perjantai 21. lokakuuta 2016

Yhden liikkujan tarina

Aina olen siitä tykännyt, vaikken ole kokenut suhteemme olevan kovinkaan tasapuolinen; jos toinen osapuoli on yhtä sulavaliikkeinen kuin maalla mönkivä hylje ja toinen vaatii jatkvasti poninsteluja ja pyrkii kehittymään, ei lähtökohta suhteen muodostamiselle ole välttämättä hirmuisen ruusuinen. Pitkä on kuitenkin yhteinen taipaleemme ollut alkukankeudesta huolimatta ja siihen on mahtunut niin naurettavia ylilyöntejä kuin tasapaksuja kausia, jolloin emme ole oikein tykänneet toisistamme tai jaksaneet sietää toisen olemassaoloa.

Puhun tietenkin suhteestani liikuntaan.

Olen koko pienen ikäni ollut jokseenkin tasapainoton (siis fyysisesti) ja myötätuntoa herättävän kömpelö yksilö, joka ala-asteen liikuntatunneilla ei ollut kovinkaan hanakasti tavoiteltu joukkuekaveri ja joka telinevoimistelutunneilla tavoitti puolapuiden sijaan lähinnä luokan lahjattomimman jumppaajan maineen. Olin niin ketterä, että Harry Potterin kanssa Tylypahkaan jos olisin joutunut, olisi Neville Longbottom korvattu minulla ja nimetty uudelleen Nenilleen Pitkäpyllyksi. Meillä päin koulussa tuputettiin lähinnä pesistä, telinevoimistelua ja sählyä, joissa en ollut hyvä eikä minua kyllä pahemmin napannut nöyryyttää itseäni pukkihyppelemällä telineen ohi tai nappaamalla räpylän sijaan pallon päähäni. Sain surkeita arvosanoja ja päättelin olevani kävelevä katastrofi liikunnan maailmassa. Pidin itseäni umpmisurkeana.

(Kuva)
Vapaa-ajallani kyllä tykkäsin lusmuta metsissä ja mönkiä ulkosalla. Tykkäsin painella pihamaalla omaan tahtiin ja joskus lukioikäisenä oivalsin, että voin olla hyvä kuntoilija, vaikken joukkuelajeissa loistaisi muuten kuin poikkeuksellisen sähläyskykyni vuoksi. Rupesin testailemaan erilaisia liikuntamuotoja, kuten jumppajuttuja ja tanssihommia ja kas, lamppu syttyi päähäni: kouluajoilta kallooni iskostunut ajatus äärimmäisestä liikunnallisesta epäkyvykkyydestäni ei välttämättä mikään absoluuttinen totuus ollut.

Aikuisiällä suhtautumiseni yhteen elämäni pisimmistä suhteista on muuttunut moneen otteeseen. On ollut kausia, jolloin olen liikkunut painaakseni tietyn verran tai harjoitellut tavoitteenani tietyn matkan ja ajan juokseminen. Olen samaan syssyyn miettinyt orjallisen tarkkaan, mitä suuhuni pistän tai mässyttänyt hämmentäviä määriä herkkuja. Toinen tärkeä suhteeni on ruoka (kukapa ei sapuskasta tykkäisi), mutta se on kokonaan oma tarinansa.

Olen ruoskinut itseäni parempia suorituksia kohti ja taistellut vartalonrakennettani vastaan. Olen liikkunut verenmaku suussa mahtuakseni vallitsevaan ihanteeseen ja sopiakseni johonkin keinotekoiseen muottiin. Olen nauttinut liikunnasta ja sen tuomasta hyvästä olosta, mutta välillä liikkumiseni on lipsahtanut suorittamisen puolelle sen sijaan, että keskittyisin nauttimaan siitä, mitä teen.

(Kuva)
Viimeisen parin vuoden aikana olen vähitellen ruvennut hyväksymään itseni kaikkine epätäydellisyyksineni, sillä nehän minusta minut tekevät, ja samalla rakentamaan suhdettani liikuntajuttuihin järkevämmin. Itsensä hyväksyminen on melkoinen klisee, mutta jos sitä vähän makustelee, tuntuu se aika hienolta oivallukselta. Ei tarvitse pyrkiä väkisin kiiltokuvamaiseen täydellisyyteen ja jonkun keksimään muottiin, vaan ihminen riittää just sellaisena kuin on. Ainahan voisi popsia pelkkää parsakaalta ja asua kuntosalilla tiukan vatsan saavuttamiseksi, mutta tekisikö timmi pötsi minut onnellisemmaksi kuin nyt olen? Enpä usko,että onnellisuus on ainakaan minun kohdallani kiinni vyötärön senteistä. 

Olen viime aikoina tajunnut, että liikunnan tulee poistaa ressiä eikä lisätä sitä. (Satuitteko kuulemaan korvia huumaavan räks- äänen? Se oli hehkulamppu, joka posahti päälle päässäni.) Ei ole pakko suorittaa ja asettaa itselleen tavoitteita, etenkin jos elämäntilanne on sellainen, että niitä piisaa muutenkin. Tai toki minulla on tavoite: olla terve ja voida hyvin. Siispä liikun, jotta kehoni jaksaisi toimia kiireestä ja ressistä huolimatta ja jotta aivoni toimisivat. En liiku omenapepun kuvat silmissäni tai ollakseni trendikkäästi urheilullinen mimmi, vaan liikun, koska kehoni tarvitsee aktivointia. Toki liikkuminen on parantanut minäkuvaani, mutta itseäni viisaammilta ihmisltä olen oppinut, että liikunta on ehkä vähäsen isompi kokonaisuus kuin ulkonäkö. Liikunta saa mielen virkeäksi ja olon energiseksi, toisinaan se myös suo kaivattua lepoa ja suitsee villisti laukkaavat ajatukset. Liikunta on itsestäänselvä osa arkeani, iloa tuottava elämäntapa, josta en halua luopua.

Nykyään tuntuu valloilla olevan ajatus siitä, että urheilun pitää olla mahdollismman kovaa, hapottavaa, kuluttavaa ja tehokasta. Kyllä välillä kehoni kaipaa revittelyä ja kunnon juoksulenkkiä, jonka aikana (tuskan)hiki virtaa ja reidet huutavat armoa vielä seuraavanakin päivänä. Mutta vastapainoksi ruho kaipaa myös kevyempää liikuntaa ja jopa niinkin eksoottista harjoitetta kuin lepoa. Lisäksi minä lasken hyötyliikunnan liikunnaksi - mikäli välimatkat eivät ole ihan tolkuttomia, miksi suotta esimerkiksi ajaa autolla joka paikkaan tai olla bussin kyyditettävänä, jos sattuu omistamaan jo menopelin eli kaksi jalkaa? On kuulkaas mukavaa puuhaa kantaa pitkin kyliä kymmenen kilon painoisia kauppakasseja käsissään. Työmatkapyöräily piristää mukavasti ja samalla saa aikaa omille ajatuksilleen ennen kuin sorvin ääreen sujahtaa tai kotiin palaa. Suosittelen myös testaamaan aivotonta lusmuamista metsän siimeksessä tai marjasanko kädessä hyörimistä.

(Kuva)

Liikunnan tärkein tehtävä on tuottaa hyvää oloa ja tasapainoa. Ei liikunnan tarvitse olla suorittamista ja niin tuskaista, että verisuonet poksahtaisivat päästä. Ei liikunnan tarvitse olla joka kerralla mitattavissa kilometrien, toistojen tai ajan kautta. Rohkenen väittää, että etenkin stressaantunut mieli kaipaa joskus muutakin kuin suorittamista ja numeroita. Hyvä mieli on tärkein kriteeri. 

Itse tykkään sisällyttää viikkooni niin koiran kanssa lenkkeilyä, kotikuntosalia kuin kaikki mehut imaisevia juoksulenkkejä. Tosin oikein kiireisinä viikkoina en jaksa enää ottaa ylimääräistä ressiä siitä, etten pääsisi juoksemaan tai heittämään oikein tehokasta hiihtolenkkiä, vaan lataan akkuni koiran kanssa telmien. Minulla on toivon mukaan elämä aikaa hikoilla eikä muutaman juoksun tai kyykyn jääminen väliin liikuntakalenterinai romahduta. 

Sohvan pohjalle ei kannata eikä pidä jämähtää, mutta liikuntaa pelkääviä muistutettakoon, ettei liikunnan tarvitse tarkoittaa maratonia tai cross training -sessiota, jossa meinaa nirri lähteä saati sellaista kuntosalikäyntiä, joka tarkoittaa tunnin mittaista oman naaman tai ahteirn kuvaamista. Minun tarinani on kuitenkin muistutus siitä,  että liikunnan ilon voi löytää, vaikkei olisi sattunut syntymään jumppajeesukseksi. Ei kaikkien tarvitse tykätä telinevoimistelusta tai olla haka pesiksessä, eikä toisaalta yhden lajin hallitsemattomuus tarkoita automaattisesti sitä, että olisi huono kaikessa. Aina voi kokeilla erilaisia lajeja löytääkseen oman liikuntapolkunsa - ei liikuntaan pidä suhtautua ryppyotsaisen vakavasti, vaan ujuttaa siitä luonteva osa omaa elämää. 

Olen joskus liikkunut vähän tavoitteellisemmin, mutta olen opetellut takomaan kallooni vähemmän nipottavaa asennetta päästäkseni takaisin alkujuurille eli saavuttaakseni liikunnan ilon. Olen sentään jotain oppinut (ehkä) elämäni aikana ja haluan jakaa suuren ja ennenkuulumattoman erikoisen aatokseni teidänkin kanssanne: lisätkää elämäänne armollisuutta, hyvät ihmiset. 

2 kommenttia:

  1. Hyviä ja kypsiä ajatuksia! Montaakin kohtaa voisi kommentoida.

    Se ainakin on varmaa, että jos haluaa pitää liikunnan osana elämää, se ei voi pidemmän päälle olla suorituskeskeistä, ikävää ja kuluttavaa touhua. Jos liikunta tuntuu ällöltä, se taatusti jää ennemmin tai myöhemmin. Jopa kovakaan treenaaminen ei merkitse ikäihmisenä paljonkaan, jos nuorempana esim. treenasi yhdelle maratonille, juoksi sen, ja lopetti sen jälkeen liikunnan kokonaan. Itse jaksan aina ihmetellä 40-kymppisiä eläkkeelle jääviä ammattiurheilijoita, jotka lopettavat omien sanojensakin mukaan lähes kaiken liikunnan "uran" loputtua. Luulisi, että liikkuminen olisi heille niin kova intohimo, että he liikkuisivat kuolemaan asti. Ilmeisesti nimenomaan kilpaileminen ja se, että pitää olla paras, motivoi aikoinaan heitä, ja kun kilpaelementti otetaan pois, mitään varsinaista intohimoa pelkkään harrasteliikuntaan ei ole.

    Omien lajien löytyminen auttaa paljon, ja säännölliseen liikuntaan on aina helpompi palata laiskemmankin kauden jälkeen, mikäli liikuntaan on kuitenkin syntynyt kunnon suhde. Sillä niin kuin tiedämme, liian monet eivät liiku juuri lainkaan, eivätkä ole koskaan löytäneet liikunnan iloa.

    Koululiikunnasta monelle jää paha maku suuhun, eikä sen perusteella oikein voikaan päätellä omasta liikunnallisuudesta paljoa. Itsekään en niin välitä joukkuelajeista, vaikka niin kovasti pidänkin esim. juoksemisesta, kävelemisestä ja käsitreenistä.

    Mielestäni olet oikealla polulla suhteessasi liikuntaan; kun on kokemuksia kovemmasta treenistä, painontarkkailusta ja siitä, ettei liikunta enää ole niin hauskaa, tuollaiset viestit pakottavat höllentämään ja miettimään, mikä on pielessä. Ja juuri niin liikunnan ilo taas palaa elämään, eikä menneisyyden suorittamiskeskeistä liikuntaa tarvitse enää kokeilla. Toisin sanoen on siis kokeneempi ja viisaampi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :)

      Se on just näin - ei liikkumisesta pitemmän päälle nauti, jos sen ympärille kiertyvät nautinnon ja ilon sijaan suoritusvimma ynnä pakko. Voisi kuvitella, että elämä on kuluttava koitos, jos ei motivaatiota saa muusta kuin kilpailusta ja ykköseksi tähtäämisestä. Toki ammattiurheilijalla kilpailuvietti on aika tärkeä juttu, mutta aktiiviuran päätteeksi liikunnan kokonaan unohtaminen on pöljän kuuloista toimintaa.

      Liikkumismuotojen määrä on loputon - siksi esimerkiksi negatiiviset koululiikuntamuistot olisi hyvä siirtää syrjään ja testata rohkeasti eri lajeja. Liikunta on paljon muutakin kuin typerää pakkopesistä tai tasaisen tappavaa telinevoimistelua. Liikunnan ilo ei löydy pakkopullan tuputtamisesta, mutta toisaalta ahdistava koululiikunta ei ole tekosyy sohvalle jämähtämiseen.

      Kuten Pikku G totesi aikoinaan, "virheist oppii ja kokemust karttuu". :D Yhteenvetona todettakoon, että liikunta on iloa, ei pakkopullaa. Muuta ei oikein tarvitse höpöttää, sillä tiivistit jo kommentissasi olennaiset jutut. :)

      Poista