lauantai 31. lokakuuta 2015

Varsinainen personal trainer

Elämääni on astunut on personal trainer eli henkilökohtainen urheiluneuvoja. En ole häntä kuitenkaan palkannut saati edes pyytänyt virkaa vastaanottamaan, vaan hän on itse itsensä todennut sopivaksi orjapiiskurikseni ja suorastaan väkipakolla tuppautunut liikkumiskuvioihini mukaan. En ole kysynyt häneltä vinkkejä tai pyytänyt kyttäämään viereeni, kun liikesarjojani teen. Mihin tämä maailma on oikein menossa, kun nykyään ei saa edes liikkua rauhassa omien suunnitelmiansa mukaisesti, vaan vängän väkisin omahyväinen tyyppi päättää ruveta toisen personal traineriksi ilman, että olisi toivottu?

Yksi ärsyttävimmistä piirteistä valmentajakseni ängenneessä tyypissä on silkka moukkamaisuus. Se esimerkiksi käy ennen liikuntasession alkua hörppimässä niin ahnaasti vettä, että puolet nesteestä valuu etovasti mojovaa partaa pitkin. Vatsalihaksia väännellessäni tyyppi tulee huohottamaan ihan iholleni ja luonnollisesti partaan jääneet vesitipat valuvat norona suoraan naamalleni. Yritäpä siinä sitten veivata lihaksia kuntoon, kun naama on täynnä ällöttävää limaa ja kuolaa, ja taustalla kuuluu epämääräistä urinaa ja murinaa valmentajani kommentoidessa suorituksiani. Tyypillä on vieläpä otsaa jäädä hönkimään varsin pahanhajuista hengitystään niskani taa.


Omituinen hiippari usein luulee lankkuasentoa leikkikutsuksi ja tulee tökkimään kärsällään naamaani. Tai valloittaa jumppamattoni ja röhnöttää kinttuineen niin leveästi, etten mahdu tekemään haluamiani liikkeitä – ilmeisesti valmentajani pitää lihaskuntoni ylläpitämisen yritystä niin naurettavana räpellyksenä, että vähemmän hienovaraisin keinoin koettaa saada minut tekemään jotain muuta. Saattaa se myös tulla puhaltelemaan ja pahimmassa tapauksessa pussailemaan korvaani juuri kun yritän selviytyä selän vetriyttämisestä. Askelkyykkyjä väännellessäni armoton valmentajani tulee tökkimään malttamattoana, koska vapaudun juoksemaan sohva-arkkua ympäri vinkusorsa kädessäni hurjan saalistajan vaaniessa taka-alalla.


Hauiskääntö vihjaa karvapölvästin mielestä innokkuteni pallon viskailuun, joten punttien nostelun aikaan on mainio ajatus tulla pallo hampaissa viereen ja parkkeerata villainen pehva mahdollisimman likelle. Optimistinen opportunisti malttaa joskus odottaa pitkätkin tovit sinnikkäästi ja toiveikkaasti pallon nakkelua. Joskus se asettaa tassunsa jalkapöytäni päälle aivan kuin kertoakseen, että nyt saavat säälittävät liikkumisyritykseni riittää ja olisi aika siirtyä tärkeämpiin tehtäviin eli rapsutukseen.


Kaiken huipuksi personal trainer kehtaa vaatia vielä palkkaa. Palkkatoive ei ole tosin mitenkään hurja, muutama juustopala silloin tällöin, mutta periaatteestakaan en haluaisi palkita röyhkeyttä ja törkeää tuppaantumista. 


Karvainen hömelö ei oikein taida osata noudattaa rauhanomaisen rinnakkaiselon periaatteita, vaan se kokee pakottavan tarpeen puuttua kaikkeen mahdolliseen valtakunnassa tapahtuvaan hässäkkään. On se toisaalta jopa herttaista, kun näkökentän täyttävät ruskeat nappisilmät, iloisesti lurpattavat korvat, lempeästi väpättävät partakarvat sekä innosta tutiseva kirsu. Vähemmän huumaavaa on se, kun pitkä vaaleanpunainen kieli vääntyy korvaan tai nenäonteloon tunkeutuu hirvittävän pahanhajuisen hengityksen löyhkä, mutta herkeämättömän tuijotuksensa voimalla tyyppi saa paljon anteeksi. 

perjantai 30. lokakuuta 2015

Tervetuloa takaisin, Diablo

Ovatkohan Diablon tyypit tuplanneet jokapäiväisen Berocca- annoksensa? Toimii – syyskuussa uuden albuminsa julkaissut Diablo on muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen tullut viimein ryminällä takaisin Suomen metallipiirejä vahvistamaan. Kalajoelta aikoinaan maailmalle lähteneen yhtyeen kokonaisuudessaan kuudes levy, Silvër Horizon, on kerrassaan loistelias kokonaisuus, joka etenee jouhevasti varsin jykevien sävellysten siivittämänä. Syksy on muutenkin musiikin ystävälle ollut herkullista aikaa; Diablon lisäksi myös Children of Bodom on julkaissut uuden levyn, joskin nyt oodini julistan räjähtävän rytmikästä ja tehokasta metallia tarjoilevalle Diablolle. 

Diablolle ominaiset upeat riffit, uljaat kitarasoolot, oivaltavat rytminvaihdokset ja nerokkaat sävellykset ovat tallella, mutta jotain uutta on tullut mukaan: Diablon uutukainen on kenties hivenen viimeistellympi ja eheämpi kokonaisuus aikaisempiin verrattuna. Lauluja toisiinsa sitoo yhtenäiseksi kokonaisuudeksi koko levyn kattava teema; lyriikat perustuvat joissain määrin tieteisrunoelmateokseen nimeltä Anlara, joka on julkaistu vuonna 1956 (tieto bongattu Sakara Recordsin sivulta). Itse tieteishöpinöistä välittömästi anafylaktisen reaktion saavana en kuitenkaan koe, että lyriikat menisivät vallan scifistelyksi, vaan siedettävällä tasolla tieteisturinat pysyvät. Myös ripaus mahtipontisuutta ja moniulotteisuutta on mielestäni lipsahtanut soppaan mukaan, mikä tuo sopivasti virkistettä perus-diablomaiseen rytistykseen. Diablolle ominainen jykevyys, massiivisuus ja sutjakas eteneminen ovat tallella, mutta uudella albumilla kokonaisuus on sangen tyylikäs. Ja luonnollisesti Rainer Nygårdin murina pistää väkisinkin naisen sukat pyörimään. 

Silvër Horizon on kokonaisuutena komeaa kuultavaa, mutta erityisesti kipale Prince of the Machine on kerrassaan tajunnanräjäyttävän hieno tekele. Väittäisin laulun olevan upein metallikipale pitkään, pitkään aikaan: äärimmäisen komeat melodiat yhdistettynä tarinaan ja jykevään soitantaan ovat hunajaa korvilleni. Singlenä julkaistu Isolation ei ole sekään millään muotoa hassumpi teos, mutta jylhästi eteen päin soljuva Prince of the Machine on kuin jostain omasta ulottuvuudestaan. Se on mahtava pläjäys, joka saa ihon kananlihalle. 



Diablon heput nähtävästi vain sitkeästi parantavat kulkuaan mitä enemmän vuosia kokoonpanolle tulee. Viides levy Icaros on hieno kokonaisuus, Silvër Horizon on loistokas. Toki yhtyeen kolmannella levyllä, Eterniumilla, on oleva aina erityispaikka sydämessäin, sillä taisin selvitä osittain kyseisen levyn tahdissa teiniangstistani. (Siihen maailmanaikaan, kun minä olin vielä finninaamainen teini, ei vähäisiä roposia raaskittu sijoittaa levyihin [vaan jogurtttirusinapusseihin hyppytunnilla], joten kotikyläni kirjaston ainoa Eternium oli varmastikin puoli vuotta putkeen vain minulla lainassa). 

Diablo valtaa Logomon marraskuussa. Toivottavasti keikka toteutuu, muuten itken itseni uneen seuraavan kahdenkymmenen vuoden ajan. 

tiistai 27. lokakuuta 2015

Liedon Vanhalinnan linnavuori



Aurajokilaakson reunamat ovat täynnä mystisiä muistoja maamme historiasta. Liedon kunnassa keskellä perinteikästä maalaismaisemaa kohoaa epämääräisen muotoinen möhkäle, Vanhalinnan linnavuori, jonka lähes viivoittimen suorat seinämät ovat jopa viidenkymmenenviiden metrin korkuiset merenpinnasta laskettuna. Vaikka kauempaa katsottuna kalliopahanen näyttää lähinnä mahallaan pötköttelevältä mäyräkoiralta, on linnavuori historiallisesti ja kulttuurillisesti varsin merkittävä tapaus; Museovirasto on paikan julistanut valtakunnallisesti merkittäväksi kulttuuriympäristöksi, ja Euroopan neuvosto on luokitellut linnavuoren alueen ainoana suomalaisena miljöönä yhdeksi viidestäkymmenestä tärkeästä viikinkiaikaisesta kohteesta. Lähestulkoon luoksepääsemättömältä ja valloittamattomalta näyttävä miniatyyritunturi on aikoinaan ollut seudun asukkaiden mahdin osoitus vihollisten varalle, ja onpa alueella myös kaupankäyntiäkin harjoitettu.


Vielä kivikauden aikoihin Vanhalinna oli pieni hassu laki keskellä aavaa merta, mutta pronssikauden päätösvaiheissa alue kiinnittyi mantereeseen. Aikoinaan Vanhalinnan vaikeasti valloitettava linnavuori toimi seudun hallinnollisena ja puolustuksellisena ytimenä, joka kaikessa mahtipontisuudessaan ja uhkeudessaan karkotti vihulaiset tiehensä. Kukkulan suojiin myös vetäydyttiin uhkatilanteiden yllättäessä.

Merkillinen linnavuori on Suomen mittapuulla tarkimmin tutkittu ja löydöiltään runsain - kukkulan laelta on löydetty jopa kivikaudelta (2000-1300 ennen ajanlaskumme alkua) peräisin olevaa esineistöä. Ensimmäiset varsinaiset merkit pysyvästä asutuksesta ovat pronssikaudelta, joka Suomessa kattoi aikavälin 900-500 ennen ajanlaskumme alkua.  Vanhalinnan tuntumasta Aittamäen kukkulalta on löydetty esimerkiksi polttokenttäkalmisto, joka on peräisin viikinkiajoilta. Rautakaudella, noin vuoden 500 (jälkeen ajanlaskumme alun) paikkeilla, linnavuorta hyödynnettiin linnoituksena.



Vilkkain asutuksen ja kiinteän puolustuksellisen varustuksen aika ajoittui 1000-luvun loppuvaiheisiin. Linnoituksena linnavuorta hyödynnettiin 1360-luvulle saakka, jolloin linnavuoren käyttö puolustuskeskuksena hylättiin. Alueen unohtumiselle on esitetty moninaisia syitä; meren kohoaminen, Halisten kosken muotoutuminen ja Turun kaupungin kehittyminen vähensivät osaltaan Vanhalinnan vaikutusta. Keskiajalla ei kovinkaan moni linnavuori enää puolustuskäytössä ollut, joten Liedon kukkulakasa on arvokas poikkeus maamme historian kulussa. 



