sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Kohtuullisen paljon omituisuutta


Katselin eilen varsin mielenkiintoista dokumenttia Queenin vaiheista. Paljon tuli uutta tietoa yhdestä kaikkien aikojen legendaarisimmista yhtyeistä ja hämmennyin myös Freddie Mercuryn sirkushaalareista, mutta vahvimpana jäi mieleeni lause, jota Brian May käytti kuvatessaan yhtyeen musiikkia: "kohtuullisen paljon omituisuutta". Ilmaisu takertui mieleeni yhtä tiukasti kuin iltayhdeksältä väsähtävän terrierin kirsu jalkoja vasten, sillä se oli kuin suoraan napattu omasta elämästäni. 

Jotkut puhuvat hetkeen tarttumisesta, toiset kehottavat pysymään rauhallisena ja jatkamaan eloa, mutta "kohtuullisen paljon omituisuutta" kuvaa minua ja tekemisiäni enemmän kuin mikään muu ilmaisu tai hokema, joka silmiini on osunut. Jos nyt vaikka ihan kulunutta viikkoa miettii, niin kohtuullisen paljon omituisuutta olen onnistunut haalimaan itselleni. 

Ensinnäkin olen todennut, että minä ja IPhonen automaattinen tekstin niin kutsuttu korjausjärjestelmä emme ole kovinkaan lämpimissä väleissä juuri tällä hetkellä. Olen lähetellyt pitkin kyliä noloja viestejä, koska arvoisa puhelin on päättänyt sensuroida aatokseni ja kehitellä paljon hienompia versioita tilalle. Olen esimerkiksi lähettänyt syntymäpäiväänsä viettävälle, Hannan luona maukuvalle kissasankarille terrierin puolesta biokaasua, vaikka ihan vaan nuolaisusta piti höpistä. Biokaasuterveisistä on aika vaikea pistää paremmaksi, mutta kyllä luurini pyrkii tekemään kaikkensa minun nolaamiseen. Ihan kaikkia "korjauksia" en tohdi edes blogissani julkaista, kas kun suhteellisen painokelvottomia ne ruukaavat olla.


Olen kuluvalla viikolla laulanut kurkku suorana muun muassa Sandra Nasicin, yhden nuoruuteni surimman idolin, kanssa sekä paasannut työkaverin kanssa eräällä evästauolla tasa-arvon puolesta. Totesimme yhteistuumin, ettei mies ole naista tai vastavuoroisesti nainen miestä yhtään parempi, mutta sukupuolten välinen tasa-arvo ja esimerkiksi opiskelualan tahi työpaikan valitseminen sukupuolesta riippumatta pitäisi olla itsestäänselvyys. 

Olen myös oivaltanut asioita turkulaisesta liikennekulttuurista, joka on ehtymätön ihmettelyn aihe. Minulla on meinannut palaa käämit turkulaisten jalkakäytävien tukkimiskulttuurin vuoksi; olen ruvennut epäilemään, että Aurajoesta höyryää jotain huumaavaa ainetta, joka pakottaa alkuperäisväestön kulkemaan kapeillakin kinttupoluilla ja ahtailla käytävillä rinnakkain, vaikka kuinka ison sakin mukana tallustelisi. Onko aivan pakko vaihtaa kuulumiset keskellä kapeaa lenkkipolkua, vaikka muitakin ihmisiä on liikenteessä? Väistäminen on ilmiö, johon täällä päin maailmaa ei ruveta. Turkulainen sielunmaisema tuntuu välillä perin pohjin eriskummalliselta lappilaisen näkökulmasta.

Toisaalta olen tajunnut, että sanonnassa pata kattilaa soimaa on vinha perä. Olen keskittynyt parjaamaan turkulaisia ja unohtanut autuaasti, etten minäkään aina aivan järkevästi pyörällä painele. Etenkin työpäivän uuvuttamana neljän ruuhkan paikkeilla taidan välillä suhailla sen verran pöljästi ja ajattelemattomasti, että ansaitsen sapiskaa liikennetörttöilystä. Aina on helpompi tyrkätä syyttävä sormi toista kohtaan kuin myöntää omat epäkohtansa. Rinnakkain ja leveästi lontsottamista tahi tientukoksi jäämistä en silti ymmärrä, mutta kyllä omassakin toiminnassa on parantamisen varaa.


Tajusin vasta eilen, että elokuu on taputeltu ja pistetty pakettiin ja syyskuu on pelmahtanut pelipaikalle. Se vaan, että jos selviän tästä kuusta edes joissain määrin ehjin nahoin, kykenen mihin tahansa; syyskuusta tulee todennäköisesti melkoista tykitystä, sillä jokainen viikonloppu on ahdettu täyteen synttäreitä, vieraita, menoja ja tuloja. Onneksi pääosin on luvassa ystävien ja sukulaisten kanssa vietettyä aikaa, mutta muutaman viikon päässä häämöttävät työpaikan pippalot aiheuttavat jo vähän ressinpoikasta. Niissä kun pitäisi osata käyttäytyä, pukeutua nätisti, meikata ja laittaa hiukset. Mutta minä en vaan osaa; ostin epämääräisen, pesusienen näköisen nutturantekosysteemin, harjoittelin nutturan väsäämistä ja lopputuloksena sain rakennettua säälittävän, löysää poronpapanaläjää muistuttavan takkuvyyhdin niskaani. Onnistuin myös hajottamaan nutturahärvelin. Kahden tunnin ajan yritin suunnata vallattoman luovuuteni hiuksiini ja väkertää jotain kaunista reuhkaani, mutta luovutin ja totesin, ettei minulle todellakaan ole suotu alkeellisiakaan tälläytymiskykyjä.

Koska naurettavan iso osa lähipiirin poppoosta on päättänyt ajoittaa syntymisensä syyskuulle, on seuraavan neljän viikon ajan aika paljon luvassa syntymäpäiväkahvia ja -kakkua. Ensimmäinen kakkukahvittelu on koittava jo tänään, kun erään uusikaupunkilaisen ruokapöydän ääreen käy tiemme. Mukava on tietenkin kahvistella ja vaihtaa kuulumisia läheisten kanssa, joskin rupeaa vähän hirvittämään, saanko työpaikan pönötysjuhliin kaavailemaani nakinkuorimekkoa ahdettua ylleni, vai ratkeavatko saumat saman tien yrittäessäni saada ruhoani mahtumaan kolttuun. 

Ehkä lokakuussa on sitten aikaa nukkua, levätä ja vain olla. Murre ei pahemmin välitä ihmisten höpinöistä, vaan se on onnellisimmillaan voidessaan kipitellä pirtissä pallo suussa ja välillä käydä tankkaamassa rapsutusenergiaa. Se arvostaa yksinkertaisuutta. Samankaltainen filosofia pitäisi itsekin muistaa pitää ajatuksissa mukana kiireistä huolimatta, tosin en ehkä aivan pallo suussa taida tohtia liikkua. 

2 kommenttia:

  1. Biokaasutettu kisusankari täällä osallistuu kovasti mun yhä jatkuvaan sisustuspuuskaan! Koitahan selvitä syyskuusta, otetaan mahdollisesti sitten lokakuulla joku nollauskierros :D

    VastaaPoista
  2. Häätyyhän jonkun toimia työnjohtajana, jotta sinun sisustuspuuskassa pysyy joku roti. :D Lokakuuta ootellessa, välkommen sambarumbabuenoilemaan! ;)

    VastaaPoista