tiistai 29. marraskuuta 2016

Suomalainen luontosuhde, mystinen ilmiö


On kerrassaan mainiota, että luonnosta, luontosuhteesta, ihmisen luonnosta vieraantumisesta ja luontoon hakeutumisesta on ollut ihan mukavasti mediassa juttua viime aikoina. On jopa töllöttimessäkin ohjelmaa eräihmisistä ja luonnon monimuotoisuudesta ollut tiiviisti. 

Äitini oli matkalukemisekseen hankkinut MeNaiset- lehden (numero 46, ilmestymispäivä 17.11.2016), johon kirjailija ja toimittaja Miina Supinen oli kirjoittanut kolumnin Se suomalainen luontosuhde. Vaikken välttämättä kyseisen lehden kuluttajaryhmään kuulu, ilahduin kovasti otsikon nähdessäni. Olisiko kolumnisti aikeissaan jakaa jonkin merkityksellisen luontohetken tai kertoa otsikkonsa mukaisesti suomalaisten luontosuhteesta? Kysymysmerkkejä lenteli hiusteni alla ja suustani pääsi melkein yhtä innokasta tuhinaa kuin luuta järsivän terrierin hurjasta kidasta, kun tekstiä aloin tarkastella. 


Luin kolumnin. Luin sen toistamiseen. Hämmennyin. Ja poimin muutaman suuren oivalluksen, jotka herättivät monenlaista aatosta pienessä pöhkössä pollassani. Kursivoidut lauseet ovat suoria lainauksia kolumnistin kirjoituksesta, mutta muuten sekalaiset sössötykset ovat ihan omaa sekalaista tajunnavirtaani. 



Eräilyharrastukseen liittyy aika lailla välineurheilua ja machoilua. Aivan kuin luontoon ei olisi asiaa ilman partio- ja armeijataustaa, rinkkaa ja metsästyslupaa. Kukaan ei kuitenkaan estä menemästä metsään vaikka korkokengissä.

Ööh. No jos joku korkokengissä haluaa kallioilla kiikkua, niin ihan vapaasti. Mikä estää? Enpä välttämättä itse kokisi kovinkaan nerokkaaksi puuhaksi kömpiä korkkareissa juurakkoista polkua pitkin tai hillua piikkareissa vaikkapa Kellostapulin kivikkoisilla rinteillä, mutta jos kokee korolliset klopottimet ainoaksi jalkinevaihtoehdoksi myös eräretkelle, niin senkus vaan. Kyllä metsään on asiaa minkälaisissa varusteissa vain, mutta on eri asia, kuinka trendi-ilmaisua käyttääkseni voimaannuttavaa se on. 

Jos retkeilyn ideaksi muuttuu pelkästään materian haaliminen, ollaan jo aika kaukana luontosuhteesta. Mutta jos joku on onnistunut esimerkiksi väsäämään tukevat kengät, jotka estävät nilkkojen muljahtelun haastavassa maastossa, valitsen ne huomattavasti mieluummin kuin sääreni pitkiksi loihtivat stiletot. Vaaroja kiikkuessa ja hien iskiessä otsalanttuun on ihan mukava voida pukeutua nopeasti kuivuviin vaatteisiin, mutta nakinkuorimekkokin sopii vallan mainiosti varusteeksi, jos on onnellisimmillaan ja mukavuusalueellaan juuri leninkiin kietoutuneena. Mutta yhtä lailla voisi kaiketi olla hyväksyttävää käydä retkihousut jalassa kaupungin keskustassa tai vaikkapa verhoutua villapaitaan etikettijuhlissa, jos niin haluaa tehdä.


Ei todellakaan tarvitse olla mikään armeijajehu, kilpavarusteleva macho tai partiopoika metsään mennäkseen. Metsään pääsee arvaamalla tietokilpailussa väärin menemällä metsään. En ole koskaan ollut partiossa enkä varvastanikaan ole armeija-alueella näyttänyt, mutta rohkenen ilmoittaa luonnossa liikkumisen harrastuksekseni. En ole ikinä metsästänyt (enkä niin tule koskaan tekemään). En omista telttaa, vaelluskenkiä saati rinkkaa, vaikka niistä vähän haaveilen ja ne aika paljon elämää saattaisivat helpottaa eritoten pitkillä vaelluksilla. Mutta onko arvoisa kolumnisti sitä mieltä, että esimerkiksi rinkan kantaminen on machoilua? Jospa machoilun sijaan rinkan kantamisen idea olisi ihan vaan helpottaa vaellusreissulla alaselkään kohdistuvaa painetta, joka heppoisella repulla saattaa tulla (kokemusta on). Eikä - hyvänen aika sentään - vaellukselle lähteminen tarkoita sitä, että pitäisi olla ammattisuunnistaja.


Olen Supisen kanssa samaa  mieltä siitä, että metsän rauha todellakin kuuluu kaikille, kunhan muistaa metsän rauhan koskevan ennen kaikkea elukoita ja kasveja - siis että ihminen tajuaa jättää luontokappaleet rauhaan. Luonto on kokonaisvaltainen homma. Ei luonto välitä, vaikka retkeilijällä olisi gore-tex- kalvolliset kamppeet niskassa taikka ei, vaan enemmän sitä ehkä kiinnostaa, mitä retkeilijä tekee luonnossa - kolumnin kirjoittanut muistuttaa oivallisesti kulkijoita olemaan nakkelematta purkkaa sinne tänne. Retkeilijää sen sijaan saattaa helpottaa, jos kaatosateen yllättäessä koko päivän kestävällä retkellä ruho ei kastu noin sekunnin sadasosassa litimäräksi. Vai pitäisikö luontoon mennä erikseen vain aurinkoisina päivinä, jolloin ei esimerkiksi tarvitse huntsia tuulen tai räntäisen lumisateen vaikutusta? Pitäsikö tallata vain helppoa pururataa vain sen vuoksi, ettei uskalla jalkoja koristavien heppoisten tossujen tai korkkareiden vuoksi pyrkiä kiipeilemään?


Joskus tuntuu myös siltä, että maaseudun taajamiein ja pohjoisten kaupunkien asukkaat tahtoisivat omia luontosuhteen .Aivan kuin pleikkarin pelaaminen olkkarin sohvalla olisi erilaista Rovaniemellä kuin Helsingissä. 

Yhtä lailla voisi sanoa, että kaupungit ovat omineet erinäiset palvelut, kuten terveys- ja postipalvelut, kulttuuritoiminnot ynnä moninaiset harrastusmahdollisuudet. Toisaalta karttaa katsoessaan saattaa huomata, että suhteutettuna aika iso osa Rovaniemen pinta-alasta sattuu olemaan hitusen metsäisempää vyöhykettä vaikkapa Helsingin ulkoasuun verrattuna. Omiminen ei silti ole oikeutettua, mutta huomauttaisin, että kyllä kaupungitkin voivat aivan hyvin luontosuhdettaan tuoda esille niin halutessaan. Mikä estää vaikkapa Tamperetta tai Kouvolaa markkinoimasta itseään vehreänä kaupunkina, jos niin halajavat?  On vapaavalintaista, millä attribuuteilla ihmiset asuinpaikkojaan haluavat kutsua. Monesti kaupungit tuntuvat kylläkin luontosuhteen sijaan markkinoivan itseään kulttuurin, tieteen tai teknologian kehtona. Tällöin ei voi puhua omimisesta.

Vaan esimerkiksi Turussa kehuskellaan saariston läheisyydellä - ainakin minun mielestäni merimaisema saarineen ja uhkeine aaltoineen on laskettavissa luonnoksi, joten ovatko siis peijakkaan turkulaisetkin menneet omimaan luontosuhteen? Törkeää! Turku mainostaa itseään myös joulukaupunkina. Tarkoittaako tämä sitä, että Turulla on monopoliasema joulun viettoon? Eli jos yksi kaupunki markkinoi itseään joulukaupunkina, ovatko he omineet julmasti joulun itselleen?

Luonto ei ole kenenkään yksinoikeus, vaan sen kunnioittaminen ja hyvänä pitäminen kuuluu ihan kaikille. Luontosuhteesta puhuttaessa on syytä muistaa, ettei luonto silti tasan tarkkaan ole kenenkään alamainen tai hallinnan alainen, eikä sitä voi yksikään ihmissielu, kunta tai kaupunki omia, sillä luonto ei kuulu ihmiselle. Myös ihminen on pieni osa luontoa, mutta ihminen ei ole maailman herra, vaikka kenties jotkut niin vielä vuonna 2016 uskovat. 


