tiistai 26. heinäkuuta 2016

Tänä kesänä

Tänä kesänä en ole ottanut aurinkoa, loikoillut rannalla saati käynyt uimassa. En ole tähdännyt bikinikuntoon enkä niin aio tehdä tulevaisuudessakaan. Sen sijaan olen nukkunut välillä liian vähän, tuskaillut hellettä, haaveillut maamme metsissä ja kansallispuistoissa luuhaamisesta sekä syönyt tolkuttomasti jätskiä, aika lailla aprikoosia ja vielä enemmän mustikoita.

Tänä kesänä olen hiippaillut järjettömän aikaisin Pomponrahkalla ja toisaalta tonkinut vadelmapensaita nukkumaanmenoajan jälkeen. Metsissä hiippailu, mustikkapöljäily ja kalliömöhkäleillä keikkuminen suovat kukin hermolepoa, joskin olen salaa suunnitellut tutkimusretkiä saaristoon. Vesi ei varsinaisesti ole elementtini, varsinkaan äärettömältä tuntuva aava ulappa, mutta kaipa sitä nyt Turussa asuvana pitäisi edes lähimmät saaret käydä koluamassa.


Tänä kesänä olen todennut, että maailmassa on paljon mätää ja ihmiskunnassa paljon pöpipäitä ja vinksahtaneita, mutta onneksi on terhakka terrieri (katso ensimmäinen kuva), kirjallisuus ja Esko Valtaoja. 

Tänä kesänä olen juossut vähän vähemmän kuin yleensä, mutta maailma ei silti tahdin höllentämisestä ole murskaantunut, pikemminkin päin vastoin. Koska keväällä ja alkukesästä jolkotteluni tuntui junnaavan paikoillaan ja lönköttely oli yhtä houkuttelevaa kuin sinihomejuuston mässääminen, päätin höllentää tahtia ja olla ottamatta ylimääräistä ressiä viikottaisista liikkumisistani. Olen jokusen jolkottelun sijaan käynyt kävelylenkeillä ja jättänyt muutaman punttikerran välistä. Ja kappas, kun olen suhtautunut vähemmän niposti ja yrittänyt olla ahtaamatta kaikkea mahdollista almanakkaan ja ruho on saanut levätä, ovat niin lenkkeily kuin lihaskuntohommat alkaneet taas maistua melkein yhtä hyvältä kuin äidin tekemä lappapuuro (puolukkapuuro suomennettuna).

Tänä kesänä olen todennut, että Sinkkuelämää on sekä televisiosarjana että elokuvana ihan sietämätöntä huttua. Ei jokaisen naisen unelma ole elää kuin höntti barbie, jonka suurin toive on mennä muhkeassa mekossa naimisiin ja joka haaveilee myös yksiön kokoisesta vaatehuoneesta ja koko omaisuuden kustantavasta kattohuoneistosta keskellä levotonta kaupunkia. Mieluummin minä ennätyksellisen suurta leppäkerttuilmentymää ihailen kuin fiktiivistä sitoutumiskammoista henkilöä, joka säilyttää vaatteitaan uunissa.


Tänä kesänä olen nauttinut hyvien tyyppien seurasta, mutta vastapainoksi olen kaivannut käpertymistä kotiluolan turvaan ja tilaa omille ajatuksille, jotka ovat aika sekalaisesti poukkoilleet päässäni. Olen iloinnut ja vähän murehtinut, hekotellut ja vähän vollottanut ilosena tai vähemmän iloisena. Olen nauranut vatsani kipeäksi ja saattanut vähän valvoa öitä miettien asioita, joihin en itse voi vaikuttaa. Toisaalta olen valvonut yhden yön ihan vaan sen vuoksi, että heräsin kamalaan painajaiseen ja omaan rääkymiseeni: luulin sängyssä luikertelevan jättikokoisen käärmeen. Jopa koirapoloinen säpsähti kirkaisujani ja luikki häntä koipien välissä vinhaa kyytiä pirtin puolelle turvaan. Jättiliero osoittautui peitoksi.

Tänä kesänä en ole listannut asioita, joita haluan tehdä kesän aikana, vaan pohtinut tavoitteitani, unelmiani ynnä haaveitani ja huntsinut, mitkä jutut saavat jäädä vain unelmatasolle ja mitä haluan vielä tehdä. Elämä on loppujen lopuksi liian lyhyt, jotta noudattaisi sitte joskus- kaavaa: minä haluan elää tässä ja nyt. Onko esimerkiksi Turulla annettavaa hiljaisuutta kaipaavalle ihmispololle tai voiko hissukka oppia kaupunkilaiseksi? Mihin sitä oikein rupeaisi?

Tänä kesänä olen toisaalta harkinnut, että ehkä voisin opetella elämään enemmän hetkessä ja vähemmän tulevaisuudessa sekä lakata murehtimasta. Jos maltaisi antaa elämän soljua omalla painollaan eikä vouhkaisi mahdottomasti, ei energiaa tulisi tuhlattua niin paljon turhuuksiin ja joutavuuksiin. Minulla on kova tarve murehtia ja ressata noin viisi vuosikymmentä etukäteen kaikki mahdolliset ja mahdottomat skenaariot, sillä pitäähän kaikkeen varautua. Vaan jos liikuntahommissakin rento asenne on tehnyt hyvää, kenties samat ajatukset tepsivät myös muuhunkin elämään. Jos ei vängän väkisin suorita, saa enemmän irti elämästä.


Tänä kesänä olen todennut, että onneksi kuumuuden jälkeen koittavat viileät vuodenajat, jolloin ajatus kulkee kirkkaammin ja selkeämmin kuin hellekaudella. Kesän yksi parhaimmista puolista on se, että sitä seuraa aina mahtava syksy ja upea talvi. Etenkin jos opettelisi elämään edes joskus enemmän hetkessä ja vähemmän vouhottaen. 

4 kommenttia:

  1. Olipa kiva teksti! Hyvää pohdintaa elämästä, juoksemisesta ja Sinkkuelämästä. ;) Itse pidän sarjan kielellisestä ulottuvuudesta (siinä on paljon mm. sanaleikkejä, ja jo pelkästään käännös Kiho toi Mari Hallivuoren ihmisten tietoisuuteen, vaikka kääntäjistä ei yleensä piitata), mutta hahmot eivät tosiaan ole erityisen ihailtavia, vaan paikoin hyvinkin epävarmoja ja kypsymättömiä. Se kai tekee heistä inhimillisiä. Itse olen pystynyt nauttimaan sarjasta, vaikka en haluaisi elää päivääkään sellaista elämää kuin sarjan naiset.

    Varmasti keksit aikanaan, mihin haluat asettua, ja mieli rauhoittuu ja painajaisetkin jäävät. Tunnut olevan jo nyt lempeällä ja armollisella polulla itsetutkiskelussa ja muissa pohdinnoissa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Yleensä tykkään myös hahmoista, jotka kykenevät haavoittuvaisuuteen ja epävarmuuteen, mutta Sinkkuelämän naiset höpinöineen eivät ole oikein uponneet minuun. Toisaalta en ole oikein koskaan lämmennyt romanttisille komedioille tai tapittanut naisille suunnattuja ohjelmia, vaan katson mieluummin dekkareita, brittihuumoria sisältäviä tai faktapohjaisia ohjelmia.

      Lempeästä ja armollisesta en tiedä, mutta ainakin jollekin polulle olen astunut. :D Olen ainakin ehkä vähitellen oivaltanut, että eipä kai mikään kiire ole elää, vaan välillä on ihan suotavaa pysähtyä hetkeksi ja nauttia elosta. :)

      Poista