maanantai 31. elokuuta 2015

Junttiversio myskikurpitsarisotosta

Ostin ruokakaupasta mystisen myskikurpitsan, joka röhnötti vihannesosastolla niin hullaannuttavan oranssin sävyisenä möhkäleenä, että uteliaisuuteni voitti ja päätin kehitellä mötikästä jotain syömiskelpoista. Olin kyllä kauppareissua ennen etsiskellyt hyviä kasvisreseptejä ja bongannut jossain päin netin maailmaa myskikurpitsarisoton ohjeen. Sitäpä siis rupesin testaamaan. Koska olen ruoanlaittajana varsinainen säveltäjä tai ainakin söheltäjä, en osaa noudattaa ohjeita just prikulleen, vaan yleensä suurimman ohjeesta ihan itse – yleensä siksi, etten ole muistanut hankkia puoliakaan raaka-aineista kaupasta. Oikeaoppisesti risottoon tulisi laittaa valkoviiniä, tietty risottoriisiä sekä tuoreita yrttejä ja parmesaaniraastetta koristukseksi päälle, mutta enhän minä niin hienoksi ruvennut. Riisiksi passasi mainiosti Myllyn Parhaan ohra-riisiseos, josta tuli mukavasti purutuntumaa – en voi sietää puuroksi keitettyä riisiä. Ohrahässäkkä sopi siis mielestäni oivallisesti annokseen, mutta toki risottoriisi olisi ollut omaa luokkaansa.Valkoviiniä en osannut oikeastaan kaivata, mutta sitä testailen kenties joku toinen kerta. Puhuttakoon siis myskikurpitsarisoton junttiversiosta, jonka saavuttaa unohtamalla vähänkin perusaineksista poikkeavat systeemit ja heittämällä arkirealistisessa hengessä lautaselle aimo annos porkkanaraastetta.


Mitä siis tarvitaan myskikurpitsarisottoon à la juntti? (Tästä piisasi kahdelle sudennälkäiselle päiväruoaksi, mutta lisukkeena annoksia tietty tullee puolet enemmän.)

Noin 600 g myskikurpitsaa
Reilu desi riisi-ohrasekoitusta
Täysin mututuntumamitta vettä riisin keittoon (järkevät noudattakoon riisipaketin ohjeita)
1 sipuli
Sopiva ripaus suolaa
Mausteita oman maun mukaan (itse laitoin hyppysellisen rakuunaa, rakkaudella pippurisekoitusta sekä ronskisti paprikajauhetta) 
Myskikurpitsan siemeniä
Aimo annos kokeilunhalua, höpeyyttä, luovuutta ja härskiä huumoria

Ohje on varsin yksinkertainen: Myskikurpitsa kuoritaan ja siemenet möyritään irti esimerkiksi jäätelökauhalla tai lusikalla pois kovertamalla. Kurpitsa pilkotaan sopivan kokoisiksi kuutioiksi, jotka levitetään uunipellille. Kuutiot kuorrutetaan öljyllä (ei kannata kitsastella), suolalla ja halutuilla mausteilla, kuten pippurilla. Kurpitsapaloja paahdetaan uunissa 200 asteessa noin vartin verran toki uunin tehokkuudesta riippuen. Itse halusin jättää sopivasti purutuntumaa, sillä en tykkää ylikypsästä ja löllönpehmeästä juureksesta. Siemeniä ei kannata heittää pois, vaan ne voi hyödyntää rapsakkaana lisänä ruokaan: itse heitin siemenet kurpitsakuutioiden joukkoon paiston loppuvaiheissa noin viideksi minuutiksi.

Samaan aikaan, kun kurpitsat paistuvat uunissa, kuullotetaan sipuli öljytyllä pannulla tai kasarissa ja sekaan lisätään riisi. Kun riisi on jonkin aikaa kuullottunut muttei kuitenkaan käristynyt, lisätään vähitellen sopiva määrä vettä ja annetaan riisin muhia. Välillä sössöä on hyvä muistaa sekoitella, ettei se pala pohjaan. Riisiä keitellään paketin ohjeiden ja pannun laakeuden mukaisesti.

Kun riisi on pehmennyt juuri sopivasti, muttei kuitenkaan liian lössöksi, ja vesi on imeytynyt, voi paahdetut kurpitsat lisätä joukkoon. Tässä kohtaa voi lisäillä mausteita oman maun mukaan - itse heitin mielivaltaisessa suhteessa rakuunaa, pippurisekoitusta ja paprikajauhetta. Ei kuitenkaan pidä liioitella.

Syksyn saapuessa kaupunkiin kauppojen rehuosasto täyttyy notkuvista juuresantimista, ja tekee mieli siirtyä salaatista tukevampaan sapuskaan. Myskikurpitsa osoittautui varsin oivalliseksi syysruoaksi - sopivan lempeää ruokaa syksyyn ja mukavan värikästä. Se taipuu myös esimerkiksi pasta-ateriaan tai siitä voi tehdä bataattilastujen tyyppisesti herkullista pikkunaposteltavaa paahdettuna. Oikeaoppisesti annos tulisi kuorruttaa parmesaanijuustolla, mutta annos hyvältä maistui ilmankin. Mukaan voisi juustojuttujen lisäksi toki nakata esimerkiksi kermaa tai tuorejuustoa. Risotto voisi toimia mainiosti esimerkiksi kalan lisukkeena, mutta meille se kelpaisi sellaisenaan pääruoaksi (kehveliruokaa, moni pohjoisen isäntä toteaisi, sillä ateriassa ei olisi hänen makuunsa ollut tarpeeksi lihaa ja pottua). Ei kovin esteettinen ruoka, mutta maha tykkäsi ja elimistö sai roiman annostuksen beetakaroteenia. Myskikurpitsa tuo makeutta ja ihastuttavaa syksyistä pehmeyttä, jota pippurisekoituksen ja rakuunan terävyys piristää. Olen keittiöjumalatar Nigella Lawsonin kanssa samaa mieltä siitä, että ruoan pitää olla lohduttavaa, ja sitä myskikurpitsarisotto ainakin on.

Myskikurpitsa taitaa olla siis melkoisen monipuolinen möhkäle, jota kannattaa testata. Myskikurpitsaan tutustuminen kannattaa aloittaa paahtamalla sopivan kokoiset kurpitsalohkot uunissa, jolloin mausta tulee mukavan monivivahteinen ja syksyinen.

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Tortilloja, urheilua ja syksyn odotusta

Viime päivinä olen lukenut kirjoja, syönyt varsin tukevasti, lenkkeillyt, pyörinyt kosmetiikkaosastolla eksyneen näköisenä ja huokaissut helpoituksesta helteiden annettua viimein armoa ja poistuttua toivon mukaan vuodeksi luonnon muodostamalta näyttämöltä. Olen nauttinut sadehetkistä – tuomittakoon minut vaikka kuinka höynähtäneeksi, mutta syksyisessä sateessa on jotain lohduttavaa, etenkin jos voi kuunnella sateen hentoa ropinaa peltikattoa vasten. Luonto onkin kovasti kaivannut auringon paahtavan voiman jälkeen kunnon rämpsysateita (ja minä myös). Ilman viiletessä, sateen yllättäessä ja iltojen pimetessä voi vaikka käpertyä hetkeksi viltin alle kuuntelemaan Florencea:


Olen kevättalven lapsi, mutta syksyllä luonto on äärimmäisen kaunis. Luonto alkaa pikku hiljaa pukeutua juhla-asuunsa ja kutsuu kulkemaan metsissä, joskin töiltä ja lenkeiltä liikenevä vapaa-aika on kuluneen viikon ajan humpsahtanut telkkarihuumassa – yleisurheilun MM-kisat ovat käynnissä, katsokaas. Olen onnistunut toljottamaan kisoja varsin tehokkaasti, joskin oikein harmittaa, että olen joutunut, siis joutunut, käymään töissä sen sijaan, että viettäisin tosipenkkiurheilijan kisamaratonia valvoen yöt läpeensä huikeita urheilusuorituksia katsellen ja seuraavana päivänä tilastoja tuijotellen. Jos jotain isältäni olen perinyt, niin perin innokkaan penkkiurheilijasielun; ei ole urheilutapahtumaa, jota taattoni ei edes sivusilmällä seuraisi.

Yksi epäkohta kisalähetyksissä on latistanut tunnelmaa, nimittäin Ylen toimittajakunta. "Tavallaan tekisi mieli onnitella..." aloitti eräs arvon toimittajatar, kun yli 87 metriä ylittäneellä heitollaan viidennen sijan napannut Ruuskanen oli saapunut haastattelupisteeseen. Hmm, onnittele siis? "Miltä tuntui heittää kivun kanssa?" jatkoi sama tapaus terävällä äänellään. No ei varmaan hauskalta ainakaan? Tulee melkein mieleen Torinon olympialaiset vuodelta 2006, kun katkeran finaalitappion jälkeen kyynelehtivää Teppo Nummista (joka Jere Lehtisen ohella kuuluu omaan leijonalegendalistaani) piinattiin turhaakin turhemmilla kysymyksillä. Kyseinen tahdittomuuden huipennus on jäänyt mieleeni varoittavana esimerkkinä hyvän käytöksen ja järjen unohtamisesta. Toimittajaleidi ei onneksi samaan tunneälyttömyyskategoriaan sentään vielä yllä, mutta kylmältä kalskahtava haastattelutyyli ja höpsöt kysymykset eivät vuoden journalistia hänestä todellakaan tee.

Kodissamme on viime aikoina liikkunut mystinen samurai-koira, joka on ihmisten kisavouhotuksia protestoidakseen huitonut valtaisan kokoisella kepillä viattomia sivullisia; se vissiin unohti olevansa terrieri ja hetkellisesti hairahtui noutajan rooliin, kun houkuttelevan keppipahasen lenkiltä kotiin vietäväkseen nappasi. Ainakaan uusi lelu ei kustantanut huoltojoukoille senttiäkään, eikä se hajonnut hervottoman retuutuksen seurauksena ensimmäisen kahden minuutin aikana. Eikä siitä lähde yhtä voimakkaita ääniä kuin vinkuleluista tai röhkivistä possuhahmoista. Lienee sanomattakin selvää, että lenkillä ylväästi keppi suussa jolkotellut hurtta sai vastaantulijoilta rutkasti hymyjä ja huvittuneita kommentteja osakseen. 

 
Kisakatsomoon kuuluu samurai-koiran väistelyn lisäksi luonnollisesti herkuttelu. Meillä päin on nautittu tortilloja, joskin omat kyhäelmäni lienevät yhtä lähellä alkuperäisiä tortilloja kuin Kolari Turkua. Ensimmäinen rikokseni tortilloja kohtaan taisi tulla jo alkumetreillä, kun huijasin ja ostin valmiit tortillapohjat kaupasta leipomatta itse alusta asti uunituoreita plättysiä. Täytteet sentään väsäsin ihan itse; ahnehdin ensin aimo annoksen fetasalaattia hävyttömän hyvän kesäkurpitsa-kanakastikkeen kera ja santsikierroksella tuuppasin kanan sijaan tortillalirpakkeen väliin jauhelihamössöä. Olivat niin maittavia, että onnistuin syömään mieheni pöydän alle – vaikka olen saavutuksestani varsin ylpeä, haluan puolustuksekseni ilmoittaa käyneeni tortillapäivän aamuna kunnon vauhtilenkillä, ja päivän aikana nälkä ehti kasvaa niin suureksi, että vatsani kurni hurjasti omaa Nälkämaan lauluaan. En ole kovin usein tortilloja väsäillyt tai maistellut, mutta taidan jatkossakin turvautua jaloon herkkuun niinä päivinä, kun ei ehdi tai välttämättä jaksa väsätä kaikkea sapuskaa alusta asti itse. Yleensä haluan tehdä ruokani mahdollisimman pitkälti omin voimin, mutta maailma ei romahda, jos välillä vähän oikaisee.