Kansallispuistoissa ja pienemmissä metsiköissä on usein polkuja ja pitkospuita, joita seuraamalla pääsee elävänä takaisin sivistyksen pariin. 

Koska olen piskuisen lappilaiskylän kasvatti, olen ehkä liian sivistymätön ymmärtämään Supisen sivistynyttä logiikkaa. Mutta näin vissiin kolumnisti ajattelee: sivistys on kaupungissa ja sivistymättömyys alkaa heti kaupungin rajojen ulkopuolella. Törkeästi luontosuhteen itselleen omineet miljööt lienevät barbaarien hallitsemaa primitiivistä seutua. Villissä erämaassa, esimerkiksi Nuuksiossa, ei meinaa selvitä ehjin nahoin, vaan pitää henkihievereissä pyrkiä takaisin sivistyksen pariin. 

Kolumnisti maintsee samassa kappaleessa sivistyksen kanssa muun muassa lämpimän kodon ja juoksevan veden, mutta kyllä meilläkin pohjoisessa päin jopa vesi kulkee ja talot ovat lämpimiä, vaikkeivät tönöt aivan kylki kyljessä pönötä ja jotkut mökit jopa on rakennettu joskus aikoinaan keskelle mettää. Sähkökin meillä päin on ihan tuttu ilmiö, ja intterneettiäkin jotkut käyttävät, uskokaa tai älkää. 

Onko kirjoittajan ajatus se, ettei sivistystä tavoita luonnossa? Onko sivistys pelkästään (pää)kaupunkialueen etuoikeus tai urbaani ilmiö? Rohkenen väittää, että sivistys ulottuu kyllä ihan taajama-alueille ja niiden ulkopuolelle, sillä itse miellän epätieteellisesti luonnon ja sivistyksen rinnakkain kulkeviksi käsitteiksi, jotka eivät ole toisistaan irrallaan olevia ilmiöitä - kas kun sivistynyt tai sivistymätön voi ihmisolento olla asuinpaikastaan riippumatta. Ymmärtäviä ja ajattelevia olentoja saattaa siis löytyä jopa jokaisesta ilmansuunnasta. 



Todellisuudessa me kaikki 2010-luvun ihmiset olemme jo kaukana luonnosta. Metsä on paikka, johon on varta vasten mentävä. 

Jos nyt saivartelemaan rupeaisi, voisi todeta, että joka päivähän luonto ihmisiä ikkunasta toljottaa. Luonto on oikeastaaan kaikkea, mikä meitä ympäröi - myös ihminen on osa luontoa (niin hyvässä kuin pahassa). Ja kyllä, moni 2010-luvun ihminen on erkaantunut kauas luonnosta, mutta väittäisin, etteivät kaikki miellä luontoa kaukaiseksi, etäiseksi tahi omituiseksi paikaksi, johon on erikseen mentävä. Toki kaupungissa metsän rauhan kokeakseen täytyy harjoittaa logistisia juttuja ja siirtyä kotisohvaltaan jonnekin, sillä luonnonrauhaa ei välttämättä tavoita hälytysajoneuvojen ujeltaessa, autojen tööttäillessä, kiireisten ihmisten pajattessa puhelimiinsa ja niin edelleen. Kuitenkin luontoa on kaikki ympäristössämme esiintyvä, mutta metsään mennäkseen toki täytyy monen (ydinkeskustassa asuvan) kaupunkilaisen siirtyä jonnekin muualle, ellei sitten takaovelta ala metsä. 

Miina Supisen tarkoitus oli kenties heättää ajatuksia, ja hänen tavoitteensa onnistui ainakin minun kohdallani. Hyviä huomioita Supinen oli tekstiinsä tuonut ja varmasti tarkoitusperänsä olivat hänellä hyvät, mutta muutama kohta saivat höntin lukijan vähän ymmyrkäiseksi. Kolumnin luettuani siirryin MeNaisten sivistyksestä kotiseutuni paikallislehden, Kuukkelin, pariin ja koin olevani ihan kamala ihminen, sillä jos kerran pohjoisen kaupungin ihmiset ovat omineet luontosuhteen, taitaa pohjoisen perähikiäkylien väki vasta vinksahtanutta luontosuhdetta edustaa.

En ehkä ihan mieltäni pahoittanut, mutta välillä ihmettelen syvästi kanssaihmisiä. Ei minulla muuta tällä kertaa.


