sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Kynttilöiden ja kuun valossa


Leppoisa lokakuun viikko on pikku hiljaa päätöksen puolella. Vaikka viikon ensimmäinen päivä koitti aivan liian nopeasti harvinaisen mukavan viikonlopun jäljiltä, on kuluneiden seitsemän päivän ryppään aikana ollut paljon mukavia juttuja. En tosin meinaa ymmärtää, että kohta on jo marraskuu. Mihin elämällä on niin hoppu huveta, ettei ihminen ehdi pysyä kyydissä mukana? Aika on sangen oikullinen kaveri; sitä ei tule millään lisää, vaikka kaiken maailman tekemisten ja touhujen määrä tuntuu moninkertaistuvan kovalla tahdilla. Matematiikka, loogisuus ja aika eivät oikein meinaa kohdata elämänkulussa toisiaan. 

Vaan mihin aika on huvennut? Koiran kanssa lenkkeilyyn, töihin, ruoanlaittoon ja kotona pyörimiseen. Mitenkään eriskummallisen erikoisesti eivät arkipäivät ole ajan kulua kuluttaneet, mutta kynttilöitä olen sentään jo polttanut. Kuinka jännittävää! Tosin tuikkukupit ovat framilla meillä päin ihan ympäri vuoden, mutta syksyn ja talven hämärässä kynttilöissä on rahtusen enemmän hohdokkuutta ja aistikkuutta kuin muina vuodenaikoina. Kynttilät ovat siinä mielessä mahtava keksintö, että ne saavat sotkuisen ja vähemmän sisustuksellisenkin pirtin näyttämään melkein sisustuslehtikelpoiselta. 


Minulla ja koiraherralla on tapana herätä arkisin anivarhain aamusella ja käydä noin tunnin mittaisella lenkillä. Vaikka joinakin aamuina tekisi mieli lähinnä kääntää kylkeä, näyttää ehkä vähän keskaria armottomalle maailmalle ja jatkaa sikeitten vetelemistä, on aamulenkki aika mukava rutiini. Raikas myöhäissyksyinen viima karistaa viimeisestkin unihiekat silmistä ja kintut tykkäävät jolkottelusta, jotta ne jaksavat olla kahdeksisen tunnin verran paikallaan näyttöpäätteen edessä. 

Keskiviikkoaamun lenkillä teimme tuttavuutta salistuspuuhissa olevan ketun kanssa. Pienehkö repolainen oli passissa polkumme laitamilla mutta jolkotteli meidät nähtyään syrjään - tosin se jäi kyttäämään meitä  noin parin metrin päähän. Koira ja kettu katselivat toisiaan kunnioittavan etäisyyden päästä, joskin sangen uteliaina. Kun me jatkoimme taivallustamme, kettu palasi polulle ja jäi tapittamaan meitä aivan pää kallellaan kuin arvioiden muodostamaamme uhkaa. Selvästi punahuiskula totesi mielessään, ettei meistä kannattanut piitata, ja jatkoi omia puuhiaan. Se oli harvinaisen herttainen otus, mutta niinhän ketut ruukaavat monesti olla.

Torstaiaamuna taivas oli musta, vaan melkein täysi (tai ainakin puolikasta isompi) kuutamo valaisi kahden kulkijan vaellusta ja tähdet iskivät meille silmää jossain kaukaisuudessa. Muita liikkujia ei ollut, vain minä ja piski saimme nauttia kirpeästä lokakuun aamusta, kuun loisteesta ja säkenöivästä tähtivyöstä. Vielä vehreänä hehkuvan nurmikon pinta oli saanut kauniin huurrekerroksen; jääkuningatar oli vissiin hönkäissyt sen verran voimakkaan puhurin Turun kamaralle, että kevyt kuura oli jämähtänyt maahan. Otan sen luontoäidin lupauksena siitä, että taitaa vielä Turkuunkin joskus tulla talvi.


Lenkkifiilistelyn lisäksi yksi höperöä suuresti ilahduttaneista tapahtumista kuuluu musiikkirintamalle. Yksi maamme parhaimmista livebändeistä (ellei jopa parhain), Disco Ensemble, on julkaissut uuden laulun, joka parin kuuntelukerran perusteella on aika loistava. Olen varautunut siihen, että renkutan kyseistä teosta ainakin pari viikkoa putkeen ja opettelen kertosäkeistön siihen malliin, että hoilaan sitä mösjöön riemuksi jatkuvalla tahdilla. Bändi rupeaa vissiin kiertuepuuhiin vissiin kevään korvilla, juuri minun syntymäpäiväni tienoilla, joten kovasti houkuttelisi lähteä jollottamaan musiikin tahdissa paikan päälle.

Yksinkertainen ihminen saa ilonsa yksinkertaisista asioista, kuten liikunnasta ja kuutamon toljaamisesta, mutta myös hyvästä seurasta; viikonloppu on huljahtanut naisenergian sävyttämänä; vanha kamuni on tullut pohjoisesta kylästelemään, joten matalassa majassamme on ollut melkoisen miekimisen ja määkimisen korvia sivelevän kaunis konsertti. Murteella taalaamisen lisäksi olemme harjoittaneet vähän kylillä kiertelyä, korkealentoista turinointia ja vastapainoksi turkulaiseen metsämaisemaan perehtymistä.

Sunnuntain kunniaksi suunnitteilla on patikkaretki - toivottavasti vihaisesti puhaltava tuuli on jo vähän leppynyt, jottemme reissullamme lennähdä vinhasti hönkivän puhurin kyydissä hukkaretkille. Sitten onkin jo vissiin aika alkaa valmistautua alkavan viikon hässäkkään, vaikka vallan mukavasti soljuneidelle vapaapäiville soisin mieluusti vielä jatkoa. Onneksi letkeää lokakuuta on vielä jäljellä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti