllä.

Syy hiihtorakkauteeni: varttuminen Suomen parhaimpien latuverkostojen vieressä

Yksin liikkumisessa ja metsään suuntaamisessa on se hyvä puoli, etten järkytä pelottavalla habituksellani ihmiskuntaa - naama tomaatinpunaisena läähättävä leidi, jonka henki vinkuu kuin teekattila hellalla, ei välttämättä ole kovin esteettinen näky.

Polviongelmaisena olen oivaltanut sekä lihaskunnosta että venyttelystä huolehtimisen tärkeyden, joskin etenkin venyttelyn suhteen minun tulisi vielä skarpata. Kotijumpan ainut huono puoli on se, että vatsalihaksia väännellessäni voi tulla hivenen kiusaantunut olo, kun koira tulee kyttäämään pallo hampaissaan ihan naamani eteen. Yritäpä siinä sitten parantaa lihaskuntoa koiran hönkiessä kaikkea muuta kuin hyväntuoksuista hengitystään päin pärstääni. Toisekseen hurtta olettaa, että lankuttelu on  leikkiinkutsumisaasento.

Oman liikumisen lomassa olen varsin aktiivinen penkkiurheilija. Hiihdon, yleisurheilun, jalkapallon ja etenkin jääkiekon on sangen antoisaa!

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Lumi Nelli Satchel (Black)


Voi pojat, kuinka haastavaa voikaan olla juuri täydellisen nahkalaukun löytäminen. Lähes neljän vuoden ajan etsin monikäyttöistä ja monen asun kanssa näppärästi yhdisteltävää mustaa laukkua, joka ei väristään huolimatta olisi liian klassinen eli tylsä. Lisäksi vaatimattomaan vaatimuslistaani kuului, että laukku olisi mahdollisimman kompaktin kokoinen olematta liian pieni tai valtamerialuksen kokoinen. Luisuharteisena naisena olkahihna oli yksi tärkeimmistä kriteereistä laukkuvalinnassani. Olkahihnallinen nahkalaukku, joka olisi sopivan ajaton, muttei kuitenkaan unihiekkaa silmiin tylsyyden vuoksi nostattava, tuntui lähes loputtoman mahdottomalta löytää elämääni sulostuttamaan.

Selasin nettikauppoja kyllästymiseen asti ja kulutin kenkieni pohjia laukkukaupoissa kierrellen eri laukkumalleja testaillen ja vertaillen. Olin jo lähes tulkoon luopumaisillani toivosta ja tyytymässä kompromissilaukkuun, kunnes eräänä synkkänä ja hämäränä iltana pitkän työpäivän jälkeen päädyin Lumin nettisivuille ja tsädäm! – löysin viimein veskan, joka täytti kaikki kriteerini. En meinannut millään uskoa monen vuoden etsinnästä aiheutuvan epätoivon sumentamia silmiäni, että olin viimeinkin löytänyt varsin potentiaalisen veskakandidaatin. Siinä oli yksityiskohtia! Sivutaskuja! Kaksi isompaa ulkovetuketjua, jotta saan mukana kuskaamani tavarapaljouden sekä epämääräiset pikkusälät loogiseen järjestykseen!

Tässä se on: minun täydellinen nahkaveskani. Täydellinen kooltaan, materiaaliltaan, ulkonäöltään ja hinnaltaankin kohtuuluokkaa. Sylkieritteiden toimintaa tehostava Lumin Nelli Satchel mustana. Kymmenkertainen kunniahuuto siis Lumille!

Kuva löydetty Pinterestin ihmeellisestä maailmasta.

Nelli oli sopivasti muutaman kympin verran alennuksessa Lumin omassa nettikaupassa joten laukun bongattuani tilasin sen saman tien testaukseen. Asiointi oli tehty mukavan helpoksi ja jouhevaksi. Laukku toimitettiin postiin onneksi vain parissa kolmessa arkipäivässä suojapussukoineen, sillä odotin Nellin saapumista yhtä kärsimättömästi kuin pieni muksu joulupukkia konsanaan.

Siirrytään aikamuodon käytössä preesensiin. Nelli on ollut minulla käytössä muutaman kuukauden ajan, ja ainakin toistaiseksi laatu on vaikuttanut mainiolta. Olkahihnan säätömahdollisuus on kääpiömittaisen naisen kannalta varsin oivallinen lisä. Hatunnosto myös useammalle vetoketjulliselle taskulle, jotta tavarat pysyvät varmasti tallella. Toki laukun todellinen laatu ja kestävyys punnitaan oikeastaan vasta muutaman vuoden sisällä, mutta ainakin toistaiseksi olen ollut enemmän kuin tyytyväinen valintaani, ja unelmieni laukku on päässyt alkuhuuman säästelyn jälkeen käyttöön. Nellin tarkemmat tiedot löytyvät Lumin nettisivuilta.

Välillä sitä oikein pysähtyy miettimään omia edesottamuksiaan seuratessa, kuinka pitkälle evoluutio on ihmislajin naiset vienytkään, kun yksi lajin edustaja on kokenut tarpeelliseksi kuluttaa elämästään lähes neljä vuotta yhden laukun etsintään. Mainio osoitus ihmisen kehittymisestä.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Jane Austenin maailmaan uppoutunut

Olen varsin kranttu kirjojen suhteen, mutta sitten kun löydän oikein vakuuttavan teoksen, saatan päätyä sen pariin lukuisia kertoja vuodesta toiseen. Ei haittaa, vaikka osaisin kirjan sisällön ulkoa tai tietäisin tasan tarkkaan, mitä juoni pitää sisällään, sillä haluan eläytyä yhä uudestaan minulle tärkeiksi muodostuneiden hahmojen maailmaan.

Yksi mielestäni vakuuttavimmista kirjailijoista kautta aikojen on Jane Austen, jonka tuotannosta olen ahminut kaiken käsiini saamani materian. Ennen ensimmäisen Austenin teoksen lukemista mielsin kirjailijan lähinnä vain imelien harlekiinihenkisten rakkauslätinöiden laatijaksi, mutta perehdyttyäni kirjojen sisältöön muistin, kuinka mukavalta voi tuntua, kun tajuaa olevansa täysin väärässä. Kieleltään rikkaat ja oivaltavat teokset antavat historiasta kiinnostuneelle varsin antoisan ajankuvan.

Tutustumiseni Austenin maailmaan tapahtui sattuman kautta lukioikäisenä, kun löysin pappani uteliaisuutta herättävästä kirjavalikoimasta kirjan nimeltä Viisasteleva sydän. Aloin lukea kirjaa lähinnä ironisessa hengessä valmiina tyrmäämään vähäisetkin paatokselliset tunteiden vuodatukset, joiden oletin muodostavan kirjan ainoan sanoman. Vaikka olin päättänyt ennalta pitää kirjaa täysin typeränä ja aivottomana, uppouduin kirjan maailmaan niin kokonaisvaltaisesti, että lukaisin sen lähes saman tien. Viisastelevan sydämen jälkeen otin tehtäväkseni lukea kaikki kotikyläni ja myöhemmin yliopistoni tarjoamat Austenin teokset, ja lopulta hankin kirjoista rakkaimmat omaa kirjahyllyäni koristamaan. 

https://s-media-cache-ak0.pinimg.com/originals/76/4a/f8/764af8787ae60bd070f8822b997b0d7d.jpg
Vuonna 2007 ilmestyneestä elokuvasta, kuva Pinterestin syövereistä
Viisastelevalla sydämellä on aina paraatipaikka varattuna kirjahyllyssäni sekä kirjallisten ansioidensa vuoksi että pappani muistoa kunnioittaakseni. Myös EmmaNorthanger Abbey ja Mansfield Park ovat myös aina silloin tällöin lukulistallani. Vaikka jokainen lukemani Austenin kirja on minulle omalla tavallaan todella tärkeä, on yksi ehdottomasti ylitse muiden: huikea Ylpeys ja ennakkoluulo.

Vuoden 1995 tv- sarjassa Mr Darcyna valloitti Colin Firth, Elizabeth Bennetinä Jennifer Ehle (kuva)
Ylpeys ja ennakkoluulo on hypnoottinen kirja, jota ei aloittamisen jälkeen malttaisi laskea hyppysistään ollenkaan. Kirjan vetovoima perustunee loisteliaan ajankuvauksen ohella taidokkaaseen kielenkäyttöön ja herkullisiin hahmoihin - hersyvässä hahmogalleriassa ei kaunistella typeryyttä, kuten esimerkiksi herra Collinsin kohdalla on asianlaita. Itse asiassa mahtipontinen Collins yltiöpäisiä korusanoja viljellessään on yksi suosikeistani, kuten ovat myös Elizabethin vanhemmat, sarkastinen ja jopa filosofinen herra Bennet ja viiden tyttärensä avioasioista hermoileva rouva. 

Toisaalta huvittavien sivuhahmojen edesottamuksien ohella on varsin antoisaa päästä seuraamaan päähenkilöiden, etenkin Elizabethin ja Darcyn, kehittymis- ja kasvuprosessia kirjan tapahtumien myötä.  Elizabeth Bennet tarkkasilmäisenä, nokkealana ja jopa omapäisenä naishahmona on varsin moderni ja raikas hahmo aikalaisnaisiinsa verrattuna. Patriarkaalisessa englantilaisyhteiskunnassa, jossa luokkajaot ovat varsin tiukat, idealistinen Elizabeth rikkoo vallitsevaa normia toteamalla, että häntä ei avioon houkuttele materia tai rikkaus, vaan aito rakkaus. Darcy puolestaan on valmis toimimaan oman perheensä ja yheiskuntaluokkansa normeja vastaan ottamalla puolisokseen naisen, jonka sukulaisuhteet tai varallisuus eivät välttämättä ole soveliaita Darcyn asemassa olevalle miehelle. Sen verran minussa lymyilee pienen romantikon vikaa, että onhan moinen ajatus kovin kaunis.

https://janeaustensworld.files.wordpress.com/2010/06/darcy-and-elizabeth-at-ball.jpg
(kuva täältä)
Niin Ylpeys ja ennakkoluulo kuin Austenin muutkin teokset ovat nykypäivänäkin antoisaa luettavaa modernissa 2000-luvun yhteiskunnassa varttuneelle. Kirjat antavat oivaltavan kuvan sangen viihdyttävien hahmojen välityksellä 1800- luvun alkupuolen kulttuurista, nais- ja miesihanteista sekä säännöistä, jotka muovasivat ihmisten välisen kanssakäymistä.
Ylpeydestä ja ennakkoluulosta on tehty muutama elokuva ja tv-sarja, mutta ehdoton suosikkini on BBC:n tuottama kuusiosainen sarja vuodelta 1995. Jennifer Ehle tekee loistavan roolisuorituksen Elizabeth Bennetinä, ja mielikuvieni Darcy on ehdottomasti sarjassa näyttelevä Colin Firh. Sen sijaan esimerkiksi vuonna 2005 ilmestynyt elokuvaversio, jota tähdittää Keira Knightley, ei mielestäni saavuta lähellekään sarjan korkealle nostamaa rimaa, sillä erinäisten muutosten vuoksi elokuva ei välttämättä kerro Austenin tarinaa, vaan oikeastaan ohjaajan tulkintaa.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Nunnavuori

Tänään on ollut ainakin Turun suunnalla sangen sateista, joten palatkaamme vielä eilisen ilta-auringon valaiseman tutkimusretken antimiin ja ihailkaamme luonnon upeutta. Luvassa on siis vielä vähän Nunnavuoren hienoja maisemia.

Vaikka Nunnavuorta ympäröimiä lenkkipolkuja on aivan mukava sahata ees taas, löytyvät alueen kenties parhaimmat nähtävyydet sivupoluille siirryttäessä. Metsän siimeksessä lymyilevän kallionyppylän huipulta avautuvat upeat näkymät pitkälle. Välillä on siis hyvä astua isoilta väyliltä sivureiteille, jotta voi nähdä ja kokea jotain kaunista.

Kuten luonnon muovaamia yksityiskohtia.

Näissä maisemissa voi melkein aistia menninkäis- ja maahislegendojen olevan totta. Ainakin, jos sattuu olemaan varsin vilkkaalla mielikuvituksella varustettu yksilö.


Siinä missä Tunturi-Lapissa varttunut puhuu mäestä, kukkulasta tai vaarasta, suuruudenhullut turkulaiset käyttävät termiä vuori. Vaikkei mäennyppylän korkeus merenpinnan yläpuolella olisi edes muutamaa hassua kymmentä metriä enempää. Sympaattista.



Jos hiuka sattuu yllättämään kesken vuorikiipeilyn, on nuotiopaikka valmiina.


Kalliomaisemassa kiipeily käy jopa reippaasta liikunnasta, ja hulppeat näkymät kruunaavat eräjormailutuokion.


Nunnavuoren jykevä kalliomaisema, kunnioitusta herättävä pirunpelto, karun kaunis kasvisto sekä upeat näkymät jopa keskusta-alueelle saakka luovat loistavat puitteet iltakävelylle. 

Täytyy todeta, että Turku on kaunis kaupunki.