Ystävällisin terveisin
vähän hämmentynyt poromiehen tyär

10 kommenttia:

  1. Tykkään (Vaikka en lappilainen), kiitos!

    VastaaPoista
  2. Minun varpaat on käyneet armeija-alueella!! Mitä voitin?

    VastaaPoista
  3. Hyvä postaus! :D Korkkarijuttu oli erityisen hupaisa. Itsekin olen kyllä ollut korollisilla kengillä metsässä monta kertaa photoshoottien takia, mutta en voi suositella sitä kenellekään. Jos ei nyt ihan hengenlähtö ole lähellä, niin vähintäänkin luunmurtuma. Kyllä se vaan niin on, että jalkineet maastoa myöten - tai jos ei satu omistamaan tai ei suostu laittamaan jalkaan "rumia äijäkenkiä" niin paljainkin jaloin pärjää.

    Kuulostaa vähän siltä, kuin Supinen ei olisi ikinä päässyt itse retkeilemään ns. hyvässä seurassa, vaan ainoastaan asennevammaisten machoilijoiden kanssa. Tai sitten hän ei ole retkeillyt ollenkaan, vaan vain joutunut kuuntelemaan sivullisena niiden asennevammapäiden keskustelua. (Jos se olisi ainoa kosketukseni retkeilyharrastukseen, voisi omakin asenteeni olla vähän outo.) Tulis Supinen joskus vaikka käymään luontoliittolaisten retkelle kattomaan, millä kaikilla tavoilla luontoa voi harrastaa.

    Hän ei myöskään liene käynyt pohjoisessa koskaan, vaan on rakentanut jonkinlaisen keinotekoisen mielikuvan siitä. Hän ei myöskään taida tuntea pahemmin luontoihmisiä, kun väittää, että me kaikki olemme kaukana luonnosta. Ja "metsä on paikka, jonne täytyy erikseen mennä"... koska maaseudulla metsän keskellä ei asu enää nykyään yhtään ketään? (Eivät esim. minun vanhempani.)

    Itsekin muuten kirjoitin blogissani luontosuhdeaiheesta kesällä. Trendikäs aihe, tosiaan. ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Viime aikoina luonto on tuntunut olevan tapetilla monessa mediassa, mikä on tietty erinomainen asia. Yritin kolumnia lukiessani ajatella, että on tietenkin hyvä nostaa eri näkökulmia esille ja konkretisoida nykyihmisen luontosuhdetta, mutta pettymyksekseni jouduin toteamaan, että aika ahdasmieliseltä kirjoitus vaikutti. Toki olen blogiini nostanut vain muutaman (epä)kohdan, jotka mieltäni erityisesti jäivät kaihertamaan.

      Korkkarikokemuksesi kuulostaa suhteellisen vähemmän houkuttelevalta. :D On muuten erittäin hyvä huomio, että tietty paljasjalkaisenakin voi aivan hyvin mennä metsään, jos tukevat kengät ahdistavat mieltä.

      Ei säänmukainen tai olosuhteet huomioiva pukeutuminen taikka jalkinevalinta vielä machoa ihmisestä tee, vaan aika järkevän olennon. En toisaalta ole koskaan ymmärtänyt, miksi vaikkapa kaupungillakin pitäisi oikein kapeilla ja korkeilla koroilla tipsutella, vaikka musta jää peittäisi maan ja kumipohjaiset pitävät jalkineet olisivat noin äärettömän verran fiksumpi valinta. Miksi kärsiä turhaan, jos voi säätiedot tarkistamalla ja kelien mukaisesti pukeutumalla vaikuttaa omaan hyvään oloon?

      Toivottavasti Supinen pääsisi metsään muidenkin kuin machopartioeräjormien kanssa. :D Ilmeisesti Supisen maailmassa ei kaupunkien ulkopuolella ole havaittavissa ihmisasutukseksi laskettavaa toimintaa.

      "Keinotekoinen mielikuva", kuten kirjoitat, on osuva kuvaus asenteesta, joka kolumnista välittyy. Tuntuu, että Supisella on keinotekoinen mielikuva luonnosta ylipäätään, mikä on aika pelottava ilmiö.