Kukkulaa kiertävät useat polut: Arkeologiapolku, Historiapolku ja Ystävänpolku valaisevat nykyajan neroille historian aikakausien tapahtumia. Medän poppoomme taisi talsia puolentoista kilometrin Arkeologiapolkua pitkin. Paikoitellen reitille on rakennettu pitkospuita, jotka tosin ovat jo parhaat päivänsä nähneet – kannattaa kulkea varovaisesti ja katsoa hyvin tarkkaan, mihin astuu. Etenkin sateisena päivänä tai talviaikaan saattavat pitkospuut olla jopa vaarallisen liukkaat.



Vaikka polut eivät pituudeltaan ole millään muotoa hurjan haastavia, kannattaa alueen koluamiseen varata kunnolla aikaa, jotta voi nauttia rauhassa luonnosta ja historian huminasta. Paikoitellen kulku saattaa sujua ryteikköisen maaston vuoksi hitaahkosti, mutta mikäpäs toisaalta keskellä kaunista miljöötä tömpsytellessä. Kukkulan laelle kivuttuaan kulkijan mielestä unohtuvat liukkaat pitkospuut ja ryteiköt, kun näkökentän täyttää varsinaissuomalainen kansallismaisema. Ei nyt ihan aakeeta laakeeta täysin ole, mutta ehtaa suomalaista, kaunista maisemaa pitkät pellot ja mutkitteleva joki edustavat. Syksyllä pellot hehkuvat kultaa ja tien reunustoja verhoavat kaikkia mahdollisia maailmankaikkeuden lämpöisiä sävyjä hehkuvat lehtipuut. 



Puiden ylivaltaa ei kallionyppylän laella ole havaittavissa, joten näkymien ihailun lisäksi Vanhalinna on varsin oivallista seutua lintujen tarkkailuun. Siivekkäitä nokkavia olentoja saattaa liihotella kukkulan liepeillä koko lailla vuoden ympäri. Keväisin luontoretkeilijä saattaa nähdä kurkiparven tai vaikkapa laulujoutsenten lentävän yli kukkulan, mutta syksyllä voi alueella pyöriä eri hanhilajeja ja jopa petolintuja, jotka muuttomatkalleen ovat lähteneet. Maakotkia tai muuttohaukkoja emme sentään havainneet, mutta muutoin lintubongausten suhteen meitä taisi onnistaa; sorsaparvi uiskenteli varsin tyytyväisenä pitkin Aurajokea, ja taivaalla puurajan yläpuolella kiiteli ja raakkui uljas korppi. Satuimme myös todistamaan villisti kaakattavan hanhiparven, joka muuttomatkallaan paineli menemään tarkassa v-muodostelmassa. Ihan hyvä lintusaldo oli meidän reissullamme, joskaan en pahaksi pistäisi, jos petolintuja joskus matkallani näkisin. 



Vanhalinnan linnavuorella on runsas kasvisto – jopa yli 300 erilaista kasvilajia viihtyy kalliokedoilla tai rinteen metsiköissä. Alueella viihtyy muun muassa ihastuttava keltavuokko. Syysaikaan polut ovat jokseenkin ryteikköisiä, mutta keväällä ja kesällä taitaa maisema olla niin rehevän ja tiiviin kasvuston peitossa, ettei kovinkaan kauas eteen päin näe. Kalliokukkulan huipulla kasvisto on luonnollisesti vähäistä, mutta rinteet ovat todella runsaat. Alueella on havaittu muinaistulokkaita eli arkeofyyttejä, jotka ovat ihmisen mukana tulleita tai ihmisen raivaustöiden seurauksena kasvupaikkoja anastaneita hyötykasveja. Arkeofyyttejä ovat muun muassa sikoangervo ja nurmilaukka. Arkeofyyttien avulla voi päätellä varhaisten asuinsijojen sijainnit.



 Alla olevaan kuvaan päätyi yksi karvainen arkeotyyppi. 


Kallioreunamat ovat sangen jyrkkiä ja pintaan muodostuneet ihmeelliset kuviot muistuttavat ajoista, jolloin linnavuori oli meren saartama kivinypykkä. Kalliokivet ovat ovat aikojen saatossa saaneet vehreän sammalpeitteen päälleen. Siellä täällä kallioisessa maisemassa on muutama männynkarahka päättänyt urheasti kasvaa ankarista olosuhteista huolimatta. Ryteikköäkin riittää. 



Olen jo kuvaillut hiippailujamme Aurajokilaaksossa Suomen vanhimman kirkon jäljillä ja pronssikauden jälkiä ihmettelemässä. Samaa Aurajokea mukailevaa Suomen sydän- reittiä, josta olen maininnut, pääsee Vanhalinnan linnavuorelle saakka. Jos matkanteon aloittaa aivan reitin alkupisteestä, Maaherran makasiinista Tuomiokirkon lähettyviltä, kertyy kintuille kilometrejä yhteen suuntaan vähän päälle yksitoista. Riittävästi evästä ja vettä on hyvä ottaa mukaan, jos koko yhdentoista kilometrin patikan tipsuttelee. Kulttuurikuntoilureitillä on hyvä muistaa, ettei koiria saa pitää vapaana, eikä järkevä ihminen jätä eväspussukoitaan luontoon. 

Jos jalkapatikka ei kiehdo, voi alueelle hilpaista näpsäkästi vaikkapa pyörällä tai omalla kaaralla Hämeentietä suhaamalla ja puikkaamalla Vanhalle Härkätielle ja jatkaa matkaansa Vanhalinnan kartanon suuntaan. Lietoon kulkevat bussit menevät vain muutaman sadan metrin päähän linnavuoren laitamista, joten julkisia kulkuneuvoja kannattaa hyödyntää. Historiallisen Härkätien varrella voi ihastella luonnon värikästä loistoa, joka ainakin syysaikaan on äärimmäisen kaunis, joten menopeliksi suosittelen jalkoja. Kävellen kulkemalla ehtii nähdä enemmän kaunista maisemaa.



Härkätien historia ulottuu jopa viikinkiajoille asti, jolloin alueella harjoitettiin kaupankäyntiä. Keskiajalla Härkätie oli Suuren Rantatien ohella maamme merkittävin väylä. Nykyään Härkätie on on yksi Liikenneviraston museoteiksi luettelemista tienpätkistä, joten jokainen kulkija varautukoon historian pauhulta merkittävällä soratiellä patikoidessaan. 


Rupesin aivan turistiksi ja taisin olla jopa enemmän tohkeissani alueen hienoudesta kuin japanilaiset turistit revontulia ensimmäistä kertaa nähdessään, mutta minkäpä historian tapahtumista kiinnostunut itselleen mahtaa. Linnavuoressa kiikkuessamme ja Härkätietä pitkin pööpöillessämme ylivilkas mielikuvitukseni lähti laukkaamaan villisti muinaishistorian vaiheista renessanssin aikakaudelle, jolloin Kustaa Vaasa hallitsi lujin ottein Ruotsia, johon myös pala piskuista Suomea kuului. 

Härkätien varrella hiippaillessaan kannattaa pitää silmällä pientä opaskylttiä, jossa lukee Kuninkaan lähde. Kyltti ohjaa pienen vesipläntin äärelle, mutta kyseessä ei ole mikä tahansa luonnonilmiö, vaan itse Kustaa Vaasan sanotaan juottaneen hevosiaan lähteellä Suomessa tarkastusmatkalla ollessaan. Kustaan aikoihin Vanhalinnan pellot, pitäjät ja rakennukset kuuluivat vielä Ruotsin kruunulle, mutta aikojen saatossa hallinta siirtyi yksityisomistukseen ja lopulta Turun yliopistolle. 



Vanhalinnan kartanon pihamaalla nököttää ylväs kivinen portti, josta sisään luikahtamalla pääsee tutkailemaan linnavuoren salaisuuksia. Muinaiselta näyttävä porttiviritelmä ei ole vuosituhansien tai edes -satojen takainen, vaan hivenen modernimpi tulkinta menneistä ajoista. Vanhalinnan ensimmäisestä tilasta on merkintä jo vuodelta 1438, mutta nykyinen komea päärakennus on valmistunut vuonna 1930, jolloin tilanhaltijaksi rupesi Wanhalinnan suvun viimeinen jälkeläinen, Mauno Wanhalinna. Puolisonsa Esterin kanssa hän kokosi mittavan kokoelman paikallista esineistöä historiasta kertomaan. Pariskunta lahjoitti tilan vuonna 1956 Turun Yliopistolle. Nykyään Turun Yliopistosäätiön vuonna 1998 perustama Liedon Vanhalinna- säätiö vastaa alueesta. 



Kartanon mailta lähtevät loputtomat portaat johdattavat Vanhalinnan linnavuoren huipulle. Lisätietoa linnavuoren tai vaikkapa kartanon historiasta löytää esimerkiksi Vanhalinnan omilta sivuilta. Myös Turun seudun luontoretkioppaasta saa kattavasti perehdytystä linnavuoren saloihin. Piipahtaa voi myös kartanossa toimivassa museossa, johon pariskunta Wanhalinna aikoinaan aloitti keräämään alueen historiaa kuvaavaa esineistöä.


Sanat tai kuvat eivät riitä tallentamaan muinaisen historian huminaa, joka korvissa raikaa Vanhalinnan linnavuoren ihmeitä ihmetellessä. Se on yksiselitteisesti hämmentävä paikka, joka herättää paljon ajatuksia ja tekee vaikutuksen uljaudellaan. Linnavuori täytyy kokea itse. Kukkulan laelta avautuvat kerrassaan loisteliaat näkymät Aurajoen varrelle, ja Hämeen Härkätiellä käyskennellessään kulkija saattaa hämmentyä, kun tajuaa hyörivänsä samalla tiellä kuin esi-isät vuosisatoja aiemmin. Verraton Vanhalinna on varmasti upea paikka jokaisena vuodenaikana – talvella tosin saattaa olla melkoisen liukasta. Tiivistetysti todettuna Liedon Vanhalinnan muinainen linnavuori on varsin mielenkiintoinen kohde niin lintujen bongailun, luonnon runsauden kuin historian kannalta. 

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Sadetta, sulosointuja ja sattumuksia

On taikaa ilmassa, kun tuuli ravistelee puita niin että kultaisina ja punaisina hehkuvat lehdet lentelevät kaduille ja lumoavat kimaltavat vesipisarat putoilevat maahan. Olen kaiholla odottanut syyssateita ja puita keikuttavia tuulenpuuskia, jotka ovat kenties viimein saapuneet Turkuun. Syksy on ollut tänä vuonna tavattoman kaunis - en muista, koska viimeksi kirkkaat ruskan värit olisivat hehkuneet niin upeina auringon valossa - mutta ei minua syksyinen sade haittaa, pikemminkin päinvastoin. Rakastan sateen ropinaa ja happirikasta ilmaa, joka vesitippojen tanssahtelun jälkeen maailman valtaa. Mistäpä muusta tuulella käyvä tuuliviiri voikaan energiansa ammentaa kuin myrskyhtävästä ilmanalasta, jota normaali-ihmiset kaihtavat.

Tykkään juosta rämpsysateessa. Luonnollisesti raikkaassa ja puhtaassa ilmassa on helppo hengittää, mutta ennen kaikkea nautin siitä, että saan köpötellä lenkkipoluilla ihan yksikseni muun maailman köllötellessä neljän seinän sisällä: maailmaan mahtuu hetken ajaksi vain minä, musiikki ja kinttupolku. Niin, eipä kukaan täysjärkinen taida ennen aamukahdeksaa juoksemaan lähteä, jos taivaalta ropisee vettä kuin Esterin just sieltä konsanaan, joskaan en ole itseäni älykkyyden huipentumana koskaan tohtinut mainostaa. Huvinsa kullakin.



Toisinaan sadepäivä takaa oivallisen tekosyyn viihtyä sohvan hellässä ja anteeksiantavassa syleilyssä. Pimenevät illat antavat luvan muuttua pikkupyromaaniksi ja sytytellä kynttilöitä pitkin kämppää. Olen vasta tällä viikolla saanut aikaiseksi ruveta kynttilöiden suomasta lämpöisestä valosta nauttimaan - kaiken kiireen ja arjen keskellä en ole muistanut, kuinka lepattava liekki muuttaa villakoirien ja sanomalehtikekojen valtaaman huushollin suorastaan Dekosta tai Divaanista napatuksi. Varautukaatte ihmiset, vuoden 2017 kuumin sisustustrendi on pienten tavararöykkiöiden muodostaminen jokaisen asunnosta löytyvän vähäisenkin laskutilan päälle. Ei meillä päin hyllyt tai pöydät tyhjinä ehdi kauaa nyhjöttää, jos minä olen hoppuisena suhaamassa sinne ja tänne. 

Kynttilöiden ja tuikkujen tuhoamisen kyytipojaksi kelpaa kupponen mustaa kultaa eli hyvää sumppia tai melkein ylipitkään hautunutta teetä. Fazerin rusinoilla ja hasselpähkinähippusilla mäihitty suklaa on ihan hyvää, jopa yllättävän maukasta. Tosin melkein mikä tahansa suklaa on hyvää, jos oikein hurja mieliteko suklaan nauttimista kohtaan iskee. Tuli jopa etäisesti jouluinen tunnelma, kun rusinaisen makupalan suuhuni mäjäytin, mutten sentään aivan vielä ruvennut joululauluja renkuttamaan, vaikka mieleni kovasti teki jo hoilata Frank Sinatran joululevyn tahdissa. Parrakkaampi puolisko ei ole sisäistänyt yhdessäelostamme huolimatta hyvissä ajoin aloitetun joulupörröilyn jaloutta ja hienoutta, vaan hänen mielestään "joulu on vasta joulukuussa" - tottahan toki varsinainen joulujuhla onkin, vaan joulunodotus ja jouluisen tunnelman nostatus saa alkaa jo lokakuussa, jos siltä tuntuu.

Syksyn toimintasuunnitelmia pohtiessani päätin anastaa kiireisestä aikataulusta itselleni omaa aikaa. Pieniä hetkiä, jolloin voisin hengähtää hetkiseksi ja unohtaa luonnettani vaivaavan alituisen suoritusvimman. Välillä on oikeastaan suotavaa olla säntäämättä suuna päänä paikasta toiseen ja lysähtää jonnekin sohvatyynyjen kätköihin loistokasta musiikkia kuunnellen ja hyvän kirjan tuomista elämyksistä nautiskellen – tällä  hetkellä lueskelen ties kuinka monetta kertaa Jane Austenin Emmaa. Kirja tarjoaa Austenille tyypilliseen tapaan hersyviä huomioita ihmisluonteesta ja aikakautensa yhteiskunnasta, mutta se on myös kiehtova kuvaus vähän ylimielisen, omahyväisen ja hemmotellun päähenkilön kehittymisestä Ylpeys ja ennakkoluulo on yksi huikeimmista teoksista päällä maan, vaan ei Emmakaan pöljempää luettavaa ole. Lukutoukaksi viltin alle käpertymisen lisäksi voipi myös välillä hihitellä itsekseen Noin viikon uutisten parissa. Sateisen syyspäivän ehdoton musiikkivalinta on Lana del Rey ja albumi Born to Die, jossa kuvastuu syksyn kaihoisa mutta romanttinen kauneus. Vaikka Lana kesäajan surumielisyydestä laulaa ja toteaa kesän olevan ilmassa, minulle del Reyn musiikissa kiteytyy syksyn kauneus. Terveiset eräälle hanipupsukalle pääkaupunkiseudulle: The road is long, we carry on/ try to have fun in the meantime.


Sadepäivän voi myös kuluttaa taistelemalla tuulimyllyjä vastaan. Olen vakuuttunut siitä, että meidän huusholliimme on pesiytynyt varsin ilkikurinen kotitonttu, jonka suurta huvitusta on kätkeä tavaroitani ovelasti tavoittamattomiin ja siirtää ne mitä mystisimpiin paikkoihin, joista ne hyvällä lykyllä saattavat löytyä muutama päivä myöhemmin. Minulla on vankkumattomat todisteet. Hukkasin lempikorvakoruni, lumihiutaleen muotoisen kaunottaren. Möyrin koko halvatun huushollin läpikotaisin taskulampun kanssa läpi löytämättä vilaustakaan hopeasta ja vähitellen olin vaipumassa epätoivoon. Pitkän etsintäprosessin aikana korvakoruni sai jo suuren symbolisen arvon identiteettini määrittäjänä: yhteen pieneen lumihiutaleeseen kiteytyi nyt koko minuuteni. Tuntui kuin pieni osanen Kolaria ja juuriani, joita olen Turkuun muutettuani sydämessäni kantanut, olisi napsaistu minusta irti. Osa minua oli korvakorun hukkaan joutumisen seurauksena kadonnut. Eipä vissiin yhtään ylidramatisoitua, eihän?

Seuraavana päivänä havaitsin hennon hopeaisen vivahteen keskellä eteisen mattoa ja kappas vaan, korvakoru pönötti aivan silmäin eessä. Keskellä kapeaa eteistä, jonka jokaisen kolkan olin edeltävänä päivänä kontaten tutkinut. En keksi tapaukselle muuta selitystä kuin häijyn kotitontun kolttoset. Toinen esimerkki keljun kotitonttumme kepposista on tulostimen asennuslevyn kanssa saikkaaminen. Olin omasta mielestäni laittanut levysen talteen varmaan säilöön tiettyyn paikkaan, mutta eipä löytynyt, kun sitä eräänä iltana tarvitsin. Pengoin jälleen koko kotomme moneen kertaan tuskastunein tunnelmin läpikotaisin löytämättä levystä yhtään mistään, mutta luonnollisesti levy löytyi juuri sieltä, mihin sen muistikuvieni mukaan olin sen jättänyt – joku kieroilija oli sen sutjakkaasti sujauttanut paperipinon väliin niin, etten sitä vain ollut huomannut. Nämä kaksi esimerkkiä todistavat mielestäni aukotta onnettoman arkistointikykyni ketkun kotitontun olemassaolon.

Kotitontun varomisen lisäksi majassamme on syytä katsoa tarkkaan, mihin kohtaan jalkansa asettaa. Välillä tuntuu kuin miinakentällä yrittäisi selviyyä eteen päin, sillä koira on rakentanut olohuoneeseen esteradan, jossa ihmiset joutuvat väistelemään ulisevia sorsia, vinkuvia kissoja, röhkiviä possuja sekä tennispalloja, jotka luonnollisesti hurtta on päättänyt tiputtaa hampaistaan juuri kämppistensä kulkuväylälle. Satunnaisesti huolimaton ihminen astuu kuivettuneen luukäntyn päälle ja hyvässä lykyssä saattaa välttyä visiitiltä teho-osastolle. Hurtta osaa myös taidokkaasti tyrkätä lelunsa sohvan alle, eikä se tietenkään niitä ilman ihmiskäden ilmaantumista apuvälineeksi tai mööpeleiden siirtelyä takaisin kuolattavakseen saa. Olen melko lailla vakuuttunut hurtan ja kotitontun punovan yhdessä julmia juonia, joiden tarkoituksena on saada minut hermoraunion partaalle. Miksi muuten koira saa jättää roinansa lojumaan pitkin pirttiä, mutta minä en saa unohtaa sukkiani lattialle?

Joku meteorologi jossain mediassa povasi ensi viikoksi aurinkoista säätä, mutta minä toivon ainakin yhtä sadepäivää, jotta voin kuunnella hyvää musiikkia, kipitellä kilpaa vesipisaroiden kanssa ja repiä pelihousuni koiran ja kotitontun kiusantekojen seurauksena. 

torstai 22. lokakuuta 2015

Pellillinen suussasulavaa porkkanakakkua


Heikkouteni korvapuusteihin lienee käynyt jo blogissani ilmi, mutta suussasulavan maukasta porkkanakakkua en ole vielä tarpeeksi muistanut hehkuttaa. Porkkanakakku, kakkutyypeistä jaloin, kelpaa täydellisesti esimerkiksi syksyn rämpsysateisiin lohdutusta tuomaan, kesän herkuttelutuokioihin  tai joulupöydän piristäjäksi – tarkemmin ajateltuna se taitaa kruunata niin arjen kuin juhlan vuodenajasta riippumatta. Meillä päin porkkanakakulla on mässäilty esimerkiksi miehen syntymäpäiväkahvien yhteydessä, mutta saattaapa kakkunen päätyä kahvipöydän kuningattareksi myös arkenakin beetakaroteenin yliannostusta kaipaillessani. Oma ohjeeni on melkein terveellinen mukaelma useasta reseptistä, joihin olen leipomishistoriani aikana törmännyt. Suurin ero perusporkkanakakkuihin on kuorrutteessa; en yleensä tykkää hirveästi tuorejuusto-voimähmästä, johon lisätään ronskisti tomusokeria, vaan olen todennut rahkan toimivan omaan makuuni paremmin. Lisään vielä kuorrutteeseen sopivan tujauksen sitruunamehua potkua tuomaan ja piristämään mehevää herkkua. Pohjaan tarvitaan hemmetisti porkkanaraastetta ja sopivasti mausteita, niin on tuleva hyvä kakku.


   

Herkulinen porkkanakakku

1,5-2 dl juoksevaa margariinia tai öljyä
2 dl fariinisokeria, intiaanisokeria tai ruokokidesokeria
4 dl hienoksi raastettua porkkanaa
3 kananmunaa
4 dl vehnäjauhoja (rouheinen sämpyläjauho toimii myös loistavasti)
1 dl mantelijauhetta
1 tl soodaa
1 tl leivinjauhetta
2 tl kanelia (äärimmäisen kukkuralliset mitat)
2 tl vaniljasokeria
ripaus inkivääriä ja kardemummaa
(tlkkanen maitoa)


Kuorrute

100 g tuorejuustoa
150 g maitorahkaa
0,5- 1 dl tomusokeria siivilöitynä (tai maun mukaan)
muutama tilkkanen sitruunamehua
1 tl vaniljasokeria

Margariini ja sokeri sekoitetaan keskenään. Lisään nakataan porkkanaraaste. Kananmunat vatkataan yksitellen taikinan joukkoon. Lopuksi taikinaan lisätään keskenään sekoitetut kuivat aineet. Taikina sekoitetaan nopeasti mutta perusteellisesti esimerkiksi taikinakaapimella ja levitetään voidellulle uunipellille. Kakkua paistetaan 200 asteessa noin 35 minuuttia uunin tehosta riippuen.


Kakkupohjan annetaan jäähtyä hyvin ennen kuorrutteen lisäämistä. Jos lisämehevyyttä kaipaa, voi pohjaa kostuttaa kevyesti esimerkiksi appelsiinimehulla. Kuorrutteen valmistus aloitetaan tuorejuuston notkistamisella: tuorejuusto vatkataan pehmeäksi ja joukkoon sekoitetaan maitorahka. Seokseen mukaan lisätään hitusen verran sitruunamehua sekä siivilän läpi vaniljasokeri ja tomusokeri. Kuorrute levitetään kakkupohjan päälle – jotkut saattavat panostaa leivostensa ulkonäköön ja panostaa kuorrutteen tasaisuuteen, mutta minä suosin suurpiirteisyyttä ja (tahattomasti) boheemia linjaa. Kuorrutteen kannattaa hetkisen ajan jähmettyä ja kakun vetäytyä, jotta maut saavat muhia. Kappas, sopivan tuhti herkku on valmis!

Halutessaan kakun voi koristella esimerkiksi pähkinä- tai mantelirouheella. Väkertäähän voi vaikka minkälaista koristetta, jos sorminäppäryyttä ja taidokkuuta löytyy. Itselläni koristelukyvykkyys ja kärsivällisyys näpertämisen suhteen loistavat autuaasti poissaolollaan, joten suurpiirteisyys on keittiöjutuissa ystäväni.

Porkkanakakkuohjetta voi luonnollisesti muunnella – peräänkuulutan jokaisen leipomista käsittelevän kirjoituksen yhteydessä mielikuvituksen käyttöä, enkä tälläkään kertaa tee poikkeusta. Oma versio kuorrutteestani on pikemminkin raikas kuin äitelä, sillä pohjan mehevyys takaa omaan makuuni riittävästi makuelämyksiä. Jos lisää makeutta kaipaa, voi kuorrutteeseen humpsauttaa lisää tomusokeria. Vehnäjauhon sijaan kannattaa kokeilla rouheista sämpyläjauhosekoitusta, joka tuo mukavasti purutuntumaa taikinaan. Taikinaan voi myös sujauttaa pähkinärouhetta. Mausteiden määrää voi lisätä tai vähentää, ja voihan luova leipuri haastaa perusporkkanakaakun kaavan ja kehitellä uusia mausteyhdistelmiä. Porkkanaraasteen voi korvata myskikurpitsaraasteella, jolloin lopputuloksena on raikas ja yllättävän toimiva kakku.

Maittaako porkkanakakku lukijakunnalle?

maanantai 19. lokakuuta 2015

Aurajoen varrella: Kieterinmäki



Aurajoen mutkittelevaa uomaa seuratessa kulkija päätyy melkein kuin vahingossa monta historiallisesti merkittävää kohdetta tutkimaan. Ristimäeltä, josta olen jo oman kirjoituksen laatinut, ei ole kovinkaan pitkä matka Kieterinmäelle. Matalahkon ja loivahkosti viettävän kukkulan laella on kaksi muinaista hautaröykkiötä. Kieterinmäkeä nimitetään joissain lähteissä Keetterinmäeksi, mutta selkeyden vuoksi pitäydyn tässä tekstissä diftongillisessa nimityksessä.



Epämääräiset kivikasat ovat perua pronssikaudelta, joten epäilyttävästä ulkomuodostaan huolimatta kivikeko on historiallisesti arvokas. Alue on luokiteltu muinaismuistoalueeksi, joten jokainen liikkuja unohtakoon törttöilyn sekä törppöilun ja keskttyköön luonnonrauhaa ynnä maamme historiaa kunnioittamaan, kuten kivipintaan kiinnitetty plakaatti muistuttaa. 


Hautaröykkiöt eivät ole mitenkään erikoinen ilmiö pronssikauden jäänteistä, mutta hämmentäviä ne nykypäivän luuhaajalle ovat. Pronssikausi kattoi varsin pitkälle ulottuvan aikakauden maamme historiassa - ajanjakson on todettu kattaneen aikavälin 1500- 500 ennen ajanlaskumme alkua. Pronssikauden paikkeilla Kieterinmäki oli vielä pieni saaripahanen, joka kohosi meren (vai kenties Ancylusjärven) keskeltä. Muinaisen vesistön aallokot ovat jättäneet jälkensä kallioiseen pintaan.

Olisi mielenkiintoista oppia Kieterinmäen historiasta lisää, mutta paikasta ei kovin paljoa tietoa ole ainakaan netin syövereistä tai näppeihini osuneesta kirjallisuudesta silmiini osunut. Millaisia uskomuksia mäennyppylään ovat aikoinaan alueella hiippailleet mahtaneet liittää? Keitä ovat kivikasojen alle haudatut ja miksi? Onko kiviröykkiö heidän sukuhautanasa? Jos Kieterinmäki on ollut saari pronssikauden aikoihin, kuka vainajat on haudattavaksi saarelle kuskannut? Saako suklaata syödä joka päivä? Mieleeni tulvi rutosti kysymyksiä, mutten ole löytänyt niihin tarpeeksi kattavia vastauksia.


Pronssikauden ihmeitä tutkimaan päästäkseen voi kulkea Aurajokea mukailevaa hienoa Suomen Sydän- reittiä, jonka varrella on muutakin kaunista katseltavaa – maisema on hulppean komeaa, ja muinaishistoriallisia aarteita löytyy vähän sieltä sun täältä. Löysin reitistä mielenkiintoisen kartan, jonka avulla voi suunnistaa luontoelämyksiä kokemaan. Kieterinmäelle pääsee Suomen sydän- polun lisäksi Hämeentien kautta Riippusillantielle tähtäämällä ja lopulta eriskummallisen riippusillan ylittämällä. Sillan ylittämisen jälkeen kuljetaan loivasti oikealle, seuraavaksi kevyesti vasemmalle. Lietoon päin kulkevien bussien pysäkit ovat aivan liki Kieterinmäkeä, joten julkisia kulkuneuvoja on helppo hyödyntää. Kieterinmäen valloituksen lisäksi suosittelen tutkailemaan muitakin kohteita, joita lähistöllä piisaa. 



Opasteita on matkan varrelle viskottu muutamia, mutta ainakin Kieterinmäen kohdalla opastetauluja voisi olla lisää, Pariskunta luontohörhöillijät oli kyllä ottanut kartan mukaan ja varautunut myös pitämään päättelykyvyn päässä, joten todellista eksymisen vaaraa ei tällä kertaa ollut – Kieterinmäki on kuitenkin sen verran pieni alue, ettei siellä kovin helposti hukkaan joutune. Toki aivoja ei kannata viskata narikkaan patikoidessaan luonnossa.


Kieterinmäelle vievät kinttupolut kulkevat erittäin komeissa maisemissa. Oikeastaan varsinaisen muinaismuiston sijaan minuun suurimman vaikutuksen tekivät tiheästi kasvava sammalpeite, hujopeiksi kasvaneet jylhät männyt sekä aavemaiset karahkat, jotka olivat pystyyn kupsahtaneet. Voisi melkein sanoa, ettei Kieterinmäellä näe metsää puilta, sillä niin tiheään tuuheat katajat, väkkyräiset männyt, synkänsävyiset kuuset ja muutamat harvat lehtipuut kasvavat. 



Kallioisilla rinteillä viihtyvät tyypilliset kalliokasvit: maasto on varsin muhkean viherpeitteen ja varvikkojen verhoama. Pehmeästi kulkevat askeleet paksun sammalmaton päällä. Olisi melkein tehnyt mieli kiskaista kengät koivista ja hipsutella mättäitä pitkin paljain varpain, mutten kuitenkaan rohjennut. Ties vaikka jokin maahinen olisi tullut ja nipsaissut hampaillaan pottuvarpaastani palasen.



Aikamme hautaröykkiötä pällisteltyämme ja historian huminaa kuulosteltuamme pujahdimme Kieterinmäen rinnettä piskuista kinttupolkua alas ja päädyimme jälleen Aurajoen varrelle kulkemaan. Syysaikaan värimaailma hehkui kultaa ja lämpöä. Pitkiä peltoja katsellessani en voinut olla hämmästelemättä historian kulkua; yhä nykypäivänä maata viljellään Aurajoen runsailla reunamilla, kuten on tehty jo vuosituhansien ajan. Voisi kaiketi todeta Aurajoen antaneen jokivarren tietämille päätyneille ihmisille elämän. Ravattulassa on ollut asutusta jo rautakaudelta lähtien, kuten alueen eri kolkista löytyneet munaismuistot ovat kertoneet. Otollisten viljelyolosuhteiden ansiosta Ravattulan maisemissa on viljelyä harjoitettu jo ammoisina aikoina. 



Lehtikulta ja maiseman kauneus vievät ainakin joissain määrin huomion Aurajoen epämääräisestä sävystä, jota ei Turkuun kohdistuvalla rakkaudella kuorrutettujen ruusunpunaisten lasienkaan läpi katsottuna voi väittää muuksi kuin vähän kakahtavaksi. Pohjaväristä huolimatta joen hiljainen lipuminen on taianomaista katseltavaa. Seurasimme vähän aikaa joen vartta ja jatkoimme matkaamme kohti seuraavaa historiallista kohdetta, Liedon Vanhalinnaa, mutta se on jo kokonaan oma tarinansa. 



Kieterinmäki on vallan oivallinen tutkimusretken kohde, etenkin jos rohkenee vapauttaa mielikuvituksensa hurjaan lentoon ja rupeaa pohtimaan historian kulkua. Itse muinaismuistoalueen lisäksi hienot metsät ja luonnollisesti Aurajoen varren runsaus tekivät reissustamme hyvin onnistuneen. On myös varsin merkillinen ajatus, että muutaman kilometrin keskustan sykkeestä ja siltaviidakosta hiljaa virtaa Aurajoki uomassaan halkoen peltoja ja metsiköitä.