sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Hillahulluutta



Meillä on hilloja. Meillä on leipäjuustoa. Meillä on torttuja. Mitä muuta ihminen tarvitsee?

No ehkä tietenkin katon pään päälleen ja riittävästi vettä, mutta hillaa mussuttamalla pääsee pitkälle onnen rakentamisessa. Olen noin yhden iltapalan aikana tankannut ehkä koko loppuvuodeksi C-vitamiinia varastoon, mutta kun itsehillintä unohtuu välittömästi hillamöllyköiden keimaillessa koreasti naaman edessä.

Vaikka alkuviikko meni lähinnä kulmat rytyssä ja suu mutrussa arkea vastaan taistellen, on loppuviikko kirjaimellisesti mennyt mahdottoman makeissa tunnelmissa. Vesisade marraskuussa on ehkä ikävin ilmiö maailmassa; Turkuun pesiytynyt synkkyys, harmaus ja jatkuva tihkuttelu ovat omiaan lisäämään väsyneisyyttä arkea pyöritellessä. Ehkäpä musta maisema on pistänyt ajantajun vähän vinksalleen, sillä olen almanakkaan päin kurkatessani äimistellyt ajan kulkua. Miten ihmeessä nyt voi olla jo marraskuun viimeinen viikonloppu menossa? Kuulemma on jo ensimmäinen adventti! Meinaa jouluhörhöllä kiirettä iskeä, sillä en ole vielä läheskään ehtinyt vouhottaa jouluhommia tarpeeksi - en ole vielä soittanut kertaakaan Frank Sinatran joululevyä (joka tuo minulle joulun), jouluverhot odottavat vieläkin vaihtajaansa, ja muutaman tontun muodostama armeija ei ole päässyt edustamaan Korvatunturia kotiimme. Kyllä nyt on joulupölvästin ryhdistäydyttävä ja ryhdyttävä jouluhommiin.

Tahmaisesti alkanut viikko on loppuaan kohti mennyt varsin hilpeissä merkeissä. Odotettu vieras eli äitini on sen verran harvinainen ilmestys nurkillamme, että olemme ämpänneet muutamaan kyläpäivään paljon kaikkea mukavaa. On ollut sen verran paljon tekemistä, että olen keskittynyt hetkeen (ja äitini seuraan) - en ole pahemmin ehtinyt muuta maailmaa edes huntsia, kun olen emoni viimein pirttiin pienoiseen saanut.



Vatsani on ehkä jo räjähtämispisteessä; pöytään on ilmestynyt roppakaupalla hillaa hillajuhtaäidin mukana, ja äidin kädet ovat leiponeet lempeästi leipää. Vähän olemme ehtineet myös joulutonttuilla, kun jouluorttutalkoot yhtenä iltana pystyyn pistimme. Jostain kumman syystä mies katsoi parhaimmaksi lähteä pitkälle lenkille terrierin kanssa, kun leipoma-alusta ja torttuhillo pöydälle nostettiin, Raskasta joulua pämähti stereoista raikaamaan ja kaksi naista intoutui laulaa hoilottelemaan musiikin tahdissa. Äiti on siinä mielessä hupaisa tyyppi, ettei hän pökerry, vaikka iskelmähumppa vähän raskaampaan äänimaailmaan vaihtuisi, joskin Oi jouluyö pitää äidin maailmassa kuulua ehdottomasti Mauno Kuusistion versiona. Pääsimme kuitenkin yhteisymmärrykseen J-P Leppäluodon erinomaisuudesta. 

Syöminkien vastapainoksi lenkkeily on tuntunut pitkästä aikaa oikeasti hauskalta. Muutama kuukausi vierähti jonnekin tavoittamattomiin kadonneen juoksuinnon maanittelemisella takaisin luokseni, mutta viime aikoina on varovaisen arvioni mukaan kipittely alkanut tuntua houkuttelevalta puuhalta. Viimeksi tänä aamuna juoksu kulki jopa aika rullaavasti ja jopa kepeästi. Ehkäpä lenkkilempeen on vaikuttanut se, että sitkeästi viikkotolkulla taustalla pyörinyt lentsu alkaa ehkä viimein talttua.

Ensimmäisen adventin kunniaksi Turkuun on ripsinyt hentoinen kuura ja poskipäitä hivelevä pikkupakkanen, joten ainakin hetken ajan maamme entisessä pääkaupungissa on pimeyden ja synkkyyden sijaan talvinen tunnelma.

Kovin on tupamme väen elo ollut arkista ja yksinkertaista taas yhden marraskuisen viikon ajan, mutta niinpä juttujen kuuluu mennä. Hyvä seura ja hyvä ruoka ovat yhtä kuin takuuvarmasti hyvä mieli. 

4 kommenttia:

  1. Hurjan tunnelmallisia kuvia taas! :) Itse olen kyllä siitä outo, että rakastan juuri pimeitä sateisia marraskuita yli kaiken. On siis hassua kuulla ja lukea aina tähän aikaan vuodesta muiden harmitteluja sääolosuhteista, kun itse ei osaa olla yhtään samaa mieltä... :D Mutta hei, jee, J.P. Leppäluodon erinomaisuus mainittu! Siitä olen samaa mieltä. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Miekin rakastan vesisadetta - hämyiset illat ja sateen ropina kattoa vasten luovat tunnelmaa - mutta marraskuussa kaipaan niin kovasti lunta, ettei edes yleensä sykähdyttävä ropina ole niin mukava juttu kuin lumi ja paksut hankikerrokset. :D Välillä meinaa iskeä iso kaipuu vuodenaikojen vaihteluun, etenkin kun Turussa pukkaa mustaa jäätä. En ole vielä löytänyt tarpeeksi pitäviä nastaviritelmiä lenkkihommia varten, vaan pyllähtelyriski piilee liikunnassa mukana jääkeleillä. Tympii itseäkin jatkuva sääharmittelu, sillä yleensä jokaisesta keliolosuhteesta saa keksittyä jotain positiivista, vaan tänä vuonna lumihullun lumikaiho on ollut järkyttävän iso. :D

      Mutta onneks on J-P Leppäluoto!

      Poista
  2. Jos joku ei laulun perusteella ymmärrä jiipeen arvoa niin usein auttaa jos näyttää kuvaa :D

    VastaaPoista