      Poista
    2. Se on muuten aika outoa, miksi ihan vaan kaupungilla liikkuvat ihmiset kauhean usein valitsevat vuodenajasta toiseen samanlaisia vaatteita (kai ns. oman tyylin mukaisia) ja "valittavat" sitten siitä, että on liukasta ja kylmää ja märkää ja kaikkea. Olisiko helpompaa vaihtaa tyyliä vuodenajan mukaan? Ei kai sitten. :D

      Poista
    3. Koska paljat nilkat paukkupakkasilla ja mokkakengät tai kankaiset tennarit muodostavat vissiin jonkinlaisen ihmisyyden mittarin. Tai sitten ihmiset kuvittelevaat olevansa sääolosuhteiden yläpuolella. Tai ihmiset eivät vain ajattele ihan loppuun asti puuhailujaan. :D

      Poista
  4. Vau, mitä kuvia! Erityisesti ensimmäinen ja kolmas ovat huippuunsa ihastuttavia. :)

    Supisen teksti on kyllä kerrassaan merkillinen. Olet varmaan oikeassa siinä (ja monessa muussakin kohdassa), että hänen tarkoituksenaan on herättää ajatuksia. Itse en osaa sanoa, mistä on kyse, koska laajempi konteksti puuttuu, mutta jotenkin tuntuu, ettei Supinen aikaihmisenä oikeasti voi ajatella noin. Olen lukenut häneltä useamman teoksen ja ollut hänen pitämällään kirjoituskurssilla, joten on pakko veikata, että hän tuskin on oikeasti noin hölmö. :) Tunnen nimittäin pitkälti samoin kuin sinä valitsemiesi lainausten suhteen, eli mielipiteet ja vertaukset tuntuvat ihmeellisiltä.

    Tosin lopulta koen itse, että Supinen kannustaa luontoa pelkääviä menemään metsään: "Kansallispuistoissa ja pienemmissä metsiköissä on usein polkuja ja pitkospuita, joita seuraamalla pääsee elävänä takaisin sivistyksen pariin." Oma tulkintani: kaikki tietävät, että metsiköissä on polkuja, on siis tarpeetonta kirjoittaa sitä, mutta teksti onkin kirjoitettu kuvitteelliselle henkilölle, joka pelkää luontoa eikä ole koskaan ollut metsässä. Sama henkilö luulee juuri siksi, ettei luontoon voi mennä ilman hienoja varusteita. Siksi Supinen lohduttaa, että myös korkokengillä voi mennä.

    En silti "puolustele" Supisen tekstiä, sillä vertaukset ovat mielestäni paikoin outoja eivätkä kerro nykymaailmasta. Nykyään on trendikästä treenata ja käydä salilla; siksi monilla niilläkin, jotka eivät ulkoile luonnossa, on silti lenkkarit. Vaihtoehtoina ei siis ole joko mahtavat erävarusteet tai korkokengät, vaan lähes kaikilta löytyy edes yhdet lenkkeilyyn tai kävelyyn sopivat kengät. Jos puolestaan Supisen kohdeyleisönä on (bimbot) naiset (korkokenkä-vertauksen vuoksi), mistä hän vetää tekstiin pleikkarin, jota korkokenkäleidit tuskin ensisijaisesti pelaavat? Yleensäkin teksti on täynnä kummia stereotypioita. En myöskään ymmärrä, mikä tai kuka on 2010-luvun ihminen. Tarkoitetaanko sillä kaikkia, jotka elävät 2010-luvulla? Itse olin myös esim. 1980- ja 1990-luvun ihminen, ja tämän päivän kuusikymppiset ovat mahdollisesti syntyneet 1950-luvulla. Ovatko hekin "kaukana luonnosta" vain siksi, että sattuvat elämään vieläkin, nyt 2010-luvulla? Veikkaan yhä, että näin pöntön Suomea kuvaavan tekstin on pakko olla tahallinen ja tietoinen valinta.

    Veikkaan niin siksikin, että omasta mielestäni Suomessa ei pääse luontoa eikä metsiä pakoon edes Helsingissä saati muualla. Niinpä suomalaisella on pakostakin luontosuhde ja vahva sellainen. Itse olen asunut lähes koko ikäni Helsingissä, ja minä todellakin kävelen taloyhtiön pihalta suoraan metsään. :) Siellä näkyy muitakin, toisilla on maastopyörät ja hienot vermeet, toisilla pari kaljatölkkiä ja makkarapaketti. Monet poimivat marjoja kesäisin ja syksyisin. Useimmat vain kävelevät joko itsekseen tai koiran kanssa. Luulen Supisenkin tietävän kaiken tämän. :) "Metsä on paikka, johon on varta vasten mentävä" ei kenties tarkoita sitä, että luonto on oikeasti kaukana tai sitä ei enää ole, vaan pleikkaria pelaava ja älypuhelintaan selaava nuorukainen joutuu näkemään edes sen vaivan, että lähtee ulos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos todella paljon kommentistasi - sinulla on hyviä huomioita! Yksi blogin pitämisen ehdottomista hyvistä puolista on se, että kirjoittajan ja tekstin lukijoiden välille syntyy vuorovaikutusta ja kommenttikentän puolella syntyvien keskustelujen myötä voi syntyä uusia ajatuksia ja ainakin rutkasti hyvää pohdintaa. :)

      Supisen kolumni herätti minussa paljon sekalaisia ajatuksia, kuten tekstistäni varmasti ilmi kävi. Itseäni ihmetytti juurikin Supisen "joko-tai"- asenne - aivan kuin machoilevien eräjormien ja korkkareissa kipittävien luontokammoisten ihmisten välimaastoon ei mahdu muunlaista väkeä. Aivan kuin mustan ja valkoisen välissä ei olisi harmaan sävyvivahteita lainkaan.

      Ymmärrän kyllä, että Supinen on suunnannut kolumninsa todennäköisesti vähemmän luonnossa liikkuvalle tai jopa luontoa pelkäävälle naisväelle - onhan kolumni julkaistu naistenlehdessä, jossa jaetaan säännöllisin väliajoin vinkkejä niin muotiin, kosmetiikkaan, ruokaan, sisustukseen ja laihdutukseen liittyen eli varsin perinteisiä juttuja, joiden ehkä oletetaan useimpia naisia kiinnostavan. Pitkistä patikkaretkistä ei välttämättä aivan joka numeroon tekstiä suolleta, sillä lehden kohderyhmään kuuluvat eivät välttämättä kyseisistä aiheista haluaisi viikottain lukea. On silti kerrassaan mainiota, että naistenlehdessä on julkaistu luontoa käsittelevä kolumni.

      Kuten mainitsit, Suomessa ei vaan oikein meinaa päästä luontoa karkuun, ellei sitten asu kaupungin ydinkeskustassa (tai keskellä maaseutua ja muuraudu neljän seinän sisälle pleikkarin ääreen). Suomi on kovin metsäinen maa, joten on hienoa, että ihmisiä muistutetaan luontokokemusten upeudesta. On tärkeää, että luontoa pelkääviä kannustetaan tutustumaan luontoon ja rakentamaan kenties hukkaan joutunutta luontosuhdettaan vankemmalle pohjalle, sillä luonto ei ole ympäristöstämme mihinkään kadonnut. Siksi tuntuu, ettei kolumni tosiaankaan kerro nykymaailmasta, vaan jostain epärealistisesta kuplasta.

      Olisin myös toivonut, että luontokammoisten luontosuhdetta elvytettäisiin ehkä hitusen vähemmän ummehtuneesti ruokkimatta stereotypioita - ei kaupungissa asuva ole yhtä kuin luonnosta vieraantunut korkkarikipittäjä, joka haluaa metsään joutuessaan kipittää takaisin sivistyksen pariin, ja toisaalta luontohiippailijat eivät ole sivistymättömiä eräjormabarbaareja. Itse junttikylässä kasvaneena en oikein jaksaisi tulla leimatuksi sivistymättömäksi (vaikka juntti olen ja ylpeä siitä) tai toisaalta kaupunki-ihmisten tyhmentämistä, sillä tyhmiä taikka fiksuja tai miksei vaikkapa erähenkisiä tai luontokammoisia homo sapiens- lajin edustajia on maamme tulvillaan asuinpaikasta riippumatta. Stereotypioiden korostaminen ei toki varmastikaan ollut Supisen tarkoitus kolumnia kirjoittaessaan, mutta ehkä enemmän järkeä olisi voinut korkkarinainen-machoerämies- vastakkainasetteluun tuoda. :D

      Ja kiitos, kolmannen kuvan utelias, kesy ja herkuille hyvin perso pororouva sattui sopivasti tipsuttelemaan paikalle ruoan toivossa. :)

      Poista