Tortillaähkystä toivuttuamme nautimme jälkiruoaksi kevyesti kohmeisia mustaviinimarjoja, nam! (Mainittakoon tässä kohtaa, että mies oli ihan itse omilla pikku kätösillään poiminut marjat.)


Tänään olisi vuorossa vielä kenties myskikurpitsan hyödyntämistä ruoanlaitossa ja mahdollisesti elokuvissa käyntiä, jos vain sopiva pätkä löytyy. Sitten onkin aika taas aloitella uutta viikkoa. 

torstai 27. elokuuta 2015

Suomenlinna




Yksi Helsingin kiehtovimmista nähtävyyksistä on mykistävä Suomenlinna, jonka arvo maamme historian ja kulttuurin osasena on mittaamaton. Siispä Helsingin reissun aikana oli luonnollisesti käytävä tarpomassa mukulakiven peittämiä katuja, ihastelemassa linnoituksen jylhiä seinämiä sekä merelle avautuvaa upeaa postikorttimaisemaa. Helsingin edustalle aikoinaan rakennettu linnoitus kuvastaa osaltaan Suomen historiaa kahden suurvallan, Ruotsin ja Venäjän, alaisuudessa, mutta myös uutta aikakautta itsenäisenä valtiona.

Noudatimme suht tiiviisti matkallamme opaskylttien mukaista sinistä reittiä, joskin välillä otimme lähes tietoisia harha-askelia sinne sun tänne. Reitin varrelle aika lailla on kerätty Suomen linnan tärkeimmät nähtävyydet.
   
 
Suomenlinnan historia on varsin vaiheikas ja värikäs. 1700-luvun puolivälissä Ruotsin asema suurvaltana oli hiipumaisillaan jatkuvasta sodankäynnistä johtuen. Vuonna 1747 järjestetyillä valtiopäivillä totesivat päättäjät, että Suomen puolustusta olisi roimasti parannettava Venäjän muodostavan uhkan liennyttämiseksi, ja seuraavana vuonna aloitettiin tuolloin Ruotsin valtion laajimmaksi muodostuneet linnoituksen rakennustyöt Susisaarille. Aluksi linnoitusta kutsuttiin nimellä Sveaborg, suomalaisittain nimi vääntyi muotoon Viapori. Linnoitus ei kuitenkaan varsinaisesti koskaan valmistunut rahoituksen puutteen vuoksi.

Yksi Suomenlinnan historian kannalta merkittävimmistä hahmoista lienee Augustin Ehrensvärd, joka johti linnoitustöitä alusta alkaen. Ehrensvärdin voisi sanoa olleen monipuolisesti lahjakas herra; koulutukseltaan hän oli upseeri, mutta sotilasuransa lisäksi häntä pidettiin ansiokkaana taiteilijana. Paljon mielenkiintoista tietoa Ehrensvärdin vaikutuksesta, Suomenlinnan vaiheista ja alueen nähtävyyksistä löytyy esimerkiksi Suomenlinnan virallisilta sivuilta. Olen postauksessani hyödyntänyt pitkälti kyseisiä sivuja lähteenä.

 

Vuonna 1808 linnoitus siirtyi Ruotsin alaisuudesta Venäjän vallan haltuun. Suomenlinnan pohjoispuolella sijaitseva Rantakasarmi, joka aikoinaan sai soman vaaleanpunaisen rappauksen pintaansa, rakennettiin pääportiksi venäläisen valtakauden alkuvaiheissa.Venäläishallinnon aikana Suomenlinna – tai tuolloin Viapori - ei ollut osa Suomen suurruhtinaskuntaa, vaan linnoitus jopa jäi hetkeksi venäläiskomennukseen Suomen itsenäistymisenkin jälkeen. Vasta vuoden 1918 sisällissodan tuiskeissa linnoituksesta tuli Suomen valtion hallitsema alue.



Taustalla häämöttävä kirkko rakennettiin vuonna 1854 ortodoksiseksi varuskuntakirkoksi, mutta linnoitusalueen siirryttyä Suomen valtaan muutettiin kirkko luterilaiseksi. Rakennuksen ulkonäköä riisuttiin suomalaisvallan myötä sangen radikaalisti; pääkupolin sipuli sai kyytiä, seinät rapattiin tasaisiksi ja torninkin muoto sai uuden neliskulmaisen ulkoasun. Nykyään kirkon torni toimii majakkana lento- ja laivaliikenteelle.


Rosoiset kiviseinät kätkevät takuuvarmasti sisäänsä monensorttisia salakähmäisiä salaisuuksia ja mysteerejä ja kenties väärinymmärrettyjä kummituksia, jotka ovat jälkipolvia jääneet pelottelemaan.

 

Linnoituksen uumenissa upeita käytäviä käyskennellessä aika tuntui pysähtyvän. Kolkot ja kylmät kiviseinät loivat aavemaista tunnelmaa.

 

Linnoituksen liepeiltä avautuu karu mutta kierolla tavalla kiehtova näkymä kuivatelakalle, jota alkuperäisiin rakennussuunnitelmiin ei kuulunut. Alue, johon telakka 1700-luvun puolivälissä Ehrensvärdin suunnitelmien mukaisesti rakennettiin, muodosti allasmaisen kohdan pääsaaren ja sen pohjoispuolella sijaitsevien pienempien saarten välimaastoon. Telakka-alue pidettiin patoamisen avulla kuivana rakennustöiden aikana.


Suomenlinnan nimihistoria kuvastaa aikaansa; linnoitusta kutsuttiin Viaporiksi aina vuoteen 1918 asti, jolloin linnoitus päätyi Suomen valtion haltuun. Linnoituksen nimitys haluttiin nyt muuttaa suomalaiseen asuun, ja siksipä nimeksi valittiin Suomenlinna.

Suomalaishallinnon alkuaikoina linnoitusalue oli puolustusvoimain hallussa, mutta historiallista linnoitusta myös kunnostettiin, ja alueelle suuntautuvaa matkailua kehitettiin. Talvisodan aikana Suomenlinnaa hyödynnettiin sukellusvenelaivaston tukikohtana, ja olipa linnoituksen laitamilla myös ilmantorjunta- ja tykistötoimintaa. Linnoitus oli Suomen puolustusvoimain hallussa 1960-luvulle saakka. Suomenlinna päätyi siviilihallinnon piiriin vuonna 1973, ja merkillisen linnoitusalueen historiassa oli koittava uusi aikakausi: vanhoja rakennuksia alettiin kunnostaa asuinkäyttöön.

 

Nykyään Suomenlinnan alue on yksi Helsingin kaupunginosista, ja kaiken kaikkiaan hätkähdyttävän hienoissa maisemissa keskellä historian pauhua majaansa pitää kahdeksisensataa asukasta. Alueella liikuskelee myös ainakin yksi sangen omanarvontuntoinen katti, joka visiittimme aikana kulki tyynesti omia polkujaan välittämättä pätkän vertaa silittämisintoisista turisteista. Ei ylpeää mouruajaa paljoa ihmisten jorinat kiinnostaneet, vaan omat tuikitärkeät kuviot ja polut. 


Valkoposkihanhetkaan eivät kokeneet ihmisten seuraa mielekkääksi, vaan ne kulkivat omia salaperäisiä reittejään ja vaappuivat nokat pystyssä pitkin historiallisia polkuja. Lähdin tutkimaan Suomen historiaa, mutta päädyin kuvaamaan eläimistön uljaita hetkiä.



Historiallinen merilinnoitus on kulttuuriperinnöltään maallemme tärkeä osanen, mutta se on myös ollut yksi Unescon maailmanperintöluettelon kohteista vuodesta 1991 alkaen. Jylhät tykistöt ovat jääneet muistoksi linnoituksen alkutarinasta, joskaan linnoituksen liepeet eivät ole koskaan toimineet todellisina taistelutantereina. Kustaa III:n sodassa 1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä aluetta pidettiin laivastotukikohtana, mutta sota-alueeksi ei Suomenlinnan seutu ole varsinaisesti joutunut. (Toivottavasti ei joudukaan tulevina maailmanaikoina.)




Sininen reitti vie kohti Kuninkaanporttia. Alun perin hurja rakennelma pykättiin uljaaksi paraatiportiksi kohtaan, johon linnoituksen perustaneen kuningas Adolf Fredrikin paatti ankkuroitiin vuonna 1752. Tuolloin kuningas pistäytyi saarella tarkastelemassa rakennusprojektin etenemistä. Kuninkaanportin laituri ja osa massiivisesta portaikosta tuhoutui Krimin sodan pommituksissa, mutta vuosikymmenten varrella alueella on tehty erinäisiä kunnostustöitä, joista viimeisin sattui linnoituksen 250-vuotisjuhlapäivän kunniaksi vuonna 1998.

 

Kuninkaanportille on matkaa saaren päälaiturilta noin puolisentoista kilometriä. Piskuisen saaren kiertävä lenkki ei siis varsinaisesti ole laskettavissa hikiurheiluksi, mutta idylliset maisemat houkuttelivatkin kaltaistani turistia lähinnä käyskentelemään ja ihastelemaan upeaa maisemaa, joka ulottuu kauas ulapalle asti. Mikäpäs kauniina kesäpäivänä pitkin historiallista miljöötä taaperrellessa luontoa ja hulppeita pytinkejä ihaillen.



Meri hehkui syvän sinisen sävyä, johon auringon kilo soi timantin kaltaista välkettä. Rannan karut ja jylhät kallioreunamat kohosivat vakuuttavasti merta vasten. Nättiä, niin nättiä, ja kovin kuvauksellista.



Jo matka Suomenlinnaan ja takaisin isolle kirkolle oli paatuneelle maakravulle elämys; keskustan vilkas syke ja taivaita tavoittelevat korkeat rakennukset jäivät horisonttiin paatin lipuessa kohti viehättävää kohdettaan.



Lienee sanomattakin selvää, että Suomenlinna on henkeäsalpaavan upea nähtävyys. Linnoitus kertoo kansamme vaiheista ja eriskummallisesta historiasta, mutta tarjoaa hulppeilla merimaisemillaan ja rosoisilla kallioreunamillaan myös luonnosta kiinnostuneille elämyksiä. Menkää ystävät kalliit (ja muutkin tietenkin) kiireen vilkkaa historiallisia nähtävyyksiä koluamaan!

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Kaksi päivää Helsingissä


Vietin viime viikolla kaksi sangen onnistunutta vapaapäivää Helsingissä. Punkkasin kaverin luona ja yritin heitellä kaveriparan kiusaksi jotain huumorinkaltaista kovin onnahtelevasti ilmoille. Vietin laatuaikaa myös serkkuni kanssa jäätelöannokset ahnaissa hyppysissämme. Sosiaalisen kanssakäymisen lisäksi tutustuin myös maamme pääkaupungin sykkeeseen ja ihastelin empireajan kaunista arkkitehtuuria. Otin luonnollisesti tolkuttoman paljon räpsyjä, vaikkakin kuvausolosuhteet olivat etenkin arkkitehtuurista kiinnostuneelle haastavat, kun joka puolella tuntui olevan jonkinmoista julkisivuremppaa meneillään.

 

Helsinki on minulle vähän vieras kaupunki. Nolottavan vähäisikiksi jääneet kerrat, jolloin olen pääkaupungissamme käynyt notkumassa, eivät ole auttaneet harmaita aivosolujani muodostamaan selkeää kuvaa Helsingin kartasta, kaupunginosien välimatkoista saati keskustan sokkelovyyhdistä. Epäilen syyn olevan varsin yksinkertainen; Helsinki on ikänsä metsissä kulkeneelle niin suuri ja hallitsematon, että pelkästään keskusta-alueellakin liikuskellessani on vähän orpo olo. Minkäs itselleen mahtaa, kun on ehta lapinjuntti, jolla on poronpapanoita varpaiden välissä.

Katsoopa Helsingissä mihin ilmansuuntaan tahansa, aina liikenteen sekasorto ja kiireisistä ihmisistä muodostuva lössi vastassa. Liikkuupa missä kohtaa kaupunkia tahansa, humisee liikenteen pauhu alituisesti korvissa. Siinä missä Turussa koen olevani aika hyvin kärryillä eri paikoista ja niiden välisistä etäisyyksistä, olen Helsingissä hukassa. Turussa pääsee myös luontoon ja jopa kuulee linnunlaulua autojen aiheuttaman melusaasteen sijaan. 


Reissuun lähtiessäni päätin kuitenkin antaa kaupungille mahdollisuuden valloittaa minut ja aloitin tutustumisprosessini haahuilemalla vähän siellä sun täällä pitkin Helsinkiä. Havaitsin, että Helsinki on eittämättä varsin kaunis kaupunki, joka on tulvillaan upeita arkkitehtuurisia yksityiskohtia, herttaisia ja pikkuruisia puistoalueita sekä tietenkin hulppeita kauppakeskuksia ynnä viehättäviä pikkuputiikkeja, jotka esteetikkoa kovasti kuiskuttelevat puoleensa. Kuinkahan monta pikkupuljua esimerkiksi pelkästään laukuille mahtaa löytyä? Helsingissä on siis kieltämättä oma vetovoimansa, jos hetkeksi antaa liikenteen melusta ja kiireentunnusta huolimatta kaupungille mahdollisuuden ja kulkee pitkin kylänraittia avoimin mielin ja uteliain silmin.

Sään puolesta reissuni sattui sangen sopivaan ajankohtaan. Oli mukavan lämmintä auringon suodessa säteitään Helsingin suuntaan. Nahkatakki oli välillä turhan paksu kapistus, mutta lämmön kohotessa iltapäivällä pari astetta sietokykyni yläpuolelle soin itselleni hyvällä omallatunnolla jätskihetken.


Laajensin mukavuusaluettani ja matkaoppaitteni avustuksella päätin tehdä pieniä tutkimusretkiä keskusta-alueen ulkopuolella. Kuljin Arabianrannalla ihmettelemässä valkoposkihanhien invaasiota ja piipahdin myös Punavuoressa tunteakseni itseni köyhäksi. Vaeltelin pitkin legendaarista Bulevardia, totta kai, sillä eihän Helsingissä voi käydä ilman käyntiä edes yhdessä kaupungille tyypillisimmistä alueista. Flaneerasin Töölönlahtea ympäri, ihastelin Eiraa, muistelin Kesä-kappaleen sanoituksia Hakaniemen rannan reunamia tallatessani sekä tyydytin sivistysannokseni Suomenlinnan saloihin perehtymällä.

 

Ehdin myös hivenen kartoittaa kauppavalikoimaa ja vaikka olisin varsin mieluusti kiikuttanut jos minkälaista palttoota kassalle saakka, hillitsin onnistuneesti himoni sekä ostoimpulssini ja jätin humputtelut sikseen. Törsäilyn sijaan halusin pikemminkin nauttia kauniista elokuisesta miljööstä ja tutkailla samalla helsinkiläisten sielunelämää. Taidan kuitenkin vielä jonain päivänä suunnata ostoskierrokselle Helsinkiä kohti ja kahlata paremmalla ajalla putiikkien loputtomalta tuntuvaa kauppakavalkadia läpi.    

Heikkona hetkenä, kun voimani alkoivat kaikesta talsimisesta johtuen vähitellen ehtyä, sorruin ostamaan ylihintaisen smoothien. Pääni taisi mennä kaikesta kauniista nähtävästä pahasti pyörälle, sillä pulitin ryystämästäni smoothiesta lähes kuusi euroa. Ihan oikeasti, mitä järkeä on pulittaa melkein kuusi euroa yhdestä vaivaisesta smoothiesta, jonka voisi tehdä ihan itse omin pikku kätösin omassa keittiössä? Kenties smoothiessa oli ripaus kentaurin kosketusta, hyppysellinen sfinksin viisauksia tai kourallinen feeniks-linnun pyrstösulkia. Kuudella eurolla saa, herranjestas sentään, aika monta banaaniterttua omien pirtelösotkujen väsäämiseksi, ja kenties vähän makuakin litkuun (kukkaroani mielestäni ruhtinaallisesti verottanut smoothie ei oikeastaan maistunut muulta kuin tahmealta).
 

Hämmennyin myös siitä, että jossakin pikkukahvilassa oli mainosplakaatin mukaan myynnissä aamupuuroa. Pahoittelen moukkamaisuuttani, mutta eikös sen voi keittää itse? Toisaalta taisin päästä aika likelle ehtaa helsinkiläisyyttä, kun istuskelin pienessä, nätisti sisustetussa kahvilassa ohikulkijoita tarkkaillen.

 

Helsinkiläiset vaikuttivat varsin kiireisiltä ja juoksivat puhelimet käsissään hurjaa kyytiä pitkin ruuhkaisia katuja ainakin aamutuimaan, joskin iltapäivästä kadut täyttyivät auringopalvojista ja kesäpäivän nauttijoista. Kiireestään huolimatta pääkaupungissamme tuntui olevan kovin ystävällistä väkeä: asiakaspalvelijat tervehtivät ja tarjoutuivat auttamaan vähän eksyneen näköisenä kulkevaa turistia. Lisäksi joku ystävällinen sielu oli kiikuttanut erääseen liikkeeseen unohtamani pussukan myyjille jemmaan, joten en onneksi hukannut varakamppeitani matkan varrelle. Kiitos ja kunnia päivän hyvästä teosta kuuluu siis hänelle, joka palautti unohtelevan ja höntin matkaajan tavarat turvaan.

Suomenlinnassa oli turistien väenpaljous; en ollut ainoa kulkija, joka silmät suurina toljotteli hämmentyneenä näkemäänsä historiaa, ja jonka hyppysissä oli järkkäri valmiina ikuistamaan kauniita yksityiskohtia. Visiittini aikana tulin havainneeksi, että Helsingin suurimman maahanmuuttajaryhmän muodostaa varsin itseriittoisesti ja röyhkeästi maita ja mantuja tallaaava valkoposkihanhipopulaatio, jonka ansiokkaasta työskentelystä johtuen kaupunki oli saanut uljaan pökyläpeitteen katujaan verhoamaan.



Kahden päivän tehokas visiitti maamme pääkaupunkiin riitti vakuuttamaan minut siitä, etten haluaisi välttämättä perustaa kotiani Helsinkiin. Se ei tuntuisi omalta. En voisi elää ilman tarvittavaa mahdollisuutta rauhoittua luonnonhelmassa. En haluaisi herätä aamuisin vain katsellakseni ikkunasta järisyttävän korkeaa kerrostaloa, joka kohoaa vain muutaman metrin päässä omasta huushollista ilman hajurakoa. En haluaisi asua keskellä kauppaviidakkoa, jossa ihmiset säntäilevät kiireisinä. Enkä jaksaisi loputtomiin kuluttaa ratikan, bussin tai metron penkkiä vain päästäkseni paikasta toiseen, vaan suhaan mieluiten jalkaisin tai pyörällä. En välttämättä hehkuta helsinkikeskeistä ajattelumallia, sillä kehäkolmosen ulkopuolella on elämää. Eikä pääkaupungin ytimestä muualle ulottuva Suomi koostu pelkästään maaseudusta (esimerkiksi Turku ja Tampere ovat mielestäni kaupunkeja, eivät maaseutupitäjiä).

Olen sitä mieltä, että kehäkolmosen ulkopuolella elämä on vapauttavampaa. On enemmän aikaa elämiselle, kun päivät eivät hupene esimerkiksi liikenneruuhkiin. Itselleni tulee myös hivenen orpo olo liikkuessani ihmismassan keskellä tuntematta ketään - olen yksin keskellä väenpaljoutta, eikä kukaan kiinnitä vastaantulijaan huomiota.

 
Kahden päivän aikana Helsinki näytti kauniin puolensa. Sain maistiaisen maamme suurimman kaupungin elämänmenosta ja kaupunginosien vaihtelusta. Nautin historiasta ja pienistä viheriöistä plänteistä, joita havaitsi muutaman korttelin välein. Kaupungeissa havaittava kiire oli läsnä, mutta toisaalta kesäaikaan riitti myös rennosti ja päämäärättömästi elämästä nauttivaa porukkaa. Pähkinänkuoreen tiivistettynä Helsinki on viehättävä kaupunki, jossa on mukava käydä visiiteillä aina silloin tällöin. Rakastan historian huminaa, joka hyökyaallon kaltaisesti tulee kulkijaa vastaan. Ymmärrän ihmisiä, jotka nauttivat suurehkon kaupungin suomasta anonymiteetistä ja vapaudesta, vilkkaasta elämäntyylistä ja nopeasta rytmistä, mutta minulle riittävät lyhkäiset vierailut, jotka eivät kuitenkaan venähdä liian pitkiksi. Helsinki on ihan kiva paikka, mutten silti rakasta sitä.

Paljon mahtui kahteen päivään. Näin, koin, söin ja nautin, mutta taisin oivaltaa yhden jutun.

Ymmärsin, että varför Helsingförs, vi har ju Åbo (och Kolari).

tiistai 25. elokuuta 2015

Rauhassa – Jenni Vartiainen

Herkistyin, tunteilin, liikutuin, hämmennyin, hymyilin, ilahduin, yllätyin. Kävin oikeastaan kokonaisen tunnevyörytyksen läpi, kun katselin eilen iltasella salaperäisen Jenni Vartiaisen huumaavaa esitystä sarjassa Rauhassa, jossa tunnetut kotimaiset artistit esittävät kappaleitaan tunnelmallisen pienessä miljöössä ja kertovat myös laulujensa taustoja ja syntytarinoita. Sarjaa voi seurata joko telkkarin välityksellä Yle kakkoselta tai itselle sopivana ajankohtana Areenasta.

Vartiaisen eteerinen olemus, upea tyyli, sopivasti herkkyyttä ja henkevyyttä ilmaiseva ääni yhdistettynä laulujen puhutteleviin sanoituksiin ja kasvaviin melodioihin onnistuvat luomaan parhaimmillaan hämmentävän tunteikkaan musiikkielämyksen, joka saa ihon kananlihalle. Ei siis ihme, että eilen melkein unohdin katsovani keikkaa telkkarin kautta, kun Vartiaisen kaunis esitys tempaisi niin kokonaisvaltaisesti mukaansa – niin voimakas, syvällinen ja vahva veto kyseessä oli. Lisäpisteet loistavasta pianon soitosta. Ja siitä, että Vartiainen ei pelkästään esittänyt, vaan tulkitsi kappaleensa antaumuksellisesti suurella tunteella ja ennen kaikkea eläytyi laulujensa maailmaan.

http://images.cdn.yle.fi/image/upload/fl_keep_iptc,q_80/w_1600/w_940/v1440143740/17-3159355d5d1a9b746d.jpg
kuva

"Maagista vetovoimaa", totesi Aija Puurtinen, kun Jenni Vartiaisen lavalle kutsui, eikä paremmin olisi voinut laulajatarta kuvailla.

Linkki Areenaan on tässä. Katsokaa ja kuunnelkaa, kansalaiset, ja mykistykää!

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Viikkokatsaus

Tekisi mieli kehaista kohta päättyvää viikkoa, joka on tuonut monenlaista mukavaa mukanaan.

Olen harjoittanut kotimaan matkailua: käväisin hämmentymässä pääkaupunkimme meiningistä. Kiertelin vähän siellä täällä, näin hyviä tyyppejä, haahuilin ikkunaostoskierroksella sekä tietenkin kopeloin vähän laukkuja. Tulipahan ainakin reissun aikana testattua se, ettei kukaan jaksa kiinnittää huomiota, vaikka meuhkaisin kuinka levottomia ylistyshuutoja Ben & Jerry's- pöhnässä Florence + the Machinen upeudesta serkkupojan kanssa. Olen vähän kateellinen tyypille, koska hän pääsi eturiviin katsomaan eteerisen loisteliasta Florencea Flow'ssa samaan aikaan kuin allekirjoittanut valmistautui aikuismaisesti alkavaan työviikkoon.

Turun kamaralla on vähän säitä pidellyt. Jo heti aamutuimaan lämpöasteet ovat kivunneet niin korkealle, että toiveikkuuteni syksyn saapumisesta on saanut hetkellisen tyrmäyksen. Hirvittävän kauan jatkunut paahdejakso on pitkälti sanellut vaatevarustusta  valkoinen on viime aikoina osoittautunut vallan erinomaiseksi värivalinnaksi. Olenkin tukeutunut hyvin pitkälti mustan ja valkoisen vastustamattomaan voimaan, joskin olen ämpännyt punaisen veskani edes vähän väriä tuomaan. Kolmen tehokkaan värin yhdistelmä saa eloa jopa reissusta rähjääntyneen ihmisparan habitukseen.



Olen tullut perustaneeksi oman kotikahvilan; onnettoman sumpinkeittimemme päätettyä alkuviikosta tuskaa täynnä olleen maallisen taipaleensa koin olevani oikeutettu hankkimaan vanhan kunnon perkolaattorin, josta olen haaveillut aika kauan. Olen oikeasti teenjuoja, mutta kahvia antaumuksellisesti nautiskelevan miehen myötä olen oppinut arvostamaan myös kahvin suoman kofeiinin piristävää vaikutusta ja suoniin virtaavaa lämpöä. Ah, aamutuimaan kärttyistä mörköä keittiöön houkutteleva huumaava kahvin tuoksu on osoittautunut yhdeksi kauneimmista asioista päällä maan. Etenkin nyt, kun tarjolla on perkolaattorissa porissutta mukavan aromikasta kahvia.

Perinteinen pulputtava pannu herättää nostalgisia muistoja; perkolaattori palauttaa minut takaisin lapsuusaikoihini ja mummolaan, jossa vekottimen omintakeinen pulina täytti sulosoinnuillaan koko keittiön (perkolaattorin ääni kuulostaa melko lailla kuorsaavalta koiralta), ja mummo kantoi sylikaupalla nisua pöytään aromikkaan kaffen kyytipojaksi. Jostain käsittämättömästä syystä pohjoisessa varsin monen keittiön vakiovarusteeksi kihonnut kapistus ei ilmeisestikään nauti yhtä suurta suosiota Turun suunnalla tarjonnan vähäisyydestä päätellen. Melkeinpä kissat, koirat ja hevosetkin etsintäpartioon olen saanut valjastaa löytääkseni sopivan sorttisen perkolaattorin. 

Viikko ei ole pelkästään koostunut reissuhommista tahi kahvittelusta, vaan se on ollut loistokas myös urheilumielessä; yleensä helle saa minut samalle aktiivisuustasolle lahnojen ja laiskiaisten kanssa, mutta olen heittänyt hyvävauhtisia juoksulenkkejä ja saanut taas pikku hiljaa ujutettua lisämetrejä peruslenkkiini mukaan. Kenties uusi musiikki on toiminut piristysruiskeena lenkilleni, sillä olen hivenen myöhännäisherännäisenä ladannut Spotifyn puhelimeeni. Monta kuukautta samana pysynyt juoksumusiikkini, joka pääosin koostuu Mokoman tuotannosta, on saanut väistyä Rammsteinin tehokuuntelun tieltä. Omien liikkumisten lisäksi on myös aika iloita penkkiurheilun jaloudesta yleisurheilun MM-kisojen, joita olen koko kesän odottanut kuin kuuta nousevaa, vihdoin ja viimein alettua. Viettäisin vallan mielelläni seuraavan viikon sohvan pohjalla töllötintä toljottaen, mutta valitettavasti ihmiseloon mahtuu muun muassa instituutio nimeltä työpaikka, josta ei välttämättä heru sympatiaa penkkiurheilijan viihde-elämysten kaiholle.  

Olen myös ehtinyt haikailla opiskelijaelämän perään ja luennoille hipsuttelua. Monen syksyn ajan olen aloittanut uuden lukuvuoden Tiimarista hankittu epäkäytännöllinen penaali täynnä käyttökelvottomia värikyniä, Eastpakin reppu täynnä kavereiden kesken kulkevia kirjevihkoja (tekstiviestejä edeltänyt viestintämuoto) tai myöhemmin kiirehtinyt yliopistolle luentoprujut veskaani sullottuna. Niin monta koululais- tai opiskeluvuotta elämääni on mahtunut, ettei opiskelijaidentiteetti ole täysin päässyt unohtumaan.

Ei höntimpi viikko siis. Olkoon huomenna koittava uusi elokuinen viikko myös hyviä juttuja pullollaan.

perjantai 21. elokuuta 2015

Juhannuskukkula


Kaunis ja yllättävä kasviston runsaudensarvi – siinäpä sanat, jotka mieleeni juolahtivat Juhannuskukkulan kallioisia rinteitä kiikkuessani. Tien varrelta katsottuna Juhannuskukkula ei välttämättä näytä kaikkein mielenkiintoisimmalta saati vakuuttavimmalta luontokohteelta, mutta totuus tunnetusti poikkeaa varsin usein oletuksista. Juhannuskukkulan luonto on hämmentävän rikasta; korkeiden katajien ja pihlajien kätköissä kasvaa monta harvinaista tai jopa uhanalaiseksi luokiteltua kasvia, kuten kevätsara ja yleensä saaristossa viihtyvä käärmeenpistoyrtti. Suomen luonnonsuojeluliiton Turun luonnonsuojeluyhdistyksen sivuilta löytää esimerkiksi kasvistosta lisää tietoa. Juhannuskukkulasta on kerrottu myös Turun seudun luontoretkioppaassa.



Juhannuskukkula on kallioketo, joka on muodostunut maatalouden muovaamana aikojen saatossa ja lasketaan siten perinnebiotyypiksi. Alueen harvinaislaatuisen maiseman ylläpitämiseksi ja harvinaisten ketokasven säilymiseksi Turun luonnonsuojeluyhdistys ja Varsinais-Suomen luonnonsuojelupiiri pistävät vuosittain pystyyn raivaustalkoot. Hoitamattomana ketomaisema umpeutuu alueelle levinneen puuston vuoksi, jolloin ketokasvit ja -eliöt pahimmassa tapauksessa katoavat. Juhannuskukkula on yleiskaavassa merkitty suojelluksi, muttei se kuitenkaan ole vielä toistaiseksi saanut virallista suojelukohteen statusta. Toivottavasti eriskummallinen kallioketo pääsee vielä virallisten suojelualueiden listalle, jotta alueen monipuolisuus tulisi säilymään myös jälkipolville. 

  

Kukkulan laelta pääsee tähystämään keskustaa kohti. Näkymät ovat suorastaan henkeäsalpaavan kauniit; harvalta paikalta näkee tuomiokirkon ja Mikaelin kirkon yhtä esteettömästi kuin Juhannuskukkulalle kiivettyään. Itse asiassa korkeat kirkontornit tuntuivat melkein putoavan syliin, niin lähelle ne katsojaa vaikuttavat tulevan. Kukkulalta pääsee ihastelemaan myös Puolalanpuiston upeita, ihastuttavia vanhoja rakennuksia.




Juhannuskukkulan historia ulettuu jääkauden loppuvaiheisiin, jolloin koko Varsinais-Suomen alue nousi vähitellen merestä. Paikoitellen kukkulan rinteet ovat varsin rosoisia ja muodostavat jopa mystisen oloisia kuvioita, mutta siellä täällä on havaittavissa myös muinaisen meren sileäksi hiottuja pintoja.



Eteläisellä rinteellä kasvoi jo villisti puolukoita. Alueen karuus ei ole näemmä estänyt punaisia herkkumarjoja levittäytymästä.



Pitkin rinteitä kasvaa jylhää kanervaa, ja korkeat katajat kurkottelevat taivaisiin. Etenkin rautatien puoleisen rinteen katajat ovat häkellyttävän symmetrisiä ja valtavan pitkiä.


Mitähän nämä hauskat vanulapuilta näyttävät kasvit ovat?


Eläimistö oli vilkkaalla tuulella. Onnistuimme bongaamaan suurehkon linnun, joka liiteli tovin yläpuolellamme. Emme valitettavasti ennättäneet saada tuntomerkkejä, mutta ties vaikka haukan olisimme saalistusretkellään yhyttäneet. Alueella liikuskelee tiettävästi harvinaisiakin lintuja, kuten turkinkyyhky, joten kukkulan seutu on potentiaalisesti mielekäs tutkimuskohde linnuista kiinnostuneille. Lintuhavainnot jäivät omalla reissullamme vähiin arvoitukseksi jääneen haukkahavainnon jälkeen, joskin matkan varrella ihastelimme kotiloita, jotka hitaasti ja varmasti olivat retkeilemässä omia päämääriään kohti. 


Monen lintulajin lisäksi Juhannuskukkulan kedolla viihtyy monikin perhoslaji. esimerkiksi kukkulan kupeessa kasvava ruoholaukka houkuttelee perhosia poikkeamaan. Ylemmässä kuvassa poseeraaa loistelias loistokultasiipi, jonka loistokausi on juuri nyt meneillään, ja alempaan kuvaan on päätynyt herkän kaunis kaaliperhonen. 
 


Juhannuskukkula sijaitsee Kähärintien ja Köydenpunojankadun välimaastossa eli Pohjolan kaupunginosan puutalojen ja Turun ratapihan  välissä. Esimerkiksi pyörällä tai bussilla pääsee sangen nopsaan aluetta tutkimaan  – keskusta-alueelta päin ei matkaa tule reilua kilometriä enempää. Yksi tunnistettava maamerkki on Turun ammatti-instituutin opistorakennus, joka häämöttää horisontissa aivan kukkulanlaen liepeillä. Juhannuskukkulan maasto on pääosin helppokulkuista, varsinkin jos pitäytyy pikemminkin pääreiteillä kuin harhailee siellä sun täällä, ja  kukkulannypykkä soveltuu siksi monentasoiselle retkeilijälle tutkimuskohteeksi. Alueella liikkuessa on hyvä muistaa, että ainutlaatuisen perinnebiotyypin ylläpitämiseksi tulee kunnioittaa luontoa: jokainen siis huolehtikoon roskansa pois luontoa pilaamasta.
 

Juhannuskukkula yllättää retkeilijän monipuolisuudellaan. Olin ennakkoon olettanut kukkulan seudun parhainta antia olevan avautuvat maisemat keskustaa kohti, mutta vähänpä tiesin. Villisti rehottava kasvisto, eläväiset kalliopinnat, kaunis ketomaisema sekä monenlainen eläimistö tekevät Juhanuskukkulasta todella mielenkiintoisen retkikohteen. Juhannuskukkulalla taidan poiketa vielä uudemmankin kerran eri vuodenaikoina.