sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Turku oli melkein mustavalkoinen

On jälleen aika koota erään ihmisen viikon tapahtumat yhteen nippuun ja makustella kuluneiden päivien tapahtumia. Olen kuulkaas ehtinyt tehdä vaikka mitä henkevää ja tärkeää; olen lipittänyt sammiotolkulla teetä, mussuttanut tyytyväisenä paahtoleipää, lenkittänyt itseäni ja villasukan näköistä piskiä, liuhotellut joka paikassa villasukat räpylöissäni (en puhu nyt piskistä, vaan oikeista sukista) ja löytänyt ensimmäisen joululahjan. Kuten siis huomaatte, olen käyttänyt aikani hyödyllisesti ja olen ihan pikkurillin kynnen mitan päässä maailman parantamisesta. 

Alkuviikosta oli hitusen haikeutta ilmassa viikonlopun meillä pyörineen vieraan kalpittua tiehensä - heippojen sanominen on aina yhtä tyhmää puuhaa. Miksei välimatka Turun ja pohjoisen välillä voisi kutistua muutamasta sadasta kilometristä ehkäpä enintään pariin kilometriin? 

Tiistaina meininki oli jo täysin toisenlainen, kun kävimme erään touhutenavan luona iltateellä ja kuulemassa muksun uusimpia oivalluksia. Neiti Ajan lipuessa loppuviikkoa kohti kotisohvan uumeniin uppoutuminen, hyvän kirjan lukeminen ynnä rauhallisempi tahti ovat houkutelleet aika paljon. Vaikka tykkään kovasti viettää aikaa hyvässä seurassa, tarvitsen myös paljon omaa aikaa käsitelläkseni tapahtuneita ja aatoksiani, jotka ruukaavat myllertää vimmaisesti päässäni. Tarvitsen hetkiä, jolloin voin keskittyä elämään omassa hiljaisuuden kuplassani akut ladatakseni. Yksin ei ole sama asia kuin yksinäisyys; viihdyn erinomaisen hyvin ihan vaan itseni seurassa ja esimerkiksi lenkille on kiva painua itsekseen ja hunteeraamaan kaikkea mahdollista pöljää tai nerokasta.


Olen julistautunut mustavalkoiseksi - en hyvänen aika sentään jääkiekossa, vaan jalkkispuolella. Paikallistaistoa kun Turun suuntaan pukkasi, minä ja mösjöö nappasimme toppatakit ja paksut pipot ja köpötimme lauantai-iltaa viettämään Kupittaalle. Onneksi olin juntannut pehvani tukevasti stadionin penkille, sillä meinasin hämmentyä tunteiden vyörystä, joka turkulaisista pulppusi. Jos joskus kiekkomatsia katsellessani olen häkeltynyt turkulaisten äänijänteiden kollektiivisesta, yllätyksellisestä voimakkuudesta, oli lauantainen koitos vielä pykälä kummallisempi kokemus. Kannustaminen ja kannattajien peliin eläytyminen ovat olennainen osa urheilutapahtumaa, mutta täytyy sanoa, etten ole täysin vakuuttunut sinimustien meiningistä; jo se ny on kumma, että aikuiset ihmiset möykkäävät, kuinka vastustajiein päälle heitetään ureaa (olen vähän sensuroinut kannattajien käyttämää kielenkäyttöä). Kenen mielestä idiotismi mahtaa olla hauskaa? Ehkäpä nutturani on liian kireällä, mutta tyhjänpäiväisen huutelun voisi jättää välistä olipa sitten kyse mistä tahansa kannustushuutelusta. Vaikka tunteet nousevat herkästi pintaan urheiluhommissa, ei hyvää urheiluhenkeä pidä jättää stadionin ulkopuolelle. 

Pelin aikana tein monta älykästä huomiota. Odotin koko ajan, että Shefki olisi repaissut auki pukunsa, jonka alta olisi paljastunut Supermies-asu sinimusta pelipuku ja tyyppi olisi sännännyt itse kentälle palloa pökkimään. Pelaajat nahistelivat kuin koltiaiset konsanaan eikä korteilta vältytty. Interin herrat viihtyivät useasti kulmalipulla ja tepsiläisillä oli muutama näpsäkkä paikka, mutta vissiin kavereilla poltteli pallo sen verran jaloissa, että viimeistely unohtui tai keinot loppuivat keskikentällä Interin maalialueelle pyrittäessä. Molemmilla joukkueilla oli omat hetkensä - tepsiläiset tykkäsivät sihdata pallon suoraan vastustajan maalivahdin syliin - vaan toisella puoliajalla ensimmäisten minuuttien aikana Interin väki sai survaistua pallon maaliin. Yksi maali riitti ratkaisemaan, kumpi joukkueista saisi napattua ensi kaudeksi paikan Veikkausliigasta. Nakki napsahti Interin suuntaan.

Syvemmät analyysit jätän suosiolla paremmin tietäville ja jalkapallohuumaa hengittäville, mutta ennen kaikkea oivalsin jälleen kerran, että urheiluelämys on aika rutkasti mahtavampi, kun paikan päälle pääsee nauttimaan tunnelmasta. Kyllä jääkiekko on minulle rakas laji, mutta jalkapallokin on ihan siedettävä. 


Kehtaankohan edes myöntää, että olen jo varovaisesti aloitellut joulukautta. Kun miehen silmä on välttänyt, olen nostanut pari möhkötonttua pianon päälle ja soittanut yhden joululaulukirjallisen läpi - joululauluja ei ole siippa suvainnut vielä kämpässämme renkutettavan (ymmärrettävää kyllä), mutta pianon pimputus on asuintoverini mukaan jopa rentouttavaa. Kohta voi jo suunnitella verhojen vaihtamista, laatikkomössöjen laittamista ynnä jouluherkkujen leipomista ja niin edelleen. Jouluhörhö on onnellinen. Kurpitsajuhlaa en ole koskaan osannut juhlia, mutta joulu on juhlista jaloin. Enää olisi parisen kuukautta jouluun jäljellä, mutta mikäli aika kulkee yhtä hoppuisella tahdilla kuin se tähän mennessä on tehnyt, ei vuoden mukavinta juhlaa tarvitse kauaa odottaa. 

Tänään ei tarvitse sännätä yhtään mihinkään, vaa luvassa lenkkeilyä, kotijuttuja ja ennen kaikkea rentoutumsta. Käsipainot, joululehti, piano ja talon miesväki saavat olla seuranain - sunnuntai suljukoon mahdollisimman leppoisasti. 

4 kommenttia:

  1. No täällä myös joulu jo mielessä. Muutama lahja ostettuna ja osa korteistakin jo kirjoitettuna :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, mahtavaa kuulla, että itseni (ja äiteeni) lisäksi löytyy muita joulutoimet jo lokakuussa aloittavia! :D Vaan onko olemassa mukavampaa puuhastelua kuin joulujutut?

      Poista
  2. No mä ostin niitä töhnäkäpyjä :D Ja laulelimmehan me sillon illansuussa Oh holy night vai mikä se oli :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm, minusta tuntuu, että minunkin täytyy tutustua töhnäkäpyihin. Hyvissä ajoin on joulu siis aloitettu -tais olla Oh Holy Night- ja Oh Come All Ye Faithful- potpuri meillä? :D

      Poista