maanantai 12. syyskuuta 2016

Mörrimöykyn sunnuntai


Sunnuntai on paras päivä. Jos vähänkin on ressiä ilmassa, on sunnuntaihin hyvä ämpätä ohjelmaksi mahdollisimman paljon joko ei yhtään mitään tai sitten pelkästään mukavia asioita. Syyskuun toinen sunnuntai piti sisällään jälkimmäisen version eli miellyttäviä touhuja, kauneutta ja oivalluksia. Päätin tyrkätä hetkeksi ressaavat aatokset sivuun ja unohdin puhelimen ynnä tietokoneen olemassaolon. Sanoin kaupungin melusaasteelle tuokioksi adios, pakkasin repun täyteen eväspöperöä ja mennä paukautin patikoimaan. 

Muutaman suloisen tunnin ajan sain keskittyä siihen, mikä elämässä on olennaista eli konttasin jäkälikössä, kanervikossa ja varvikossa. 



Kuuntelin kopin raakuntaa ja ihastelin mustanpuhuvan hahmon kiitelyä. Kuulin myös tikan koputusta ja seurasin huvittuneena käpytikan painelua kiireesti nokkani ohitse. 

Pohdin syvällisiä patikkapoppooni kanssa ja hihittelin partahemmoni jutuille. 

Möngin turpeessa ja sukelsin sammalikossa ketunleipien sekä vessaharjojen tai terrierin häntää muistuttavien rehujen keskellä. 



Hotkin välipalaksi herkullisia puolukoita, joita näytti olevan niin paljon, että sydäntä raastoi jättää punaiset mollukat metsään. Osa pulleroisista oli vielä hitusen raa'an puolella, mutta täydellisiä yksilöitä oli rutkasti. 


Haaveilin kaupungin betonimörskäviidakon vaihtamisesta hiljaisuuteen ja omaan rauhaan. Asuapa paikassa, jossa ainut melun aiheuttaja olisi ihan itse, pihalla hepuloiva piski tai vaikkapa porstuaan pyrkivä peura.

Kiipeilin kallioilla ja nautin syyskuisen auringon pehmeistä säteistä, jotka maailmankaikkeutta valaisivat. Välillä meinasi aurinko paahtaa turhankin kovasti, mutta onneksi syyskuinen tuuli oli raikas ja viilensi mukavasti couperosa-ihoisen patikoijan puolukkaakin punaisempaa naamaa. 

Pällistelin pahkojen, kääpien ja sienien suloista sekamelskaa ja totesin, että metsissä on todellinen tilataideteosnäyttely tai jatkuva taidemuseo meneillään. Miksi kukaan edes hairahtuu hetken huumassa puuhastelemaan yhdenkään Kukkuuheimin Guggenheimin kimpussa, jos Suomen luonto tarjoaa huomattavasti kiehtovampia ja omalaatuisempia ihmeitä ihailtavaiksi?



Totesin ties kuinka monetta kertaa, että ihminen on luotu liikkumaan ja osaksi luonnon muodostamaa kokonaisuutta. Päivän patikoinnin jälkeen reiteni olivat suhteellisen tönkissä, mutta laukkominen metsissä tekee hyvää niin sieluille kuin ruholle. Mörrimöykkynä mönkiminen on ehkä paras tietämäni tyyli viettää leppoisa sunnuntai ja valmistautua seuraavan viikon askareisiin. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti