keskiviikko 3. elokuuta 2016

Peräpohjolasta puksuttimeen



Koska kaikki hyvä on päättyvä aikanaan, on lyhyeltäkin lomalta takaisin ihmisten ilmoille ahterinsa hinattava. Muutaman päivän aikana ehdin hörhöillä antaumuksellisesti tunturissa ja keskittyä olennaiseen. Pieni irtiotto arjesta teki enemmän kuin hyvää – tunturissa köpöttelyn, mustikkakyykkimisen, kanervikoissa ryömimisen ja maastopyöräkokeilun seurauksena ruho on väsynyt mutta mieli onnellinen. Aivan kuin pottutöötällä olisi joku mätkinyt minua etenkin koipiosastolle, vaan jos pääsee pöllistelemään kaunista luontoa ja jolkottelemaan hulppeissa puitteissa, eivät tukkoiset kintut pahemmin haittaa.

Paljon saivat räpylät liikettä, mutta luonnollisesti äiti piti huolen tankkauspuolesta. Pöytään ilmestyi muun muassa rinkilöitä ja hilloilla kuorrutettua juustokakkua, josta äiti otatti noin miljoona erilaista kuvaa (hyvää muuten oli). Taisinpa myös mutustella vähän pitsaakin, sillä pitäähän sitä ihmisen syödä kylliksi jaksaakseen lyllertää kuruissa, kairoilla ja keroilla. 


Menosuuntaan mieli oli kepeä ja matka meni leppoisasti hyvässä seurassa, ja reissu takaisin tuhatkunta kilometriä etelään päinä meni vallan hyvin sekin, joskin jokseenkin haikeammissa tunnelmissa. Väkisinkin kotiseutuja ja ennen kaikkea tärkeitä hemmoja ja hilmoja tulee vähän ikävä. 

On Turussakin elelyssä muutama hyvä puoli, kuten esimerkiksi ympärivuotinen työpaikka, mutta taitaa juntin sydän väpättää innokkaimmin karussa Peräpohjolan turvemaastossa, jota reunustavat jykevät tunturit. Kyllähän esimerkiksi Turun linna ja tuomiokirkko ovat hienoja ja käsittämättömän arvokkaita historiallisia kohteita, mutta meillä päin on tuntureita, jotka ovat hallinneet maisemaa kauemmin kuin yksikään ihmiskäden rakentama kyhäelmä. 



Turhaanhan minä tietenkin kitisen, sillä itsepä olen aikoinani Turkuun kapsäkkieni kanssa raahautunut, joten ei auta muu kuin muutaman mettäläisenä viettämäni päivän jälkeen totutella kaupunki-ilmastoon ja valjastaa käteni tärkeään tehtävään eli hellyydenkipeän piskin rapsuttamiseen. Hurtta on koko ajan iholla kiinni kuin varmistaakseen, ettei laumasta pääse pujahtamaan yksikään jäsen karkuteille.

Olen todella ylpeä juuristani (varmasti tämä tuli kaikille valtavana yllätyksenä) ja lapinjuntin identiteetti on iskostunut minuun varsin vahvasti. Vaikka sydämeni pakkaa olemaan vähän vereslihalla, kun rautatieasemalla kaikuu sanoja Turkuun suuntaavan InterCity- puksuttimen lähdöstä, on kaiketi Suomen ensimmäisessä pääkaupungissa ihan siedettävä elää. Ei tosin ehkä miehellä, joka joutuu kuuntelemaan ehtoisen emäntänsä luikautuksia. Viime aikoina päässäni on junnannut muun muassa juu onli liiv tvais

Tiivistetysti sanottuna reissu oli kaikin puolin jälleen mahtava koitos, joskin vielä pitempään olisin mieluusti kotiseuduillani ollut ja tankannut tuntureista ja tyypeistä energiaa. On edelleen ratkaisematon mysteeri, kuinka saan lyhennettyä Kolarin ja Turun välimatkaa tai salakuljetettua perheeni ja tunturit Varsinais-Suomeen. Eipä nyt varmastikaan kukaan huomaisi tuntureiden yhtäkkistä puuttumista. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti