sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Sykähdyttävintä juuri nyt

Ystävyys 

Tykkään ihmisistä, joiden kanssa voi olla täysin oma itsensä. Sellaisista ihmisistä, joiden kanssa voi vaikkapa keskustella antaumuksellisesti kielioppiasioista, makustella Don Huonojen lyriikoita ja toisaalta nauraa räkättää niin kovasti, että vatsa meinaa haljeta. Sellaisista ihmisistä, jotka hyväksyvät minut, vaikka jossain hentoisten aivopoimujeni uumenissa sijaitseva outojen ja nolojen juttujen varasto on ehtymätön. Sellaisista ihmisistä, jotka eivät esitä olevansa mitään muuta kuin ovat eivätkä toisaalta vaadi minultakaan onttojen ja tyhmien kulissien ylläpitämistä. 

Vaikka suuri osa ystävistäni asuu kaukana jossain, ei välimatka välittämistä ja lämpimiä ajatuksia estä. Minulla on kunnia voida kutsua muutamaa uskomatonta tyyppiä ystäväkseni. Laatu korvaa määrän - en kaipaa miljoonaa pinnallista tuttavuutta ympärilleni, vaan kaipaan ihmissuhteita, jotka perustuvat rehellisyydelle, keskinäiselle kunnioittamiselle, arvostukselle ja ennen kaikkea idiotismille, joka ystävysten välillä kukoistaa. Viimeksi eilen näin totesin, kun paransimme kolmen ja välillä neljän naisen voimin maailmaa jalkkismatsia sivusilmällä seuraten. Ystävyys ei loppujen lopuksi ole kovinkaan vaikea juttu, mutta se vaatii juuri oikeanlaista kemiaa, vähän uskallusta ottaa uusia ihmisiä vastaan ja kykyä olla ottamatta itseään liian vakavasti. 


Lumi

Äitini lähettämien kuvaviestien perusteella julistan joulukauden vähitellen alkavaksi; lapsuudenkotini pihamaalle on parin päivän aikana tipahdellut pieniä hattarankevyitä lumihiutaleita, joiden muodostama hahtuva ei ole vielä ensilumeksi laskettavissa, mutta talvea lumihippuset enteilevät. Vuodenaikojen vaihtelu kirvoittaa aina jonkinmoista kotiseutukaihoa rintaani, sillä ensimmäisten lumitähtösten leikkisä lentely ja putoaminen pehmeään kanervamattoon on kaunista. Ehkäpä Turunkin kamaralle joskus helmikuussa ensilumi saadaan.

Suhtautumiseni Turkuun on aika kaksijakoinen; välillä asuinkaupunkini tuntuu ihan siedettävältä, mutta etenkin talviaikaan tekisi mieli pakata kimpsut ja kampsut ja suksia lumivaipan peittämälle suolle. Lumi on perheen, sukulaisten ja tuntureiden lisäksi yksi niistä elementeistä, jota ikävöin kovasti. Kuinka satumainen onkaan timanttien lailla hohtava hanki ja paksun lumikerroksen verhoama kuusimetsä, ja kuinka kotoisalta voikaan lumen narskuminen talvitöppösten alla kuulostaa, kun hörhö painelee posket punaisina letti heiluen vaaroja vallottamaan. 


Mettäläispaita 

Olen salaa haaveillut ruutupaidasta ehkä parin vuoden ajan (tai oikeastaan 90-luvulta lähtien), mutten ole suuresta unelmastani uskaltanut kenellekään puhua, sillä eihän vakavasti otettava ja hipsterihommia protestoiva aikuinen voi edes harkita käyttävänsä moista trendi-ilmiötä. Tällä viikolla tuli kuitenkin semmoinen olo, että halusin lähettää omat pukeutumisrajoitteiset ajatukseni pippurinkasvamisalueille ja päätin, etten haluamisen sijaan tarvitsen ehdottoman varmasti itselleni ruutupaidan. Ja löysinkin juuri oikeanlaisen rievun, joka näyttää sopivasti mummolan ruokapöydältä napatulta vanhalta liinalta ja toisaalta isäni vaatekaapista pöllityltä pöllimettäpaidalta. 

Jo muutaman päivän aktiivikäytön peusteella olen ymmärtänyt, että minun ja mettäläispaidan välillä on ainutlaatuinen suhde. Jos erehtyy mässyttämään valtavan hampurilaisen ja vielä hulppean ranskissatsin päälle, on mettäläispaita armelias ja pötsin paisumisen kevyen turvotuksen peittävä kaapu. Lisäksi se on miellyttävän pehmeä ja lämmin letkeänä sunnuntaiaamuna pidettäväksi. Tärkein kriteeri on kuitenkin se, että mettäläispaita päälläni tunnen vahvasti olevani kolarilainen poromiehen tyär. 

Kuva-aineistoakin on jo otettu: 

Timberman app
(kuva)

Sunnuntai

Viikon leppoisin ja rennoin päivä tulee viettää metsässä, kiireettä kotosalla tai mahtavaa musiikkia kuunnellen, jotta vireystilan saisi viritettyä hyvälle tasolle ennen uuden viikon alkamista. Tämän viikon sunnuntai kuluu meidän huushollissamme varsin rennosti akkuja ladaten ja rauhallisuudesta nauttien. Maanantai, olen valmis tuomiisi koitoksiin. 

4 kommenttia:

  1. Lumisia maisemia täälläkin kaivataan! En ole mikään syksyfani ja odotankin vain koko ajan koska maa peittyisi kokonaan lumella. Merenrannassa lumisetmaisemat ovat liian harvinaisia ja täälläkin on kaipuu pohjoiseen kotimaisemiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jääkäämme siis kumpainenkin oottelemaan talvea. :) Onneksi aina välillä pääsee käymään kotimaisemissa tankkaamassa lumienergiaa (jahka talvi saapuu), sillä merikaupungissa todellakin vähäinenkin lumi tahtoo kadota turhan nopeasti maisemista. Koti-ikävä pääsee välillä paisahtamaan turhan suureksi, mutta tuttuja maisemia arvostaa aivan eri tavalla, kun on meren äärellä ensin jonkin aikaa pyörinyt.

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Woo-o-oo. :D Ei unohdeta ticittävää telepatiaa! :)

      Poista