sunnuntai 7. elokuuta 2016

Ah, elokuu!


Elokuu on yksi lempikuukausistani. Jokaisessa kuukaudessa ja vuodenajassa on oma hohtonsa, mutta jotkut ajankohdat sykähdyttävät ja tuntuvat mielekkäämmiltä kuin muut. 

Jos blogitekstin onnistuu aloittamaan noin hätkähdyttävän valtavan upealla neronleimauksella, ollaan aika syvissä vesissä. Siispä siirrytään suoraan asiaan. 

Elokuu on mahtava kuukausi, koska ilmanalassa alkaa olla jo häivähdys syksyä; lehdet alkavat punertua tai saada vähän keltaista sävyä ja tuulen raikas henkäys helpottaa helteen uuvuttamaa ihmispoloa. Illat alkavat olla hämäriä, päivät kaihoisia, aamut pehmeitä. On paljon helpompi elää, olla ja liikkua, kun happi kulkee ja ilmasto on paahteiden jälkeen siedettävä. Muutaman tuskanhikisen hellepäivän, joita loppukesään väkisinkin sujahtaa, pystyy selättämään, sillä syksy on jo tunkenut koipensa luonnon kuistinoven väliin ja on saapumassa viimein kauan odotetulle vierailulle. Elokuu on lupaus syksystä ja talvesta. 

Yksi parhaimmista kuukausista on singahtanut yhtä reippaasti käyntiin kuin keskikokoinen terrieri juustopaketin rapinan kuullessaan. Vielä viikko sitten mussutin mustikoita keromaisemissa, kiikuin tuntureilla ja vaaroilla, söin aika nolottavan paljon äidin leipomuksia ja tulin jälleen todenneeksi, että maailmassa on hienoja ihmisiä. Pidennetty viikonloppureissu kotikonnuille teki niin mielelleni kuin maalliselle tomumajalleni enemmän kuin hyvää. Tosin muutaman päivän mettäläisenä mönkineenä on paluu kaupunkielämään tuntunut kummalliselta. Ai eikö töihin voi mennä kalsareissa? Onko pakko harjata hiukset? Häh, mikä ripsiväri? Onko pakko mussuttaa eväsleipä konttorilla, vaikka sama lehtikaaliviritelmä maistuisi tuhat kertaa paremmalta ulkosalla?


Minä ja hän vietämme elokuussa vuosipäiväämme. Emme sen kummemmin ole tainneet koskaan laittaa toisillemme vuosipäivälahjoja, vaan merkkipäivän kunniaksi vietämme aikaa yhdessä. Tänä vuonna toteutimme molempien haaveen (tai ehkä minun vuosia kestäneen pakkomielteeni) ja käväisimme Seilissä. Tarkemmin ajateltuna käväisy on huono ilmaisu kuvaamaan noin yksitoista tuntia kestänyttä matkantekoa,  joten todettakoon, että kävimme tutustumassa Seilin saaren saloihin. 

En ole merikarhu, vaan puhtaasti ehta maakrapu tai lantalainen, joten merellä liikkuminen on minulle varsin abstrakti ajatus. En muutaman vuoden Turussa elelyn aikana ole käynyt kertaakaan saaristossa tahi edes paatissa  säälittävää. Olen lapsuudessani kyllä tottunut kulkemaan Inarijärvellä, mutta meri on minulle hallitsemattoman iso möntti, jonka kanssa en ole uskaltanut hieroskella hirveästi tuttavuutta. Siksipä on hyvä aloittaa pienesti ja tutustua ensin Seiliin ynnä lähisaariin ennen kuin lapinjuntti mennä paukauttaa varsinaiseen saaristoon. Miten minä edes osaisin toimia aavalla ulapalla, jossa ei tuntureita saati edes rantakallioita häämöttäisi horisontissa? 


Muistoina Seilin reissusta raajoissani komeilee muutama muhkea paukama, jotka ilmeisesti ovat paarmojen ja tulimuurahaisten yhteistyössä toteuttamia. Seilistä tulen kirjoittamaan kokonaan oman sepustuksen, joskin tunturihörhöilyistäkin on vielä jokunen juttu näkevä blogimaailman päivänvalon. Karun kauniiden paikkojen hehkuttamista on siis lähiaikoina blogissani esiintyvä.  

Viikon sisään ruhoni on saanut sen verran paljon liikuntaa, että tänään aion upota jonnekin sohvatyynyjen kätköihin ja tapittaa olympialaisia, käydä pitkällä ja rennolla kävelylenkillä koiran kanss sekä keskittyä lihaskuntohommiin. Sitä vartenhan sunnuntait ovat  rentoutumiseen ja lepäämiseen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti