sunnuntai 28. elokuuta 2016

Elokuun viimeinen viikko



Niin on elokuu hiljalleen vaihtuva syyskuuksi ja syksy virallisesti ottava vallan. Viimeisen elokuisen viikon kunniaksi elämä on ollut ihan siedettävä pläjäys, vaikka se kuulostaa useimmiten kakkapussin rapinalta, tiskikoneen surinalta tai huoltoa kaipaavan pyörän kitinältä ja näyttää kotikalsareilta sekä urheilurytkyiltä tai hivenen sotkuiselta keittiöltä ynnä orastavalta kaaokselta sohvapöydältä. Viime viikko oli sen verran kiivastahtinen, että tällä viikolla suurin hankkeeni on ollut ottaa rennosti. Siispä olen yrittänyt pyhittää illat liikunnalle ja hemmoille, dekkareille ja ruonalaitolle. Toki tälläkin viikolla on vähän meinannut lipsahtaa ylitöiden puolelle muttei sentään ihan joka päivä.

Olen löytänyt kesän aikana lomalle lähteneen kokkausintoni takaisin. Ilmojen viiletessä ruoanlaitto tuntuu pakollisen ähertämisen sijaan mukavalta ja kodikkaalta puuhastelulta, kun voi käyttää jopa uunia ilman että koko huusholli muuttuisi tuskaisan kuumaksi hornankattilaksi ja kokkaaja hämmentäisi soppaa tuskanhiki otsallaan. Luovuuteni keittiössä on suoraan verrannollinen lämpötiloihin; kesäkuumalla turvaudun orjallisesti tuttuihin pöperöihin, joiden valmistamiseen ei tarvitse käyttää mielikuvitusta saati aikaa siinä missä syksyn tullen patojen poriseminen, uunissa muhisevat muhennokset ynnä uusien rehujen valjastaminen hyötykäyttöön houkuttelevat huomattavasti enemmän. Taidoillani en hätyyttele michelinejä enkä edes Nokian tai Kumhon renkaita, mutta hengissä olen ainakin pysynyt ja parrakkaampi puoliskokin samaten.

Syyskuulle on luvassa aika paljon kaikkea  loputtomasti syntymäpäiviä ja yksi smokkijuhla (hui), joten ihmispolon on syötävä mahdollisimman hyvin koitoksista selvitäkseen. Kotikeittiön antimien ahtaamisen lisäksi perjantaihin piti saada vähän sokeri- ja kofeiinihumalaa täytetyn voisarven ja tuhdin kakun muodossa, joten päädyin Marin kanssa vetämään huolellisesti kunnon sokeriähkyt (herkkupäivä kunniaan!). Vaikka itse sanonkin, paras pöperö tällä viikolla on kuitenkin ollut ihan ite väsäämäni pinaattilättykeko, jonka päivänä eräänä hotkaisin pikakyytiä hyvän salaatin kera. Sokea kanakin löytää vissiin joskus jyvän. 


Jottei blogini sisältö muuttuisi kahdeksan vuodenajan tapahtumien ihmettelystä kahdeksan herkun esittelemiseen, olen muitakin asioita huomannut maailmasta. Olen tämän viikon aikana joutunut hämmentymään ihmisten murretietämyksen suhteen. Muutamn vuoden Turussa asumisen aikana olen vähitellen tottunut vaan en turtunut siihen, että minua luullaan oululaiseksi tai savolaiseksi, mutta kerrassaan eriskummallista on se, että minua luullaan useimmiten pohjalaiseksi. Vaikka kahden pohjattaren kanssa paljon aikaa vietän, en minä nyt ihan Etelä-, Keski- tai edes Pohjois-Pohjanmaalta karanneesta taida käydä.

Ehkäpä lappilainen sekoitetaan pohjalaiseksi siksi, että ihmiset kuvittelevat lappilaisen käyttävän joikatessaan h:ta joka sanassa ja joka tavun välissä, vaikka todellisuudessa hoo sujautetaan tarkasti ja harkitusti vain tiettyjen sijamuotojen yhteyteen. Tällä viikolla pohjalaisutelut ovat syystä tahi toisesta olleet ennätyksellisen pinnalla. Erikoista.

Kun totuus paljastuu, että tuhatkunta kilometriä Turusta pohjoiseen sijaitsee kotini, alkavat utelut, miksi tuntureiden tyttö on Turkuun päätynyt. Eritoten ihmisiä kiinnostaa, olenko raahautunut Turkuun miehen perässä ja toisaalta udellaan, kuinka hyvin pärjään jäyhien turkulaisten kanssa. Uteluja ryydittävät pitkälliset pohdinnat, kuinka kyselijän kummin kaiman siskon veljen lemmikkikirahvin kahvimuki on joskus 80-luvulla käväissyt Lapissa, joka monesti tarkoitttaa Rukaa, Leviä, Oulua tai jopa Muhosta. Ja niin on suuri yhteenkuuluvuuden tunne syntyvä, jos esimerkiksi kerran elämänsä aikana pihtiputaalaisen huoltoaseman vessassa pysähtynyt varsinaissuomalainen lappilaisen kohtaa – Lapin raja tuntuu joillekin alkavan Kokkolan tai viimeistään Ylivieskan kohdilla. Sen jälkeen Suomi on pelkkää mystistä erämaata ja tunturia.

Sen lisäksi, että olen ihmetellyt maantieto- ja murreasioita, olen pitkästä aikaa katsonut mielenkiintoisen historiadokumentin. Joskus ennen muinoin minulla oli tapana joka sunnuntai juntata pehvani töllöttimen ääreen ja ahmia ykköseltä tuleva kello neljän dokumentti, mutta viime vuosina dokumenttivalikoima on koskenut joko Hitleriä, kansallissosialisteja tai Lähi-Idän kriisejä tai näin on ainakin tuntunut. Oletukseni perustuu tosin täysin mututuntumaan, joten korjatkaa, jos olen pahasti pihalla. Katsomaani dokumenttiin oli myös saatu Lähi-Idän kriisit ängettyä, mutta oli virkistävää kuulla muinaisen Northumbrian vaiheista ja muistella opiskeluaikojani, jolloin piti lukea pätkiä Bedan tarinoista ja vaikkapa Beowulfin sankarimyytistä. Muinaisenglanninkielisiä tai -skandinavisia tekstejä lukiessani ja yrittäessäni niitä kääntää selkokielelle onnittelin itseäni moneen kertaan alavalinnastani. 

Elokuun viimeisen sunnuntain kunniaksi aion tehdä paljon hyödyllisiä juttuja, kuten syödä linssipyöryköitä, käydä lenkillä ja nostaa puntteja. Halailla kämppiksiä, avustaa neiti Marplea rötösten selvittelyssä ja siemailla sumppia. Kerätkää tekin energiaa alkavaan viikkoon. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti