sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Jännää ilmassa

Helpotuksen huokaus.

Viikon alussa mietin hiljaa mielessäin tai oikeastaan aika kovaäänisesti kotona, että tästä viikosta jos ehjin nahoin selviän, pärjään ihan minkälaista kohtalotarten viskomista yllätysmutkista tahansa.

Tai en minä ihan ehjin nahoin selvinnyt. Eräänä varhaisena ja pimeänä aamuna ennen töihin lähtöä sain nosstettua takalistoni sängyn pohjalta ja raahasin itseni juoksulenkille, kompastuin joko johonkin oksaan, juureen, kiveen tai tyhmyyteeni ja tutustuin jälleen kerran lähietäisyydeltä turkulaiseen maaperään. On se jännä juttu, että minä en meinaa pysyä lenkillä pystyssä - taas on polvet ruvella ja jo vuorossaan neläjnnet (entuudestaankin hitusen rispaiset) juoksupöksyt rävähtäneet reikäisiksi. Lähipiiri uhkaa hankkia minulle "pehmustetut polvisuojat" (suora siteeraus) ja pistää minut lenkkikieltoon. 


Rupiset polvet kyllä siedän, mutta juuri tänä viikonloppuna olisi ollut erittäin ilahduttavaa, jos olisin kyennyt pysymään lenkillä pystyssä ja selviämään ilman varsin säännöllisiksi käyneitä polvi-iskuja. On ollut vähän jännää ilmassa: viikonlopun eriskummallisimpaan osuuteen kuului juhlahumua ja hitusen pönöttämistä. Lenkkareilla en nähtävästi osaa kulkea kompuroimatta, mutta korkkarikävelystä sentään selvisin, vaikken kovinkaan hanakasti ole koroissa tipsutellut viime aikoina tai jos nyt ihan tarkkoja ollaan, enpä oikeastaan koko elämäni aikana ole viihtynyt liian piikikkäissä popoissa viittä minuuttia kauempaa.

Kavaljeerini oli varsin uljas näky puvussaan, minä puolestani ahtauduin nakinkuorimakkaramekkoon, jonka saumat eivät ylensyönnistä huolimatta räksähtäneet rikki. Pönötysjuhlat ja juhlakamppeisiin verhoutuminen eivät hörhölän pariskuntaa juurikaan nappaa, mutta ihme kyllä selvisimme koetukesta varsin mallikkaasti. Juhlavat tilaisuudet eivät todellakaan kuulu lempiaskareisiini, mutta tulipahan nyt sitten ainakin kerran elämässä osallistuttua ihmiskokeista haastavimpaan eli pönötyskekkereihin. Vähän saattoi hävettää kulkea hienojen daamien joukossa polvet ruvella hiukset minulle ominaiseen tapaan vähän harakanpesämäisesti. Mutta mies oli sentään sangen tyylikäs tosielämän James Bond.

Koska juhlat järjestettiin Helsingissä, vietimme viikonloppua flaneeraten ja meille uusia katuja pitkin talsien, kun kerrankin isolle kirkolle asti olimme päässeet. Kamera lauloi, kun kuljimme meren tuntumassa. Keskustassa oli aika paljon ihmisiä liikenteessä, mutta eipä tarvinnut kuin siirtyä pääväyliltä vähän syrjään tavoittaakseen kiireen sijaan rennon viikonlopun tunnelman. Kovinkaan verkkaiseen eivät pääkaupungissa taida silti päivät soljua, vaan kiire tuntuu kulevan kulkijoiden kantapäissä tiiviisti mukana.


Pilvisestä säästä ja varsin vinhasta merituulesta huolimatta oli oikein mukava käydä pitkästä aikaa haahuilemassa maamme suurimmassa kaupungissa. En ehkä osaisi asua Helsingissä, mutta mielenkiintoinen viikonloppureissun kohde se on; jokaisella reissulla kaupungista löytyy uusia puolia ja tutkimisen arvoisia juttuja. Kyllä kotiin oli silti erittäin mukava palata (vaikka lähtiessään pariskunta hörhönssön oli jättänyt melkoisen kaaoksen kotioven taakse, mutta ei siitä sen enempää).

Kulunut viikko, etenkin sen alkupuolisko, eteni lähinnä jokseenkin jännittyneissä tunnelmissa ja viikonlopun juhlahässäkkään valmistautuen. Marin kanssa sentään ehdimme istahtaa kahvisammiollisen ääreen päivänä eräänä ja vaihtaa kuulumiset. Keskustelujemme perusteella olen täysin vakuuttunut siitä, että olemme jokseenkin aivoiltamme nyrjähtäneitä yksilöitä, mutta yhdessä olemme suloisen vinksahtanut sekametelisoppa. Väittäiin, että meillä kumpaisellakin saattaa joskus olla havaittavissa jonkinmoista aivotoimintaa, mutta yhteen päätyessämme taannumme idiotismin tasolle.

Viimeisten seitsemän päivän aikana mediassa on ollut muutama mielenkiintoinen ja ilahduttava juttu. Ensinnäkin merkittävin juttu on tietenkin se, että urhea poliisikoira Börje, joka joutui elokuun alussa tyhmän ihmisen veitseniskujen kohteeksi, on toipunut ja palannut häntä heiluen takaisin sorvinsa ääreen. Iloa on suonut myös paluun tehnyt Noin viikon uutiset, joskin viikon paras juttu on ehdottomasti Ylen sivuilta bongaamani sepustus siitä, mitä kakka kertoo terveydentilasta (juttu löytyy täältä).

Mielenkiintoinen selostus on myös Hesarista hoksaamani juttu aivotutkija Mona Moisalasta. Ei minunkaan mielestäni tarvitse olla koko ajan tavoitettavissa. (Jutun voi lukea täältä). 


Juhlahumun lisäksi on tottahan toki pitänyt toljottaa vähän jääkiekkoa. Vaikka World Cup jäi pahasti torsoksi ja Kärppien kausi on alkanut vähän tahmaisesti, kyllä minulle silti mustan pikkuläpyskän perässä poukkoilevien salamakinttujen seuraaminen kelpaa. Jääkiekko on yhtä kuin elämäni yksi suurimmista rakkauksista.

Tänään olisi aikeemme suunnata jälleen vaeltamaan ja nauttimaan syksyisen maaston värikkyydestä, kuunnella hiljaisuutta ja raakkuvia korppeja sekä mussuttaa evässuklaat ja -leivät ulkosalla. Suhteellisen ressaavan viikon ja kaiken pönötyksen ynnä tälläilyn sekä kaupunkihumputtelun jälkeen mieli kaipaa rauhaa ja luontoa. Tällä hetkellä olo on kuin voittajalla,, sillä olen uskaltautunut epämukavuusalueelle ja selviytynyt pönötyksestä, mutta mieluummin silti vapaa-aikani kulutan metsän siimeksessä mörkönä laahustaen. 

2 kommenttia:

  1. Kiitos, että jaoit linkin tuohon Hesarin aivotutkija-artikkeliin. :) Tosi kiinnostava aihe ihmiselle, joka ihmettelee älypuhelimia ja hypettää digi-detoxin puolesta (siis minulle). ;) Selvästi aihe puhuttelee aina yhä kasvavaa joukkoa, joskaan ei tietenkään valtavirtaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin - ei ihmisen pitäisi olla koko ajan tavoitettavissa, roikkumassa turhilla nettisivuilla tai älypuhelin kourassa. Jos jatkuvasti pitää olla räpläämässä puhelinta, esitellä itseään somessa tai kuormittamalla aivojaan täysin turhilla tiedoilla, saattaa olennainen unohtua eli ilmiön nimeltä elämä kokeminen.

      Muistaakseni luin tai kuulin vasta varsin pelottavalta kuulostavan väitteen, jonka mukaan kirjojen lukeminen on nykyään monen mielestä liian aikaavievää ja tylsää puuhaa, sillä kaikki halutaan nyt ja heti. Ei ole aikaa saati pitkäjänteisyyttä lukea, sillä nopeasti sulateltava media ja tieto houkuttelevat enemmän. Suhteellisen kamala ajatus.

      Kyllähän digielämässä on hyvät puolensa, mutta pieninä annoksina kerrallaan - ei kai nyt kukaan halua vanhainkodissa muistella, kuinka unohti nauttia maailmasta keskittyessään etusormella puhelimen pläräämiseen. Kyllä ympäröivä todellisuus on tarpeeksi kiinnostva, mielikuvitusta kutkuttava ja jännittävä ilman keinotekoista digiharhaa. Eikä kaiken tiedon tarvitse olla saatavilla koko ajan ja saman tien.

      Humanisti on puhunut. :D

      Poista