perjantai 29. toukokuuta 2015

Muhkurin luonnonsuojelualue

Eräänä iltana mies istua nökötti kartta kädessään lupaavia luontokohteita etsien. Muutama minuutti kului täydellisessä hiljaisuudessa mösjöön keskittyessä intensiivisesti urakkaansa, kunnes innokas huudahdus täytti kotimme. "Tänne me mennään seuraavaksi!" hihkaisi armaani niin tohkeissaan, että melkein putosin säikähdyksen voimasta sohvalta. Mies löytänyt varsin lupaavalta vaikuttavan luontoretken kohteen, josta emme olleet ennen kuulleetkaan: Muhkurin kaupunginosassa asuinalueen kätköissä sijaitsevan hienon luonnonsuojelualueen.


Lehtoisa metsä, jossa kasvaa väkkyräisiä ja jokaista ilmansuuntaa oksillaan tavoittavia tammia, vaahteroita sekä luonnollisesti mäntyjä, on pieni mutta kaunis. Rehevän ja vehreän peittämässä metsässä on myös varsinaissuomalaiseen miljööseen sopivasti kalliomaisemaa.


Kansalliskukkamme kielo moodostaa tiheän maton maastoon. Tutkimusretkemme aikoihin ei ollut vielä kielojen kukinta-aika, mutta kasvien vehreys oli ylenpalttista.


Tiheiden kuusimetsien keskellä parikymmentä ensimmäistä vuotta viettäneelle lapinjuntille vihannit jalopuut ovat ehtymättömän ihastelun kohteita. Erityisesti vaahtera on yksi mielestäni yksi uljaimmista puista, jos moista adjektiivia voi puusta käyttää. Ylvään puun lehti itsessään on todella nätti.



Näin ensimmäistä kertaa elämässäni keto-orvokkeja muualla kuin kasvioppaissa. Kaunis, varsin voimakkaan värinen kukkanen viihtyy erityisesti kuivilla alueilla, kuten kalliolla. 


Alue on kuin miniversio Katariinanlaakson maisemasta sillä erotuksella, että puusto on huomattavasti kitukasvuisempaa. Metsän puiden oksilla oleskelevat linnut tuntuivat reissumme aikana olevan varsin aktiivisella tuulella, niin taajaa sirkutusta joka puolella kuului. Ikuistimme myös hienon luontohetken, kun orava kyttäsi tikan pesää, josta kuului pienten poikasten vaativaa rääkymistä. Emolintu oli kuitenkin oravaa vikkelämpi ja ehti tulla turvaamaan ruoanhakureissultaan poikastensa tulevaisuuden häätämällä kurren tiluksiltaan pois. Kuka löytää tikanpoikasia vahtaavan  (tai päivänokosia kiskovan) oravan alla olevasta kuvasta?


Kukinnosta päätellen Muhkurissa kasvaa suloisia, hentoisia metsämansikoita.


Innostuin hyörimään kamerani kanssa pitkin metsää niin innokkaasti, että akku pääsi kesken kaiken kuvailun loppumaan kesken, vaikka olisi ollut vielä paljon kuvaamisen arvoista maisemaa. Vaikka pieni metsäpläntti kyseessä onkin, piisasi alueella nähtävää yllättävän paljon.  Iltasella niskojani alkoi vähän jomottaa, sillä olin käännellyt ja väännellyt päätäni ees taas yksityiskohtia tarkastellessani, eikä järkkäri mitenkään kevyt raahattava ole. Reissu oli kuitenkin ehdottomasti ehdottomasti iskajumien väärti. Tekisi mieli käydä Muhkurissa vielä uudestaankin etenkin metsämansikoiden kypsyttyä.

torstai 28. toukokuuta 2015

UIttamon rantahietikoilla



Eräänä kauniina toukokuun päivänä, kun aurinko suuntasi Turun suuntaan kirkkaat säteensä, tuntui rannalle suuntaaminen loistavalta idealta. Uittamon kaupunginonsassa sijaitseva uimaranta, jota käsittääkseni nimitetään sekä Uittamon että Ispoisten rannaksi, on pieni mutta nätti paikka. Hietikolla pönöttäessä melkein olisi riittänyt jo ihan rantakamppeet niskaan, niin lämmin päivä tuolloin oli. Tähän aikaan vuodesta olimme lähes ainoat rannalla liikuskelijat, mutta mitä luultavimmin parin kuukauden sisällä tilanne lienee kokonaan toinen, ja hietikko täyttyy iloisesti vedessä pulikoivista lapsukaisista ja aurinkoa palvovista aikuisista. Kesäaikaan ranta-alueella uimareiden turvallisuudesta huolehtivat uimavalvojat, jotka tähyävät torneistaan merimaisemaa. Muutama omistajansa kanssa liikuskellut koira sentään uskaltautui rapsuteltavaksi, ja tästäkös hullu koiranainen ilahtui suuresti.


Taustalla häämöttää Turun korkein kerrostalo, mutta pytinkiä hienompana kohoaa uhkea kalliomaisema korkeine puineen.


Aaltojen läiskytys pehmeää hietikkoa vasten ja rantaa valtaavan korkean kaislikon huojunta tuulessa ovat muuten todella kaunista kuultavaa. 

 
Teki kovasti mieli kirjoittaa otsikoksi ameriikkalaisittain Uittamo Beach, kuten mutten kehdannut kuitenkaan. Onhan muutaman metrin pituinen rantahietikko Uittamon kaupunginosassa kyllä melkoisen hieno nähtävyys, mutta rajansa nyt kaikella. 


Uittamolla ei löydy pelkästään rantahiekkaa, vaan myös pieni metsäalue kallioineen. Kiikuimme tähyämään maailmaa rantaviivaa korkeammalta, ja löysimme muun muassa varsin söpön linnunpöntön, joka pönötti ylhäisessä yksinäisyydessään kallionyppylän parhaimmalla näköalapaikalla.


Puubongari heilui taas kameransa kanssa ja löysi hienon kuvakohteen parkkipaikalta. Tämä puu oli niin valtavan kokoinen, etttei se meinannut mahtua edes kuvaan. Upea puu!


Uittamon ranta on yksi omista rantasuosikeistani Turussa. En tosin kammottavan kuumina hellepäivinä viihdy paahteisela hiekkrannalla, vaan nökötän mieluummin varjossa, mutta näin keväällä auringon lämmittävästä voimasta huolimatta tuuli on sopivan vilvoittavaa, jotta kaltaiseni helleangstikko selviää hiekan keskellä paahtumatta.

Tiivistetysti ilmaistuna Uittamossa sijaitseva ranta on todella pieni, mutta aurinkoisena päivänä varsin lämmin ja viehättävä. Jos halajaa upottamaan varpaansa pehmeeän hiekkaan, pääsee rannalle helposti pyörällä, bussilla tai tietty omalla autolla, joskin parkkipaikka-alue on jokseenkin pieni.

tiistai 26. toukokuuta 2015

Korvapuustin tuoksuinen tiistai

Paaka paaka pullaa!

Ennen kuin aamusella olin ennättänyt saada unenpöpperöiset silmäni auki ja herätä unimaailmasta todellisuuteen, päätin tehdä alkavasta tiistaista pullapäivän. Tuli näet semmoinen olo, että iltakahvin kyytipojaksi olisi saatava pehmeä ja ronskisti kanelinen korvapuusti. Kun muut päivän askareet ja toimet oli selätetty, oli paakarin aika kaivaa vehnäjauhot kaapista esiin ja alkaa vaivata pullataikinaa. Sään puolesta leipomisvimmani sattui osumaan täydelliselle päivälle, sillä Turussa on tihuuttanut sataa vettä tasaisesti melkein koko päivän tai ainakin illan.
 

Sanon piut paut pullapannalle ja median vallanneelle terveysvouhotukselle, jota olen jo yhden postauksen verran ennättänyt pohdiskella – kyllä herkullinen ja itse tehty korvapuusti silloin tällöin nautittuna on lyhyen ihmiselon aikana vain hyväksi. Onnistuneen korvapuustin salaisuus on ehdottomasti härskisti annosteltu kaneli, jonka määrää ei saa minkäänlaisissa olosuhteissa ikinä kuuna kullan valkeana kitsastella. Yhtä oleellinen seikka onnstuneelle pullalle tai puustille on taikinan vaivaaminen suurella rakkaudella. Pullataikinaa ei saa koskaan mätkiä mielivaltaisesti miten sattuu, vaan suurella tunteella ja huolellisesti.

En voi leipoa ilman äidiltä perittyä ikivanhaa essua. Onhan se väriltään kovin sininen – sinen sävyt eivät kuulu lempiväreihini – ja kuosiltaan melkoisen romanttinen ja kotirouvamainen, mutta kangaskappaleeksi sillä on minulle rutosti tunnearvoa. Onhan se toki omalla tavallaan söpökin.


Muuten tiistai on kulunut varsin arkisissa merkeissä, mutta puustien väsääminen karkoittaa ankeuden tylsästäkin päivästä. Lenkillä käymisen lisäksi taikinaterapia on yksi selviytymiskeinoistani kiireen ja tiukan aikataulun keskellä, sillä taikinaa pyöritellessä saa purkaa mukavasti ylimääräiset turhaumat pois.

Loppuillan aion viettää surffaillen nettikauupojen farkkushortsivalikoimia kartoittaen. Etsinnässäni on nimittäin kivat, rennot, sopivan väljät ja inhimillisen pituiset shortsit, jotka ovat mukavan huolettomat kuumaksi kesäpäiväksi, jollon haluaa pukeutua mahdolllisimman kevyesti. En hirveästi välitä farkkujen tai muiden alaosien hankkimisesta, sillä täydellisesti istuvien yksilöiden löytäminen tuntuu välillä mahdottomalta urakalta. Muutama vuosi sitten minulla kyllä oli lähes täydelliset farkkushortsit, mutta ne osoittautuivat käytössä turhan väljiksi mitoitukseltaan – shortsien käyttö julkisilla paikoilla tuntui hivenen arveluttavalta, sillä kyseiset kangaskasat eivät yksinkertaisesti meinanneet edes pysyä päälläni. Mahdoin olla kyseenalainen näky kiskoessani naama punaisena koko ajan shortsejani ylös päin.

Muutenkaan kepeitä kesävaatteita, jotka sopivat rentoon hyörimiseen, minulla ei ole mitenkään mahdottoman paljoa. Pari kesämekkoa löytyy, mutta välillä olisi kiva kiskaista helpot shortsit jalkaan vaihtelun vuoksi. Mielikuvissani täydelliset shortsit eivät kiristä, purista tai ahdista, eivätkä ne kävellessäni paljasta koko ahteriani. Harmi vaan, että tällä hetkellä valikoima näytttää koostuvan juurikin pakarat paljastavista, todella tiukoista malleista. Tai yöpukumaisista pöksyistä. Yäk.

maanantai 25. toukokuuta 2015

Silta, joka ei johtanut mihinkään

Suuntavaistoni on kauniisti sanottuna surkea. Eksyn todella helposti varsinkin vähänkin oudossa paikassa, vaikka pitäisin karttaa mukana. Parempi puoliskoni sen sijaan on kuin lintu, joka ei eksy koskaan, vaan hänessä lienee jonkinmoinen sisäinen navigaattori, jonka avulla hän löytää uudessakin paikassa perille. Tyyppi ei osaa edes uhrata ajatustakaan eksymisen mahdollisuudelle siinä missä minä voisin hukata helposti itsenikin. Miehellä on myös uskomaton vainu löytää hienoja paikkoja.  Eräänä päivänä Turun karttoja tutkaillessaan ja potentiaalisia tutkimusretkien kohteita etsiskellessän mies bongasi Maarian tekoaltaan, jonka herra pienen googlettelutuokion päätteeksi ilmoitti vakaasti haluavansa nähdä. Sopivasti aurinkoisena vapaapäivänä otimme jälleen siis pyörät esiin ja ryntäsimme munamankeloimaan.


Nimensä mukaisesti tekoallas löytyy entisen Maarian kunnan alueelta pyöräilymatkan päässä Turun keskustasta. Myös bussit kulkevat ihan altaan liepeillä. Historia (eli Turun kaupungin nettisivut) tietää kertoa altaan rakennetun Turun varavesisäiliöksi vuonna 1980. Tekoaltaan alue vaikuttaa varsin monipuoliselta; toisella puolella allasta maisemaa hallitsee rehevä viljelysmaa siinä missä vastarannalla häämöttää tiheä havumetsäinen alue. Havumetsien kätköissä kulkee kuutisen kilometrin pituinen Maarian kivikauden polku, jota valitettavasti emme tällä kertaa ehtineet tutkia sen tarkemmin.
 

Altaan peltopuolella verkkokalvot täyttyivät ylenpalttisesta vehreydestä; valtaviksi ryöpsähtäneiden puiden lehtien lisäksi ruohikko oli myös kasvanut yllättävän korkeaksi. Luonnon väri-iloitteluun toivat oman lisänsä kirkkaankeltaiset voikukat, jotka kaukaa katsottuna saivat pellot ja pientareet näyttämään ihan kullansävyisiltä. Kaunista!

 
Altaan ylittää teräksestä tehty mintunvihreä Myllyojan silta, joka on kuuluisa siitä, ettei se johda mihinkään. (Ei silta tää vie mihinkään, nyt sen nään - olkaatte hyvät korvamadosta!) Tai johtaa se ainakin pellolta havumetsikköön. Joka tapauksessa ihan hieno silta, jolle on omistettu näemmä ihan ikiomat Wikipedia-sivut.


Aurinkoisena päivänä luonto on täynnä hienoja kontrasteja etenkin kevätaikaan. Sävyt näyttävät kirkkaammilta, kun taas puiden rungot sulautuvat lähes mustiksi. 
 

Raitapaitavimma iski jälleen! Päivä oli jo niin lämmin, että tarkenin vallan hyvin puolipitkähihaisella puserolla. Nilkkurit saivat antaa tilaa kevyemmille tennareille.


Pieneltä reissultamme jäi sillan lisäksi erityisesti mieleen idylliseltä vaikuttava maalaismaisema. On melkoisen hurja ajatus, että vihannit, pitkät pellot kasvihuoneineen ja traktoreineen valtaavat miljöön vain muutaman kilometrin päässä Turun ydinkeskustasta.
 

Kaiken kaikkiaan retki Maariaan sujui hyvin vinhasta vastatuulesta huolimatta. Lämpöasteet kuitenkin kihusivat lähes kuudentoista tietämille, joten ei tullut ainakaan kylmä. Itse Maarian allas oli ihan hieno paikka, joskin jälleen saimme molemmat todeta, ettei upean Katariinanlaakson tai mystisen pirunpesän kokemisen jälkeen mikä tahansa keinotekoisesti luotu allas sykähdytä samalla tavalla. Ihan mielenkiintoinen paikka on silti kyseessä, vaikken välttämättä fanfaareja tällä kertaa esittäisi altaan kunniaksi. Maalaismiljöö sen sijaan oli kaunista katseltavaa.

lauantai 23. toukokuuta 2015

Kaunis Katariinanlaakso

Toukokuu on yksi parhaimmista kuukausista. Ensin on jääkiekon arvokisat, ja niiden jälkeen surkean musiikin esiinmarssi euroviisuhuuman muodossa. Sen lisäksi, että kisakatsomoilla on monenlaista seurattavaa, luonto herää pitkän talven jälkeen henkiin ja täyttyy niin syvistä vihreän sävyistä kuin auringon kirkkaista säteistä. Auringon lämpö sekä hehkuvat värit houkuttelevat samoilemaan, jos vaan malttaa suunnata kisakatsomosta ulos. Toukokuu onkin oivallinen kuukausi luonnossa hiippailuun.

Yksi antoisimmista luontoretkien kohteista on Turun ja Kaarinan rajamailla sijaitseva suojelukohde, kaunis Katariinanlaakso, jonne mieleni halajaa nauttimaan rehevien lehtojen ja korkeiden jalopuiden sekä kaislaisen merenrannan muodostamasta ihastuttavasta maisemasta.


Henkeäsalpaavan kauniin maiseman ihastelun lomassa Katariinanlaaksossa voi kuulla monenlaista linnun lauluntaa. Harakoiden ja varisten lisäksi emme sattuneet reissullamme törmäämään muihin lintuihin, mutta bongasimme hirmuista kyytiä mutavellissä luikerrelleen rantakäärmeen, jota en (onneksi) ennättänyt kuvata. Myönnettäköön, etten olisi välttämättä yksilöä osannut erottaa kyystä, mutta paremmin tietävä seuralaiseni tiesi nimetä lajin oikeaksi. Käärmekammoisena en harmitellut sitä, että pitkäläinen ehti luikerrella vinhaa vauhtia karkuun, eikä jäänyt vaihtamaan kanssamme kuulumisia. Vieläkin vähän selkäpiitä karmii, vaikkei sihisijä edes ollut kovinkaan pitkä.

Pieni, pörröinen ja sangen tuuheahäntäinen kurre sen sijaan päätyi kuvattavaksi. Katariinanlaakson kurret ovat varsin kesyjä. Lienee kuvassa näkyvällä syöttöpaikalla tekemistä asian kanssa –niin varauksetta oravat tuntuvat ihmisiä lähestyvän.

 

Löysimme myös kurren aarrekätkön. Käpynsä jemmannut orava on todennäköisesti ottanut mummon sanoista oppia ja säästänyt ruokaa pahan päivän varalle.
 

Kelta- ja valkovuokot kasvavat lähes yhtenä mattona luontokohten maastossa. Katariinanlaakson mutkittelevan polun varrella kulkee paikoitellen kulkemisen helpottamiseksi pitkospuut. Polkua ympäröivä metsä- ja kallioalue on sen verran kiehtovaa, että suosittelen ottamaan sillon tällöin harha-askelia varsinaiselta polulta.
 

Katariinanlaakson erikoisuus on laaja puusto; mäntyjen ja kuusten ohella alueella viihtyvät upeat tammet ja jopa vaahterat, jotka kohoavat suurin piirtein pilviin saakka. Kevätaikaan lehtipuiden reunustamat rehevät kujat ovat värikylläisyydessään upeita. Puiden lehdet eivät ole vielä ryöpsähtäneet täyteen loistoonsa, joten näkyvyys kalliorinteisiin ja merelle on keväällä parempi kuin kesällä. 


Kaislikoissa suhisee, ja meren pinta väreilee. Välillä on hyvä pysähtyä ja hengähtää hetki kauneutta ihaillen meren äärellä.


Vastarannalla häämöttää Hirvensalon saari hienoine rakennuksineen. 

 


Jalopuiden, mäntyjen ja kuusten kätköissä piilee kallioinen maisema, jonka uumenista voi löytää luolia. Lapsuudenkodissani aikoinaan mönkinyt mäyräkoira olisi todennäköisesti muuttanut johonkin alueen onkaloista mehukkaan paistin toivossa (aivan kuin pulskahkoksi vanhuuttaan muuttunut mukavuudenhaluinen hurtta olisi saanut minkäänlaista elukkaa kiinni).


Jos Katariinanlaaksoa pitäisi tiivistää kuvailla muutaman sanan keinoin, toteaisin alueen olevan elämyksellinen, yllätyksellinen ja mieltä rauhoittava. Tosin alueen mystisyyttä ja kauneutta ei riitä yksikään sana kuvaamaan, vaan ymmärtääkseen Katariinanlaakson ainutlaatuisuutta täytyy päästä käymään paikan päällä. Lintujen iloista sirkutusta, kaislikon suhinaa ja laineiden liplatusta kuunnellessa tulee oikein levollinen olo.

Katariinanlaaksoon mars!

torstai 21. toukokuuta 2015

Levylautasella parhaimmat artistit vierahilta mailta

Olen jo paljastanut sisäisen musiikkihörhöni ja lisää musiikkielämyksiä on jälleen luvassa. Tässä kirjoituksessa höpisin suomalaisista artisteista, jotka ovat vuosien varrella päätyneet soittollistalleni tiuhaan, mutta tällä kertaa haluan esitellä minulle rakkaita esiintyjiä muilta mailta vierahilta. Todettakoon taas, etten ole listannut musiikkisuosikkejani erityisessä järjestyksessä. Koska upeaa musiikkia on maailma tulvillaan, olen todennäköisesti unohtanut monta hyvää muusikkoa listaltani, mutta tässä oli ainakin muutama mahtava yhtye tai artisti, joihin kannattaa tutustua.


Rammstein

Testosteronia tursuava Saksan ihme. Yhtye, joka soittaa jykevää ja raskassoutuista rokkia omintakeisesti. Till Lindemann ei ehkä laulutaidoiltaan yllä maailman parhaimpien artistien joukkoon, mutta asenne ratkaisee.  Engel on yksi parhaimmista Rammsteinin tuotoksista. Ohne Dich, Rosenrot sekä Wo Bist Du sopivat haikeisiin tunnelmiin, Mein Teil, Keine Lust sekä Mein Herz Brennt antavat energiaa ja nostavat tunnelman kattoon. Sonnen video on mieletön!


Muse

Löysin Matthew Bellamyn riipaisevan raapaisevat lyriikat ja spektaakkelimaiset sävellykset teiniangstin aikoihin, mutta loistavat kipaleet vetoavat myös aikuisiällä. Itse asiassa bändi on minulle yksi rakkaimmista yhtyeistä edelleen. Muse toimii kaikissa tilanteissa – niin lenkillä kuin muuten vaan musiikkia fiilistellessäni. Absolution on kokonaisuutena loistava levy, mutta sen jälkeen Muse ei ole ollut välttämättä niin loistava. Tai, Black Holes and Revelatons on myös aika upea. Joka tapauksessa Muse on bändi, joka on yksi tärkeimmistä, rakkaimmista, vaikuttavimmista ja lohtua tuovista yhtyeistä päällä maan. En ole Brittein saarten yhtä parhainta kokoonpanoa nähnyt vielä koskaan livenä, mutta haaveissani on päästä kuuntelemaan yhtyettä paikan päällä..

http://www.soundi.fi/wp-content/uploads/old/Muse_GavinBond.jpg
Muse

Faith no More

Niin legendaarinen bändi, ettei se esittelyjä kaipaa. Mike Pattonin ääni on samettia. Ei tyyppi hassumman näkönenkään ole, köh köh. Esimerkiksi Epic on nimensä mukaisesti eeppinen teos, kuten myös Digging the Grave ja Black Sabbathin legendaarisesta War Pigs- laulusta tehty versio. The Gentle Art of Making Enemies toimii myös. Ehkä eniten kuuntelemani yksittäinen Faith No More- laulu on Ashes to Ashes.

http://www.videogamesblogger.com/wp-content/uploads/2011/02/mike-patton-picture-voice-of-darkness.jpg
Mike Patton

Metallica

Niin legendaarinen bändi, että vielä vähemmän esittelyjä kaipaava. Olen kyllä vuosien varrella kuunnellut paljon Metallicaa, mutta oikeastaan armaan parrakkaamman puoliskoni ansiosta olen ymmärtänyt yhtyeen hienouden. Erityisesti 80-luvun tai 90-luvun alun tuotanto uppoaa minuun, kuten myös Hetfieldin fantastinen tukkatyyli. One on paras.

http://rpp.pixafy.netdna-cdn.com/media/catalog/product/cache/1/image/af9751f3661a3491b2930f4decb97c49/4/9/4992_4_1.jpg
Metallica kasarityylissä


Sparzanza, In Flames ja Mustasch

Ruotsalaisen raskaan musiikin parhaimmistoa. Sparzanzaa ja In Flamesia kuuntelen etenkin juostessa tai adrenaliiniryöppyä kaivatessani, Mustasch kuuluu fiilistelyyn. Sparzanzan In Voodoo Veritas on loistelias rokkipläjäys, jonka yksi parhaimmista kipaleista on The Blind Will Lead the Blind. In Flames puolestaan on etenkin teiniaikojeni yksi suosikeistani. Laulut Jotun, Dialogue with the Stars sekä Come Clarity ovat upeita teoksia. Mustasch, vahvalla ruotsalaisella aksentilla perinteistä rokkia sahaava kokoonpano tekee suoraviivaista musiikkia. Esimerkiksi I Hunt Alone on aika hieno. Mustasch on muuten hävyttömän hyvä livebändi!


Danko Jones

Kanadalainen Danko Jones tihkuu testosteronia. Dankoa kuunnellessani löydän sisäisen örisevän luolamieheni. Full of Regret ja Code of the Road ovat klassikkoja, I Don't Care on korvamato hyvällä tavalla. Täydellistä adrenaliiniryöpyn tuottavaa, piristävää hyvän fiiliksen musiikkia. Toimii lenkilläkin.

Mustasch, Sparzanza, In Flames, Danko Jones

Vastapainoa raskaamman musiikin ryminälle tuovat kolme upeaa laulajatarta, joihin en vielä muutama vuosi sitten olisi uskonut tykästyväni saati pystyväni julkisesti tunnustamaan ihastustani, mutta näkökannan muuttaminen on välillä hyvästä.  "Nimim. Metallityttö -87".

Marina & the Diamonds, Lana del Rey, Florence Welch


Florence + the Machine

Florence Welch on kertakaikkisen loistokas nainen, jolla on kyky tehdä mystisyyttä ja taianomaisuutta huokuvaa musiikkia. What the Water Gave Me on henkeäsalpaavan kaunis musiikillinen teos, jota kuunnellessa iho menee kananlihalle. Florence itse on kuin elävä taideteos, jonka musiikki, esiintyminen ja jopa asut muodostavat melkoisen loisteliaan spektaakkelin. Upea daami!


Marina & the Diamonds

Sen lisäksi, että Marina on yksi maailman kauneimmista naisista, osaa hän tehdä oivallisia sanoituksia. Etenkin ensimmäinen levy, The Family Jewels, on kuulunut soittolistani suosikkeihini. Myös kakkoslevyltä löytyy helmiä, kuten Fear and Loathing. Tyyliään indiestä enemmän elektropopin suuntaan muokannut Marina osaa tulkita laulunsa uskottavasti.


Lana del Rey

Eteeristä, utuista, soljuvaa musiikkia esittävän Lanan persoonasta voi olla montaa eri mieltä, mutta albumi Born to Die on ainakin minulle 2010-luvun yksi merkittävimmistä kevyen musiikin ilmiöistä. Vaikkeivät leidin lyriikat välttämättä kekseliäimpiä ole, mahtipontinen ja synkähkö sävelmaailma luovat kolkon kaunista tunnelmaa.


Onneksi on loistavia bändejä ja artisteja, joita kuunnellessa uppoutuu musiikin ihmeelliseen maailmaan ja jopa parhaimmillaan saattaa unohtaa muun ympäristön. Olen viime vuosina havainnut, että musiikillisesta lokeroinnista on syytä välillä ennakkoluulottomasti astua ulos ja kuunnella raskaan musiikin ohella rohkeasti eri musiikkityylejä. Genrestä riippumatta hyvät lyriikat ja kauniit melodiat piristävät, rentouttavat, pistävät pohtimaan tai hymyilemään. Oma soittotaitoni rajoittuu pianoon, jota olen soittanut pienestä piltistä pitäen, tosin viime vuosina kyseisen instrumentin hakkaaminen on käynyt valitettavan vähäiseksi, sillä pianoni jäi vanhempieni luokse muutettuani lapsuudenkodistani pois. Vaikken tätä nykyä naapureiden onneksi aktiivisesti itse tuota säveliä maailmaan, on musiikki minulle hyvin arvokas elämysten lähde. 


Löytyykö listaltani sinun suosikkejasi? Millaista musiikkia sinä kuuntelet?

tiistai 19. toukokuuta 2015

Sitkeät stereotypiat lappilaisista

Olen jo tottunut siihen, että  Lapin rajojen ulkopuolella asuvat suhtautuvat monesti Lappiin yhtenä isona klönttinä, joka maisemaltaan on pelkkää tunturia ja vaivaiskoivua, ja jossa kaikki ihmiset ovat samankaltaisia leppoisia (tai joidenkin mukaan kieroja) tyyppejä, jotka puhuvat samaa murretta, joikaavat päivät yöt läpeensä, halailevat poroja ja ovat luonnollisesti saamelaisia. Totuus saattaa kuitenkin olla hivenen toisenlainen. Ensinnäkin Lapin lääni on valtava alue, jonka kylät, kaupungit ja kunnat poikkeavat toisistaan niin maiseman, murteiden kuin asukkaiden kohdalla - melkein samalla tavoin kuin pirkanmaalaiset ja varsinaissuomalaiset tai pääkaupunkiseudulla asuvat.

Toisekseen lappilainen osaa junttiudestaan huolimatta määritellä paikan, johon hän matkallaan suuntaa. Jos matkaan Helsinkiin, en sano olevani reissussa Etelä-Suomessa. Sen sijaan kovin useasti kuulen ihmisten olevan lähdössä Lappiin aivan kuin ei olisi väliä, mitä paikkakuntaa tai aluetta lähdetään valloittamaan. Vai tarkoitetaanko käsitteellä Lappi entistä kuntaa, joka on sittemmin liittynyt osaksi Raumaa? Huomattavaa on myös, ettei Oulua muuten lasketa Lappiin kuuluvaksi, vaan kaupunki on Pohjois-Pohjanmaata.

Olen huomannut Turussa viettämieni vuosien aikana lapppilaisiin ja Lappiin liitettävän monenlaisia ennakko-oletuksia (klönttiajattelun ohella). Kuulen joka päivä kommentteja "hauskasta puhetavastani". Olenkin laatinut listan muutamasta pelottavan vankkumattomasti vielä nykyaikanakin elävästä stereotypiasta, joita lappilaisiin sitkeästi liitetään.

otiseutuni kesä on kauniin kuulas
1. Lappilainen tai lappalainen, ihan sama asia. 

Lappalainen on itse asiassa vanha haukkumanimitys saamelaisista, kun taas lappilainen on korrekti nimitys Lapin valtavassa läänissä asuvasta tai sieltä päin kotoisin olevasta henkilöstä. Ken lappilaiseen hiihtokeskukseen tai mihin tahansa muuhun lomaparatiisiin suunnistaakaan, unohtakoon lappalaisista höpisemisen saman tien, ellei halua hämmentää ja ärsyttää paikallisia asukkaita. Kertauksena siis totean, että lappalainen ei ole yhdessäkään tilanteessa sopiva ilmaus, vaan loukkaus. Tamia siteeratakseni piste

2. Kaikki lappilaiset ovat saamelaisia, jotka ajelevat porovaljakoissaan pitkin erämaita neljäntuulenlakki päässään joikaten.

Jälleen kerran joudun tuottamaan valtaisan pettymyksen ja murskaan julmasti vallitsevan stereotypian, vaikka se kovin romanttiselta ja kiehtovalta kieltämättä kuulostaakin. Moni lappilainen on itse asiassa yhtä saamelainen kuin pandakarhu Tao Tao. Saamelaiseksi ei noin vain ruveta, sillä kansaan kuuluvaksi tulee täyttää tarkat kriteerit, joista esimerkkinä mainittakoon jälkeläisperuste. Vaikka omasta sukupuustani saamelaisjuuria osittain löytyy, en voi kutsua itseäni saamelaiseksi, vaan määrittelen siis itseni lappilaiseksi. Ja olen lappilainen, enkä lappalainen tai laphalainen.

Jokaisessa lappilaisessa huushollissa ei pidetä poroja. Toki poro on edelleen hyötyeläin, ja esimerkiksi matkailupuolella varsin merkittävässä roolissa, mutta porotalous on nykyaikana vähentynyt huomattavasti menneeseen maailmaan verrattuna, koska poronhoito ei ole välttämättä kovinkaan kannattavaa puuhaa.

3. Lapin lisä

Lappilainen ei voi kertoa tarinaa ilman hervotonta paisuttelua tai liioittelua. Noh, elämä ilman viihdyttävää tarinankerrontaa tai superlatiiveja kävisi liian tylsäksi, eikös?

Kotiseutuni on talven ihmemaa
4. H tungetaan joka paikkaan.

En mhie thällhä thavhalha phuhu (peräpohjolan murteella ilmaistuna emmie tällä tavalla puhu - huomaa, ei hoota lainkaan!). Niin, vaikka yhtä lapin murretta väännänkin, ei joka toinen ääntämäni kirjain todellakaan ole h!  Eikä ole olemassa sellaista paikkaa kuin jänkhä tai tunthuri, vaan ne ovat ihan vaan jänkä ja tunturi. On olemassa jänkä, muttei jänkhää, sillä sanan perusmuotoon eli sanakirjamuotoon ei tule koskaan hoota. Silloin, kun sanaa taivutetaan sijamuotojen avulla, h lisätään harkitusti, muttei sitä roiskita mielivaltaisesti vähän väliä sanan joka kohtaan. Kertauksena siis substantiiviin jänkä tulee h vain siinä tapauksessa, jos käytetään sijamuotoa illatiivi, jolloin sanamuoto on jänkhään. Jos haluaa välttämättä ärsyttää keskustelukumppaniaan, niin h-kirjaimen kanssa taitamattomasti kikkailu on oikein suotavaa. Muussa tapauksessa annettakoon h- kirjaimen olla suojeltu kohde tai jätettäköön kokonaan rauhaan, ellei äidinkielenään puhu lappilaista murretta.

Lapissa ei muuten puhuta vain yhtä murretta, vaan samalla tavalla kuin muissa maamme lääneissä kielellisiä eroavaisuuksia löytyy eri paikkakuntien välillä.


5. Kaikki äänestävät Paavo Väyrystä tai vasemmalle suuntautuneita puolueita.

Lappi on sen verran laaja maakunta, että joukosta löytyy monenlaista kulkijaa, joista osa on kiinnostunut varmasti politiikasta ja toinen osa ei. Väyrysellä lienee oma vannoutunut fanijoukkonsa, mutta ei jokainen Lapin rajojen sisäpuolella asuva tai asunut välttämättä hehkuta Väyrysen jupinoita.


 6. Lapissa kiire on tuntematon käsite

Ajankäsite on Lapissa erilainen. Välillä keskellä tunturia samoillessaan ymmärtää, kuinka kiire on lopulta hyvin turha keksintö ja vain tämä hetki merkitsee, niin kuluneelta ilmaukselta kuin se kuulostaakin. Vaikka keskellä korpea ei välttämättä kelloa tule tarkkailleeksi ihan yhtä tiiviisti kuin kiireisessä kaupunkimiljöössä, on silti syytä muistaa kunnialliset käytöstavat ja kunnioittaa paikallisia esimerkiksi käymällä kaupoissa, kahviloissa tai muissa virkistyspaikoissa aukioloaikoina ja päästää työntekijät koteihinsa ajoissa.

Yksi harrastuksista: tulistelu luonnonhelmassa talvisaikaan
7. Kirosana muodostaa lappilaisen muodostaman lauseen ytimen.

Jos pöllimettällä sahaa sormensa poikki, törmää hillajänkällä karhuun tai ambulanssin saapumiseen kestää pari kolme tuntia, ei mieltä lämmitä, jos suusta lipsahtaa voihan kukkanen. Ärrän päristely tai hampaiden välistä tiukasti sihahtelu sen sijaan helpottaa kummasti oloa.


8. Kaikki lappilaiset ovat juoppoja.

Juu ei ole. Kyllähän alkoholi on monella suomalaisella ongelma, ja etenkin syrjäkylien harrastusmahdollisuuksien vähäisyydestä johtuen jotkut keskittyvät aivosolujensa tuhoamiseen alkoholin liikakäytön seurauksena. Ei se silti tarkoita sitä, että kaikki Oulusta ylöspäin pitävät alkoholia jumalanaan, jota palvovat eläimellisin menoin ja uhraavat sille elämänsä.


9. Lapin eksotiikka ja mystiikka

Lapin luonto luo outoa taikaa, se on fakta, mutta eivät modernit ihmiset välttämättä enää seitoihin tai metsänhenkiin usko. Eikä ainakaan meillä päin ole nähty shamaaneja, haltioita tai menninkäisiä vuosisatoihin tai -tuhansiin. Vanhat uskomukset ja mytologiat ovat toki todella mielenkiintoisia ja tutkimisen arvoisia, vaikkeivät ne enää vuosisatoihin (tai -tuhansiin) ole muodostaneet varsinaista dogmipohjaa lappilaiseen kulttuuriin. Mutta jotain ainutlaatuista, salaperäistä ja taianomaista pohjoisen luonnossa on - enkä toisaalta ihmettelisi, vaikka menninkäiset liikkuisivat esimerkiksi Varkaankurussa.
 
 
10. Kaikki lappilaiset ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia.

Ainakin osittain totta. Kylästelykierrokselle kannattaa varautua tyhjällä vatsalla, sillä emännät ja isännät haluavat pistää pöydän koreaksi ja tarjota vieraalleen paljon ruokaa. Ehkäpä perinne runsaasta tarjoilusta ja vieraanvaraisuudesta juontuu pitkistä välimatkoista; koska matkantekoon pitää varata jopa koko päivä, kun reissaa pitäjästä toiseen, rutosti aikaavievä kylästely kasvattaa nälkää. Ei silti kaikissa läänin ruokapöydissä ole tarjottavana kystä kyllä, vaan totean, että jokainen ihminen on yksilö asuinalueesta riippumatta.


11. Luuta oven edessä kertoo, että isäntäväki on poissa kotoa.

Alueella, jossa ovia ei välttämättä lukita, laitetaan yhä luuta ovelle osoittamaan, ettei ketään ole kotona vastaanottamassa yllätysvieraita. Tosin siirryttäessä viiskytluvun kaltaisesta yhteiskuntarakenteesta vähitellen 2000- luvulle muun Suomen perässä ruvetaan ovet pistämään kunnolla säppiin. Luuta silti pysyy oven edessä, vaikka ihmiset ovat pikku hiljaa oppineet lukkojen käytön. Kenties seuraavaksi saadaan sähköt ja interneetti vai mikäs inertetti se uusin moderni hömpötys nimeltään olikaan.


12. Lappilaiset ovat joko puheliaita, letkeitä, leppoisia ja rehellisiä tai kieroa ja sutkia porukkaa.

Vieraanvaraisuuden vastapainoksi olen kuullut Lapissa asuvan väestön olevan varsin epärehellistä porukkaa, johon ei ole luottaminen. Toki lappilaisten joukosta löytyy jos vaikka minkälaista tyyppiä, mutta kieroutta ja muita negatiivisia adjektiiveja voi varmasti liittää moneenkin ihmiseen maantieteellisestä alkuperästä riippumatta.

Toisaalta saattaa joskus vaikuttaa siltä, että lappilaiset jäävät mielellään suustaan kiinni höpisemään tuttujen tai tuntemattomien kanssa niitä näitä vailla hoppua mihinkään. Ei silti voi yleistää, että kaikki lappilaiset ovat suulaita höpisijöitä, vaan hiljaisempiakin löytyy. Moni varmasti lienee innokas kertomaan tarinoita, mutta lappilaisuus ei automaattisesti takaa sitä, että rakastaa omaa ääntään. Toki on syytä muistaa, että aivan kuten muissakin maakunnissa, löytyy lappilaistenkin joukosta niitä, jotka kaipaavat omaa reviiriään ja tilaa.

On aika päättää paasaus. Kuten tekstistä varmasti kuultaa läpi, suhtaudun lappilaisiin kohdistuviin stereotypioihin huvittuneen ja ärsyyntyneen sekaisissa tunnelmissa. Välillä on hassua, kun joku esimerkiksi yrittää matkia puhetapaani, mutta toisaalta se saattaa olla myös todella halventavaa riippuen tilanteesta.

Onko joku muu kokenut itseensä liitettävän itseensä eirnäisiä olettamuksia kotipaikkaan liittyen? Millaisia stereotypioita sinun kotiseutuusi liitetään?


P.S. H- kirjainta ei todellakaan tungeta joka toisen kirjaimen väliin. Ei todellakaan.

maanantai 18. toukokuuta 2015

Pallivahankivi

Turkulaisilla on ollut aikoinaan maaginen kyky kehitellä jälkipolvien iloksi mahdollisimman kaksimielisiltä tai muuten vain kyseenalaisilta kuulostavia paikannimiä. Sen lisäksi, että Turussa piisaa vuoria, kuten Killivuori, Nunnavuori sekä Muikunvuori, jotka muualla Suomessa tulkittaisiin kukkuloiksi tai mäennyppylöiksi, moni kaupunginosa tai lähialue on nimetty ainakin ulkopaikkakuntalaisen korvaan varsin hupaisasti. Turusta löytyy muutamia herkullisia nimiä mainitakseni Takakirves, Impivaara, Patterinhaka, Hepokulta, Kanahaka, Satiaismäki, Sorro (suomalainen versio zorrosta?), Lonttinen sekä Kulho- niminen saari. Omintakeisten paikannimien lista on tosin loputon.

Luonnollisesti Turussa piisaa kirkollista perua olevia paikkoja, jotka kuhisevat viittauksia papistoon, nunniin tai luostariin. Hartaat uskonnolliset paikannimet yhdistettynä taipumukseen kehitellä härskihtäviltä kuulostavia erisnimiä tekevät Turusta varsin hämmentävän kaupungin asua. Yksi henkilökohtaisista suosikeistani nimen perusteella on ehdottomasti Pallivaha. Miettikää nyt, Pallivaha. Kaupunginosa on saanut nimensä massiviisen kokoisesta siirtolohkareesta, joka on ennakkoluulottomasti nimetty Pallivahankiveksi.


Kymmenisen metrin korkeuteen yltävä kivi tönöttää jylhästi keskellä asutusta jossain Pallivahan ja Runosmäen kaupunginsosien uumenissa. Kiveä pääsee ihastelemaan helposti keskustasta lähtevillä busseilla.

Turkuun muutettuani olen halunnut käydä tutkimassa Pallivahan aluetta ihan vain hulvattoman nimen vuoksi. Ihan hieno paikka, mutta täytyy myöntää, että esimerkiksi pirunpesän jälkeen mikään siirtolohkare ei tunnu enää yhtä henkeäsalpaavan upealta ilmestykseltä. Paikan päällä Pallivahankivi on toki huomattavasti vakuuttavampi kuin kuvat antavat ymmärtää. Kurkkaamisen arvoinen on toki tämäkin kiviklöntti, joten jos tekemisen puutetta ilmenee, lähde tutkailemaan Pallivahan ihmeitä.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Kliseet, joista naistenlehdet rakentuvat

Naistenlehdet tarjoavat toisinaan leppoisaa todellisuuspakoa ja inspiraatiota arjen kiireiden keskellä. Itselleni kauniit kuvat ja monenlaiset tekstit toimivat tehokkaana aivojen lepotilaan kytkevänä toimintana, ja parhaimmillaan lehtiä plärätessäni voin oivaltaa uusia näkökulmia. Naisille suunnattuja lehtiä plärätessä ei voi olla kuitenkaan huomioimatta muutamaa lainalaisuutta, jotka toistuvat lehdestä ja vuodesta toiseen yhä uudelleen. Tässä postauksessa otan esille muutaman elementin, jotka rakentavat perinteisen naistenlehden kaavan. Nämä kliseet ovat yhtä aikaa äärimmäisen ärsyttäviä, mutta myös todella huvittavia ja viihdyttäviä.

1. Imperatiivien ja käskyilmausten jatkuva käyttö

Osta, tee, suorita, pohdi, suhtaudu, keskustele ja käyttäydy tietyllä naistenlehtinormien mukaisella tavalla. Leikkauta polkka, vaikkei se kasvoihisi sovi! Inspiroidu susirumista terveyssandaaleista! Kuuntele uutta eteeristä indiebändiä tai olet ihan fossiili! Syö kapean uuman toivossa vaikka kivimurskaa! Ken naistenlehtien päiväkäskyjä sortuu noudattamaan, joutuu ostamaan viisi täsmävaatetta, jotka ovat ehdottomat hankinnat alkavaa sesonkia silmällä pitäen. Samalla valveutunut tyylitaituri luopuu nolosti mennyttä sesonkia edustavista, mutta varsin hyväkuntoisista rytkyistään, joita ei tiuhan muodinkierron aikana ehtinyt käyttää kuin kerran (jos sitäkään).

Naisille suunnatuissa medioissa tuputetaan myös vuodesta toiseen ohjeita siitä, kuinka tulee käyttäytyä ajankohtaan sopivalla tavalla, viekoitellaan täydellinen kumppani tai kuinka kehittyy täydellisiä modernisti chiasiemenillä tehostettuja vehnättömiä, rasvattomia ja proteiinijauheella tehostettuja tarte tatineja luovaksi kodinhengettäreksi.


2. Todellisuudesta vieraantuneiden muoti-ilmiöiden hehkuttaminen

Muistaakseni toukokuun Ellessä paasataan, kuinka mokkasaappaat ovat pakollinen hankinta kesäksi. Vaikkei Suomen suvessa välttämättä joka päivä ole paahtavan helteinen, kuulostaa saappaiden tunkeminen kepeän kesäpäivän asukokonaisuuden yhteyteen jokseenkin absurdilta. Samaan syssyyn kai voisi olettaa, että ensi talvena trenditietoisimmat uhmaavat Suomen talviolosuhteita ja käyttävät varvassandaaleja tai kesän 2016 ehdoton pakko-ostos on karvainen liivi – ai niin joo, pörröiset liviit on jo koettu jo muutama sesonki sitten. Muotisivuilla esitellyt vaatekokonaisuudet saattavat parhaimmillaan näyttää tyylikkäiltä ja inspiroivilta lehden sivuilla, mutta välillä muodin parissa työskentelevät sortuvat erikoisuudentavoittelussaan ylilyönteihin, kuten sukkien ja sandaalien muka rajoja rikkovaan ja huitsin hienoon yhdistelyyn – no uuh. Onko välttämätön pakko unohtaa ympäröivä todellisuus ja vallitsevat sääolosuhteet muodin aallonharjalla pysyäkseen?

Naistenlehtiä lukiessa saattaa myös toisinaan käydä mielessä, että muotiosioissa hekumoidut trendi-ilmiöt sopivat oikeasti vain kaksimetrisille gasellinkevyille malleille, mutta takapuolella varustetun tavallisen tallaajan yllä ne näyttävät vähemmän uskottavilta. Esimerkkinä nilkkapituinen vekkihame tai voimakkaasti teräväkärkiset avokkaat. Kenelle ne oikeasti sopivat?


3. Sisäiset ristiriidat

Saman lehden sisällä voidaan esittää väitteitä, jotka kuitenkin kumotaan seuraavalla aukeamalla. Klassinen esimerkki on jatkuva painonpudotusvinkkien jakaminen; perinteisen naistenlehden kaavaan kuuluvat täsmätreenit allien kuriin saamiseksi ja vyötäröplösön sulattamiseksi, mutta muutama sivu myöhemmin lukijaa kehotetaan olemaan itseään kohtaan armollinen, sillä yhteiskuntamme luo naisille paineita kylliksi. Koomista on myös se, että laihdutusnootteja saattaa seurata sivutolkulla mehevien suklaakakkujen ohjeita tai opastus juustolautasen koostamiseen illanistujaisiin.

Toisaalta lehdissä voidaan myös ensin kehottaa kohderyhmäänsä ostelemaan uusimmat muotiparseelit ja heittämään pois vasta ostetut, mutta muodin kannalta vanhentuneet vaatekappaleet. Seuraavassa jutussa paasataan ekologisuuden puolesta ja päivitellään ensimmäisen maailman ahnaiden asukkaiden paisuvia hiilijalanjälkiä. Aivan kuin sanomana olisi sinä riität, mutta vasta kun olet tehnyt niin ja näin tai siten ja täten. Sinä olet ihana, mutta heivaa pullat ja veivaa sikspäki tiukaksi. 


4. Ikuinen laihdutusvimma

Toisinaan laihduttamisen avulla tähdätään tissittömään androgyyniseen muotoon, joinakin vuosina liikunnan ja ruokavalion yhdistelmällä muovataan kehosta muodokasta, mutta oikeista paikoista riittävän hoikkaa. Jotta voisi kutsua itseään aidoksi naiseksi, tulee olla aina viisi kiloa pudotettavana. Eihän naista, joka ei ole jatkuvalla dieetillä tai jota ei laihdutusjupinat kiinnosta pätkän vertaa, voi kutsua naiseksi! Sisältöä lehtiin saadaan vertailemalla erilaisia ruokailuun liittyviä ihmevillityksiä lentoemäntädieetistä paleoon tai ohjeistamalla lukijatarta hoitamaan selluliittireitensä sileiksi, peppunsa piukaksi ja hankkiutumalla bikinikuntoon kahdessa viikossa. Erityisesti läskeistä halutaan hanakasti eroon joulun jälkeen ja kesäkauden korvilla.
5. Samojen muoti-ikonien kierrättäminen mediasta ja vuodesta toiseen

Alexa Chung, Olivia Palermo, Emma Watson ja muut niin sanotut it- tytöt ilmaantuvat säännöllisen epäsäännöllisesti naistenlehtien kansiin ja monta aukeamaa koostuviin tyylianalyyseihin tai avoimiksi hehkutettujen, mutta oikeasti vähän vajaiksi jääviin haastatteluihin. Uusi ilmiö perinteiseen it-naisten ihannointiin on muotibloggaajien nostaminen jalustalle, mikä on sinällään virkistävä kokemus.

Ainakin Suomessa muotijumalattariksi kohotetut tahtovat edustaa tyyliltään samaa monotonista kaavaa, joka tällä hetkellä koostuu valtaviin säkkimäisiin pomppavaatteisiin ja klohmokenkiin itsensä verhoavista, graafisen polkan leikanneista naisisita, jotka luottavat mustan voimaan. Hurjimmat pukeutuvat jopa niinkin radikaaliin väriyhdistelmään kuin mustavalkoiseen. Varttuneempien leidien lehdissä puolestaan näkee juttuja Chanelin vitosella itseään vuoraavista arvokkaista leideistä, joilla on todella kuohkeat kampaukset.


6. Kauniit ja menestyvät naiset sekä traagisia asioita kokeneet avautuvat elämästään

Muoti-ikonien ohella naistenlehtiin mahtuu monesti haastatteluja uraauurtavista naisista, jotka ovat omalla alallaan menestyneet tavalla tai toisella niin hyvin, että avaavat yleisön nähtäväksi varsin hyvin varustellun laukku- ja kenkäkaappinsa sisällön, hehkuttavat uuden elämäntyylin mukanaan tuomaa positiivista auraansa tai paljastavat syvällisen puolen itsestään lukijoille. Vastavuoroisesti välillä puheenvuoron saavat elämän nurjan puolen kokeneet naiset, jotka kertovat selviytymistarinansa muistellen kokemiaan vaikeuksia niin parisuhdemaailmassa, uskonlahkossa tai graafisen polkan millin vinoon leikanneen kampaajan käsittelyssä.

Toisaalta otsikoissa viihtyvät myös mediassa usein esiintyvät naiset, jotka hehkuttavat uutta rakkauttaan, henkisen minänsä löytämistä, raakasuklaan ihmeitä tekevästä antioksidanttipotkusta tai vaikkapa lemmikkigerbiilinsä varpaankynnen kasvuprosessia. Elämä on niin ihanaa ja pumpulin pehmeää! Parin vuoden päästä vuodatetaankin rankkaa tilitystä vääryyksistä, joita on joutunut kokemaan parisuhteessaan tai liian niukan ruokavalion aiheuttamasta ortoreksiasta tai ahdistuksesta. Kaiken kaikkiaan ihmissuhteisiin liittyvä draamankaari sekä erilaiset kriisit kelpo jutunlähde monelle lehdelle.


7. Ruokaohjeet, jotka eivät sovellu kotikeittiön ruokalistalle

Naistenlehdissä esitellään usein sangen herkullisilta vaikuttavia reseptejä, joita on pakko päästä testailemaan omassa keittiössä. Vastapainoksi lehtiin päätyy silloin tällöin myös jokseenkin kyseenalaisia ohjeita, jotka eivät välttämättä sovellu arkikokin kokattaviksi. Vähemmän sutjakkaasti kotikeittiössä toteutettavat reseptit jatkavat kohdassa kaksi esittämääni väitettä naistenlehtien todellisuudesta vieraantumisesta. Ohjeiden raaka-aineet saattavat koostua lähinnä punavuorilaisista pikkupuodeista saatavista tuotteista, joita ei välttämättä Kauhajoen kaupoista saa. Halutun lopputuloksen aikaansaamiseksi tarvitaan toisinaan hienoimmat sähköllä toimivat vispilät tai muut moderneimmat villitykset – pakkohankintoja nämäkin! – jotka todennäköisesti unohdetaan kaapin perukoille parin käytön jälkeen. Kukahan muistaa kuuden vuoden kuluttua vihermehuvillityksen seurauksena ostamansa mehulingon olemassaolon?


 8. Testaa, jotta löydät itsesi ja elämällesi suunnan

Eräs naistenlehtiä yhdistävä tekijä on erilaisten testien esiinmarssi, jota on havaittavissa niin tytöille kuin varttuneemmillekin naisille suunnatuissa lehdissä. Testien avulla lukija voi selvittää milloin minkäkin persoonallisuuspiirteensä, valita ammattinsa, kartoittaa parisuhteensa tilanteen tai löytää itselleen sopivan tyylin tai harrastuksen. Ilman testejä ei voi olla varma omasta musiikkimaustaan, kampauksesta tai osuvimmasta matkakohteesta.

Toisenlaisiakin testejä löytyy. Monissa naistenlehdissä nimittäin vertaillaan ja arvioidaan erilaisia tuotteita, esimerkiksi kosmetiikkaa, ja näiden testien avulla suositellaan lukijalle tutustumisen arvoisia naamarasvoja tai silavaa sulattavia ihmemömmöjä.

kuva

9. Skandinaavisen sisustuksen ylistyslaulut

Ei ole olemassa naistenlehteä, joka genrelleen uskollisena ei vähintään muutaman kuukauden välein esittelisi avaraa, loft-henkistä valkoisen täyttämää tilaa, jota taitelijapaiskunta suurisankaiset silmälasit päässään kodikseen kutsuvat. Tosinaistenlehden tunnistaa siitä, että kotijuttuja väsäävä toimittaja on viehtynyt eritoten tanskalaiseen sisustusestetiikkaan. Toisistaan millään muotoa poikkeamattomia eli toimittaijen mukaan persoonallisia koteja, joissa sisustus on puhtaanvalkoista, mutta yhden vanhan suvussa kulkeneen puisen vaatekaapin tai eteiseen nostetun, Ikeasta ostetun maitotonkan ansiosta niin ihastuttavan rustiikkista, seurataan hurmaantuneina lehdestä toiseen. Näissä kodeissa vessoja käytetään kukkien ihasteluun, säilytyssysteemeinä toimivat avohyllyt (kuka pyyhkii pölyt), vitivalkoiset pellavakankaiset sohvat ovat putipuhtaat eikä keittiökään näytä koskaan siltä, että joku laittaisi ruokaa.


10. Helsinki, 2010-luvun Beetlehem

Parhaimmat kahvilat, pikkuputiikit, katutyyliniekat, musiikki- tai teatterielämykset sekä iskevimmät ideologiat ovat lähtöisin Helsingistä. Vantaalta pohjoiseen ei ole mitään nähtävää tai mainitsemisen arvoista. Paitsi ehkä huonosti pukeutuvia ja ahdasmielisiä juntteja, jotka elävät yhä viiskytlukulaisittain vailla ymmärrystä modernista maailmasta.


Kaiken kaikkiaan naistenlehdet tarjoavat kaikessa kaavamaisuudessaan varsin viehättäviä lukuelämyksiä,  kunhan muistaa harjoittaa medialukutaitoa, eikä niele tyrkytettyjä dogmeja purematta. Millaisia lainalaisuuksia sinä olet löytänyt erilaisista lehdistä?

torstai 14. toukokuuta 2015

Kevätretki Satakunnassa

Ah, ylimääräinen vapaapäivä keskellä arkista viikkoa ei ole koskaan pahitteeksi. Otimme päivästä kaiken ilon irti luuhaamalla jälleen luonnonhelmassa, mutta tällä kertaa suuntasimme kevätretkelle Varsinais-Suomen metsien sijaan Satakunnan uumeniin miehen sukujuuria tutkimaan. Kaunis ja mukavan aurinkoinen päivä oli juuri sopiva eräjormailulle. Vetaisimme siis vähemmän asialliset rönttäkamppeet niskaan ja kipitimme metsään. 


Kevät on yksi kauneimmista vuodenajoista ja tarjoaa kauneudenjanoiselle upeita elämyksiä, ainakin jos lähtee hiippailemaan metsän siimekseen. Syksyn värikirjo ja loisto vetoavat minuun voimakkaasti, mutta kevään ja alkukesän raikas värimaailma  tuntuvat joka vuosi yhtä ainutlaatuisen viehättäviltä.


Kävimme myös kirjaimellisesti ulkona syömässä, tosin ravintolaillallisen sijaan mussutimme anoppiehdokkaan mukaamme loihtimaa herkullista lohisoppaa lounaaksi ja jälkiruoaksi omenahyvettä. Sapuskat maittoivat happirikkaassa ilmanalassa nälkää kasvattaneille luontoretkeilijöille erityisen hyvin.
 
 


Konttasin taas pitkin maita ja mantuja luonnonihmeitä ihastellessani, sillä matkan varrelta löytyi kuvaamaan houkuttelevia satumaisia metsiä, kuulaita järvimaisemia sekä iloisesti pulputtavia pieniä puroja.  Purojen reunamat olivat täynnä upean keltaisia rentukoita, jotka kilpailivat kirkkaudessa kosken vesipisaroiden kanssa.


Olen viettänyt helatorstain niin lunkisti, että olen ihan lauantain tunnelmissa. Muutenkin hitaanpuoleisesti toimivat aivoni eivät pysty millään hyväksymään, että huomenna on vielä tavallinen arkinen perjantai. Joka tapauksessa nyt on aika siirtyä tärkeisiin asioihin eli sukeltaa jääkiekon pariin!