lauantai 17. syyskuuta 2016

Pirunkirkon patikka Kuhankuonossa



Turun paras puoli on se, että ympäröivissä kunnissa on paljon nähtävyyksiä ja luontokohteita, joissa tavoittaa jopa niinkin eksoottisen ilmiön kuin rikkumattoman hiljaisuuden. Eritoten Kuhankuonon valtava alue on ehtymätön retkeilymahdollisuuksien lähde; tupasvillalta tuoksuvien suoalueiden äärellä, romuluisia kallioita pitkin kiikuskellessa ja rauhallisissa metsissä tulee väkisinkin hvyä mieli. Kuhankuonolta pääsee näppärästi tutkimaan Kurjenrahkan kansallispuistoa sekä Vaskijärven luonnonpuistoa ynnä Pukkipalon hämmentävää aarnimetsää. Kuhankuono ulottuu suurimmaksi osaksi Pöytyän, Auran, Nousiaisten, Vahdon ja Mynämäen kuntin, mutta mutkien kautta pääsee jopa Turun Ruissaloon, Raisioon, Ruskoon ja Maskuun asti.



Loputtomasti kauneutta ja komeutta on levittäytynyt Kuhankuonon alueelle, ja yksi vakuuttavimmista reiteistä on Yläneen suunnalta löytyvä Pirunkirkon patikka. Yhteen suuntaan reitti on noin kahdeksan kilometrin pituinen, joten koko reitin kulkevat taittavat kaiken kaikkiaan kuutisentoista kilometrin mittaisen taipaleen.

Edestakaisin patikoiminen voi olla jokseenkin puuduttavaa, mutta onneksi maisemat ovat yltäkylläisen upeat ja maasto mukavan möykkyistä. On jykevää kalliomaisemaa, tiheää kuusikkoa, pehmeää kangasmetsää ja viehättävää varvikkoa. Sammalpeitot houkuttelevat seireenien tavoin lösähtämään raajat suorina keskelle pehmeyttä.


Pirunkirkon patikalle lähdimme syyskuisena sunnuntaina, jolloin lämpötilat kipusivat reippaasti yli parinkymmenen ja aurinko säkenöi pappakalsareitakin sinisemmällä taivaalla. Lämpöä piisasi ja pulleat hikikarpalot valuivat vähemmän viehkeästi otsalta poskille, mutta vettä hörppimällä ja sisukkaasti tassua toisen eteen tunkemalla vauhti pysyi tasaisena ja retki sujui varsin iloisissa merkeissä. 



Kuhankuonon reitistölle pääsee Turun suunnalta omalla kaaralla tai bussilla matkaten. Me hyppäsimme patikkakamun kyytiin ja matka taittui varsin nopeasti kuskin tietäessä tarkalleen, mihin piti mennä. Pieni patikkapoppoomme tähtäsi Turusta kohti Soikeroisten parkkipaikkaa. Ensin ajelimme Turunväylää pitkin, kaarsimme Raasintielle ja lopulta Raasinpurontien kautta päädyimme oikeaan paikkaan. Soikeroisten parkkipaikalta voi halutessaan jatkaa matkaansa esimerkiksi Takalevon suuntaan tai yhteysreittejä pitkin kutakuinkin maailman ääriin. 



Pirunkirkon köpötys on pistoreitti, joten kulku suuntautuu sinne ja takaisin, toisin sanoen pisteestä A paikkaan B ja takaisin. Pirunkirkon patikka ei siis ole ympyräreitti. Reitti on merkattu puihin kiinnitetyillä oransseilla nauhoilla, joihin on lisätty Kuhankuonon retkeilyreitistöä symboloivat kolme sinistä pallukkaa. Valkoiset merkinnät sen sijaan tarkoittavat irtaantuvaa yhteysreittiä, joten Pirunkirkon reittiä noudattavat seuratkoon huolellisesti puissa roikkuvia lirpakkeita. Karttakin voi olla syytä ottaa mukaan, etenkin jos alue ei ole entuudestaan tuttu - ei kannata välttämättä sokeasti luottaa älypuhelimen karttapalveluun, sillä eivät kaikki reitit näy luurissa (paasaan kokemuksen syvällä rintaäänellä).




Välillä yksi pysähtyi poimimaan sieniä siinä missä toinen mussutti puolukoita ja kolmas loikki kallioilla kuin vuoristokauris, joten seurueemme reissu eteni varsin iloisissa tunnelmissa. Hirveästi ei väkeä ollut liikenteessä, mutta muutama patikoija tuli kuitenkin vastaan. Rauhallista siis oli.



Reittiä kuvataan vaativaksi. Pirunkirkko ei mielestäni kuitenkaan millään muotoa mahdottoman haastava ole, joskin muutama haastava kohta, jossa ainakin persjalkaisella matamilla meni ähertämiseksi, yllättää silloin tällöin kulkijan. Patikointiin harjaantumattomien kannattaa ensimmäiseksi reitiksi kenties valita Pirunkirkon sijaan esimerkiksi Pukkipalo, mutta jos pohjakuntoa on ja jykevät kalliot kiehtovat, mars matkaan. Kallioiden väliin on muodostunut hurjiakin railoja, siispä kunnolliset popot kannattaa nakata mukaan. Pitävät ja tukevat kengät ovat järkevän hemmon valinta, etenkin jos metsässä on tullut samoilleeksi harvemmin. 

Kuhankuonon siuvjen mukaan taipaleen taittamiseen menee seitsemisen tuntia, mutta suosittelen lämpimästi varaamaan aikaa mieluummin vähän enemmän. Esimerkiksi laavulla saattaa joskus intoutua istuskelemaan aiottua kauemmin tai reitti saattaa osoittautua etenkin tottumattomille hankalahkoksi. Pimeän tullen salakavalat juuret ja yllättävät onkalot ovat hankalasti havaittavissa, joten reissuun on syytä lähteä hyvissä ajoin.


Elukkapopulaatio piti varsin matalaa profiilia reissumme aikana ja värjötteli tiukasti silmiemme ulottumattomissa, eikä edes ketturepolaisen hännäntupsua vilahtanut. Hirvikärpäsiä sen sijaan oli aika kiitettävästi liikkeellä. Kummasti ne tykkäsivät takertua takkuiseen reuhkaan ja nihkeään ihoon, mutta kyllä niiden kanssa pystyy elämään, vaikkeivät ne kovinkaan suloisia otuksia ole. Tikkojen koputusta kuulimme ja yhden nokkavan otuksen näimme poukkoilevan ohitsemme. Myös yksi komea korppi suhahti korkealla. 

Viime vuonna, kun kuljimme kesäiltana Pukkipalon suomiljöön tuntumassa, kuulimme susilauman ulvontaa, mutta kallioisemmalla reitillä ei susista ollut tietoakaan. Pieni kyy sen sijaan oli onkalonsa pihalla paistattelemassa päivää ja minä sain sätkyn. Vaskitsojakin ilmeisesti Pirunkirkon reitin varrella saattaa luikerrella, mutta onneksi yhtään raajatonta liskoa ei vastaan pelmahtanut – yhdessa kyyssä oli ihan tarpeeksi hölmöläiselle laakiriskiä. Paluumatkalla repussamme kulki pieni salamatkustaja, pieni urhea leppäkerttu, jonka jätimme tosin kotimetsänsä suojiin. 


Alueella on hätkähdyttävän monenlaista jäkälää (ainakin sen seitsemän sorttia ja vähän päälle) ja myös sammallajisto on huikaiseva. Poromiehen tyttären näkökulmasta tarkasteltuna Pirunkirkon alue olisi varsin otollista seutua kisuroille  kyllä sarvipäillä pötsit pullottaisivat mukavasti, kun maa tarjoaisi ehtymättömän satsin jäkälää ja kuusissa roikkuisi yhtä tiiviisti luppoa kuin räkä hiihtäjien kärsissä. Jäkälän määrä on suurin piirtein tolkuton. Rutkasti puolukoita pulpahteli maastosta esiin, joten kaivakaas, ihmiset, sankot varastoistanne ja menkää marjamettälle.




Kalliopintaan muodostuneet jäkälät muodostivat paikoitellen saaria kivimeren keskelle. Pienet sienet puolestaan näyttivät pienoiskoossa kasvavilta puilta, jotka jäkäläsaarilla viihtyivät.


Mitä kallioisempi maasto, sitä useammalle mutkalle kiertyneitä mäntyjä ja paikalleen uuvahtaneita keloja maisemassa on havaittavissa. Kippuraiset puut eivät kilometrin korkuisiksi jaksa kasvaa, mutta sitäkin mielenkiintoisemmille mutkille ne ovat aikojen saatossa kiertyneet. 



Sattuipa silmiimme osumaan yksi mänty, joka vissiin oli asettanut pakaransa riu'ulle. 


Kippuramäntyjen lisäksi näimme varsin komean haavan, joka kasvoi ainakin viiden kilometrin korkuiseksi ja oli leveämpi kuin metsähörhöilijän autuaallinen virne, aavemaisia kuusia ja herttaisia koivuja. Siinä missä kallioilla männyt yltävät jokseenkin kitumittoihin tähyävät metsiköiden puolella puut korkealle. Hehkuvat syksyn värit olivat jo havaittavissa; oli kultaa,punaa ja hehkuvaa oranssia. 



Siellä täällä on havaittavissa vanhojen puropahasten jälkiä, joskin kuumuuden johdosta vesitilanne vaikutti olevan vähemmän runsas. Paikoitellen pitkospuut oli rakennettu helpottamaan loikkimista vesistöjen yli.


Varsinainen Pirunkirkko ei ole hassumpi monumentti. Tarina kertoo, että vihtahousu on ammoisina aikoina pitänyt majaa mojovien lohkareiden suojissa. Ehkeivät legendat pidä paikkaansa, mutta kiviklönttien keskellä on mystinen tunnelma. Loputon korkeiden puiden muodostama metsäviidakko, joka kivikekosen huipulta avautuu, on varsin viehättävä ilmestys.



Vakuuttavin osio reitillä on ehdottomasti Luolakallio. Tarkkaa tietoa ei interneetin ihmeellisestä maailmasta meinaa millään löytyä, mutta upea paikka se on; metritolkulla salamyhkäisyyttä on muotoutunut ammoisina aikoina ja muistoksi on jäänyt uurteinen katto ja mieikuvitusta kutkuttava mörrimöykyn luola, jonka suojista voi tarkkailla maailmaa omassa rauhassa. Pehmeä multapohja olisi ollut mäyräkoiraurhon, joka lapsuudenkotini keittiössä nuohosi, mieleen; se olisi tonkinut töppömittaisilla mutta tehokkailla tassuillaan varmasti maan ytimeen saakka yltävän kuopan. Vaikkei mies ole mäyräkoira, tykästyi hänkin kovin luolaan.





Jälkiruoaksi kävimme vielä kiertämässä vajaan puolen kilometrin pituisen Kiipeilijän kierroksen, joskaan nimestään huolimatta ei reitillä mennyt niinkään kiipeilyhommiksi  (ja hyvä niin, sillä en olisi uskaltanut keltanokkana ilman riittäviä varusteita kiikkua tuntemattomilla kalliomöhkäleillä). Vakuuttavat olivat kiviset kekoset, jotka vuosituhansia sitten ovat muotoutuneet miljöötä hallitsemaan. 




Jotkut tykkäävät saaristosta, toiset hakeutuvat metsän siimekseen lataamaan akkunsa. Makuja on monenlaisia, mutta yhtä kaikki Pirunkirkon patikointi on mahdottoman mukava reittivalinta. Kallioilla kiiikkuminen, korpin raakunnan kuuleminen, järjetön jäkälämäärä ja kippuraiset puut tekivät sen verran ison vaikutuksen, että hienolla reitillä täytyy käydä talsimssa vielä uudemman kerran. Kyllä henkisesti mörrimöykky kaipaa säännöllisin väliajoin metsästä tankattavaa energiaa ja hiljaisuutta, jota kaupungin hälyssä ei koskaan täysin pääse tavoittamaan.

Lisätietoa Kuhankuonnon yhdestä mielenkiintoisimmista reiteistä saa esimerkiksi Kuhankuonon reittisivustolta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti