torstai 18. elokuuta 2016

Seili




Siitä asti, kun ensimmäiseen kömmättiin Turunmaalla asetuin ja kapsäkkini kaappiin tyhjensin, olen haaveillut käyväni Seilissä. Haave on muuttunut hatarasta unelmasta sitkeäksi toiveeksi ja vähitellen aika muhkeaksi pakkomielteeksi. Luvattoman monta vuotta yhden fiksaation toteuttamisessa vierähti, mutta eräänä aurinkoisena elokuun lauantaina kaksi maakrapua jätti Turun hulinat ja hälinät taakseen ja läksi laivaretkelle. 



Kovin povasivat sääennusteet ukkosta, mutta niin vain aurinko porotti jo heti aamutuimaan kirkkaasti, kun aloitimme retkemme Turun linja-autoasemalta. Turusta saariston suuntaan pääsee julkisilla menopeleillä todella näpsäkästi, sillä busseja kulkee viikonloppuisinkin muutaman tunnin välein. Hyppäsimme kukonlaulun aikoihin Korppoon suuntaan matkaavan bussin kyytiin ja jäimme Nauvossa pois. Bussilla reissaaminen saarialueella on järkevää ihan senkin vuoksi, ettei tarvitse jännätä, ehtiikö lossin kyytiin vaiko ei. 




Nauvoon päästyämme meillä oli luppoaikaa tuntisen verran. Kiertelimme Nauvon keskusta-alueella, ihastelimme vanhaa kirkkoa ja totesimme, että ihan nätti pikkupitäjä on kyseessä. Luonnollisesti minä hermoilin alkavaa paattimatkaa. Olen lantalainen hiusjuuristani pikkuvarpaani kynteen asti, mutta jykevän yhteysalus M/S Östernin, joka kesäisin kulkee kolmesti päivässä Nauvosta Seiliin ja Hankaan asti, lipuessa satamaan ressi hellitti, kun tajusin, ettemme millään risaisella hernekeittopurtilolla joutuisi vesille. Eipä paatin kyydissä reissu edes puolta tuntia kauemmin kestänyt, mutta pehmeästi matka taittui. Ulapalle emme joutuneet, vaan sen verran tiheästi pienet saaristot ovat toisissaan kiinni, ettei avomerelle ole hirmuisesti näkyvyyttä Airiston eteläpuolella. 


Eipä aikaakaan, kun paatti pysähtyi Seilin satamassa ja jätti uteliaat turistit kyydistään pois. Seilin halki kulkee noin kilometrin mittainen polku, jonka varrella historia, saarelle tyypilliset kasvit ja taustalla häämöttävä merimaisema luovat hienot puitteet köpöttelylle. Polun varrelle on pykätty kylttejä, jotka kertovat niin saaren historiasta, eläimistöstä kuin kasveista.

Seilin saarella liihottelevat monenlaiset päiväperhoset, kuten lanttu- ja kaaliperhonen, neitoperhonen sekä upea amiraaliperhonen. Eritoten neitosia suhaili vähän joka kolkassa, mutta näimme myös varsin viehättävän hopeatäplän sekä kertakaikkisen kauniin suruvaipan, joka on maamme suurimpia päiväperhosia, ja jopa toisenkin. 
 




Seilin nimi on mukautunut suomenkieliseen asuunsa ruotsalaisesta nimestä Själö, joka ei viittaa sieluun, vaan hylkeisiin. Valitettavasti hylkeitä ei taida nykypäivänä enää vesissä pulikoida, mutta uteliaat määkijät ja muutelijat edustavat saarella kesäaikaan ja omistautuvat maisemoinnista huolehtimiseen.



Yksi seikka, joka Seilistä on tehnyt niin mielenkiintoisen, on saaren surullinen historia. Olen halunnut nähdä, millainen paikka on vuosisatojen ajan kätkenyt murheellisia tarinoita, julmia ihmiskohtaloita ja lopulta viimeisen leposijan niin monelle sielulle.

Historia ei tosin ole pelkästään mustanpuhuva. Seilillä on ollut asutusta jo keskiajalla – saarella sijaitsevan Fogdebyn eli Voudinkylän vaiheet ulottuvat 1500-luvulle eli sadan vuoden taakse ennen hospitaalitoiminnan käynnistämistä. Huomioitavaa on, että saarelta on löydetty jopa rautakautinen kalmisto ja kuppikiviä. Myös arkeofyytit eli ihmisten mukana ammoisina aikoina kulkeutuneet kasvit, kuten pölkkyruoho, jänönapila ja käärmeenlaukka, viittaavat varhaiseen asutukseen. 
 



Keskiajalla saarella harjoitettiin maanviljelystä ja kalastusta, mutta 1600-luvulle tultaessa Seili koki muutoksen; lepran eli spitaalin leviämisen estämiseksi haluttiin perustaa sairaala, joka olisi mahdollisimman syrjässä kaupunkimiljööstä. Ajateltiin, että sairaiden eristäminen terveestä väestöstä olisi paras keino selättää sitkeät taudit, joihin ei tiedetty parannuskeinoja. Kustaa II Aadolfin määräyksestä Seiliin ruvettiin rakentamaan kruunun ylläpitämää sairaalaa, ja neljä vuotta myöhemmin saarelle päätyivät eristyksiin leprapotilaat sekä myös niin sanotun pyhäinhengenhuoneen asukkaat eli heikkomielisinä pidetyt henkilöt, köyhät ja vaivaiset sekä liikuntakyvyttömät, sokeat ja kuurot. Myöhemmin pyhäinhengenhuoneesta Seiliin sijoitettujen sairaalaa kutsuttiin houruinhuoneeksi. 


1620-luvulla Seilissä oli neljä asuintupaa, kirkko, saunarakennus ja leivintupa. Näihin aikoihin Seili oli jakaantunut kahteen saareen; pääsaarella elelivät hospitaalin henkilökunta ja spitaalia sairastamattomat potilaat siinä missä pienemmälle saarelle sijoitettiin leprapotilaat. Maan kohotessa saaret yhdistyivät jo seuraavalla vuosisadalla. 

Kerrallaan potilaita mahtui sairaala-alueelle noin kolmestakymmenestä kuuteenkymmeneen henkilöä, mutta leprapotilaiden määrä vuosisatain aikana on tiettävästi ollut jopa 663. Seiliin päätyessään ei enää päässyt pois. Kukaan ei kysynyt, haluaako potilas hoidettavaksi Seilin hospitaaliin, vaan sairaaksi määritelty henkilö joutui matkaamaan saareen tahtomattaan. Mukaan piti ottaa 20 taalaria ynnä lautoja arkkutarvikkeiksi. Saarella hoidoksi riitti se, että potilas sai vaatteet ylleen, muonaa ja viinaa ja saattoipa saarelle rakennettuun vankilaankin päätyä. Jos Seiliin ken joutuu, hän Seiliin myös jää




Joutuipa myös saarelle muuan Olof Norman, joka sai lähtöpassit kotimaastaan Ruotsista levittäessään luterilaisen kirkon vastaisia oppeja. Pietismi oli alkanut levitä pohjoisessa ja vaarallisten aatosten ei uskottu leviävän ainakaan Normanin kautta, jos hänet nakattaisiin syrjäiseen saareen vailla mahdollisuutta päästä pois.

Isonvihan aikoihin venäläiset ryöstivät Seilin ja kirkko kärsi niin mittavia tuhoja, että se purettiin. Uusi hirsikirkko valmistui 1734. Spitaalisille kirkkoon rakennettiin aidalla muusta kirkosta erotettu tila. Nykyään kirkkotietä reunustavat varsin kiemuraiset ja monimutkaiset puut, jotka kätkevät muun muassa kirkon takapihalle jääävän hautausmaan. 






Lepra alkoi 1700-luvulla kadota maastamme, mutta Seiliin rakennettiin hourujenhuone 1800-luvun alussa, jonne kuljetettiin sairaita ja sairaiksi tuomittuja ihmisiä, eritoten kroonisia naispotilaita koko Etelä-Suomen alueelta.

Kolmen vuosisadan ajan Seilin saari oli paikka, jonne vaivaiset ja sairaat kuljetettiin eristyksiin, mutta vuonna 1962 sairaalatoiminta lakkautettiin saarelta kokonaan. Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitos otti sairaalarakennukset käyttöönsä aloittaen toimintansa saarella pari vuotta sairaalan lakkauttamispäätöksen jälkeen. Nykyään sairaalarakennukset on määritelty valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin, ja koko saari on suojeltu. 


Minulla oli vähintään yhtä isot odotukset Seilin seikkailuja kohtaan kuin brasilialaisilla jalkapallomenestyksen suhteen. Olisin kaivannut enemmän historian huminaa ja olisi ollut mielenkiintoista visiteerata entisellä sairaala-alueella. Kirkko oli ainakin meidän reissullamme ainut paikka, johon pääsi sisälle. Saaren luonto teki kuitenkin vaikutuksen; mielenkiintoinen kasvisto ja kauniit perhoset olivat reissumme mielekkäintä antia. Ainutlaatuiseksi päiväretkemme teki loppumatkasta taivaalla liihottaneet valtavat linnut, jotka näyttivät kaukaa katsottuna lentäviltä räsymatoilta. Me ehkä näimme merikotkia tai ainakin sääksiä!


Vakuuttavat olivat myös meren hiomat rosoiset tai botoxilla hiottua ihoakin sileämmät rantakalliot, jotka suojaavat rehevää saarta. Yhteysalusrannalta lähtevän polun varrella on vehreää maalaisidylliä, rantakaislikkoa sekä niittymaisemaa siinä missä pohjoiskoillisen suuntaan mentäessä kallioiden uumeniin kätkeytyy jäkälää, kanervikkoa ja niin pehmoista turvetta ja sammalta, että tekisi mieli heittäytyä maahan pötkölleen. 





Aamun aurikoisuus vaihtui päivää kohti mentäessä ukkospuuskiin ja varsin paikallisiin vesikuuroihin. Aivan kuin sadeverho olisi pelmahtanut paikalle jakamaan Airiston. Purjeveneillä painelevat saivat sadekuuron niskaansa siinä missä Seilin kallioilla tuli lähinnä vain ukkosen painostavasta ja kuumasta ilmasta johtuen tuskanhiki. 




Vartiaisen Jenni lauleskelee, kuinka synkän veen halki vene hiljalleen lipuu kohti syrjäistä saarta. Elokuun alussa, kun saarta lähdimme tutkimaan, eivät meren aallot kovinkaan synkiltä vaikuttaneet tahi sen erikoisemmin eriytynyt saari muusta maailmasta tuntunut olevan. Eipä loppujen lopuksi pitkä matka linnun- tai hauentietä ole esimerkiksi Ruissaloon, joskin muutama vuosisata takaperin ei saarelle kulkenut yhteysaluksia eli matkakäsitys saattoi olla ehkä vähän erilainen mukavuuteen ja nopeuteen tottuneen nykyihmisen ajatusmaailmaan verrattuna.
 



Paluumatka Nauvoon sujui varsin mukavasti, joskin vähän väsyneissä tunnelmissa. Ennätimme mönkiä Seilissä viitisen tuntia, mutta se kannatti, sillä nyt tuntuu, että olemme kolunneet saaren riittävästi. Tosin suojellun saaren jokaista sopukkaa ei toki voi edes tutkia, sillä monelle alueelle ei pidä säntäillä meuhkaamaan.

Ennen kuin Turkuun palasimme, hiippailimme vielä hetken Nauvossa, söimme jätskiä ja paistattelimme päivää. Bussissa nuokkui kaksi suhteellisen uupunutta mutta tyytyväistä seikkailijaa. Mielenkiintoinen saari kyseessä on, sen tulin havainneeksi. 

Olen napannut tiedot Seilistä Metsähallituksen mainiolta luontoon.fi-sivustolta sekä Pro Seli-Själön sivuilta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti