tiistai 20. joulukuuta 2016

Naantalin metsissä



"Minulla on idea", on varsin usein huushollissamme kuuluva ilmaisu. Joskus sohvalta saattaa kuulua myös riemukas hihkaisu "nyt mä tiedän", mutta ideoista puhuminen on huuhdahdus, jonka taloutemme parrakkaampi osapuoli tuottaa sulosti maailmaan. Eritoten oivalluksen äännähdyksiä pirtti on tulvillaan niinä hetkinä, kun suunnitteilla on jonkinmoinen luontohiippailu entuudestaan tuntemattomiin maisemiin.

Viimeksi hihkuntaa kuului sunnuntaina, kun mies koki älynväläyksen ja uuden luontokohteen kekkasi. Miehen päässä on jonkinlainen erehtymätön ja oivaltava sisäinen kartta; tyypillä on uskomaton kyky hahmottaa kartta mielessään ja päätellä, mistä viheriän nurkan löytää - välillä yllätyksellisistäkin paikoista. Tällä kertaa suunnaksi otimme miehen neronleimauksen seurauksena Naantalin ja Raision rajamaaston, tarkalleen sanottuna Murikon ja Vengan kaupunginosien tietämillä piilottelevan metsikön, josta ainakin osa on merkattu suojelluksi. Muutaman kilometrin päässä Naantalin kyliltä pohjoiseen löytyikin varsin mielenkiintoinen metsäsopukka. 



Hyppäsimme Turusta Naantaliin asti kulkevan bussin kyytiin ja jäimme Lietsalan koulun tuntumassa bussin lämmöstä pois. Luontoäiti oli Varsinais-Suomessa kovin ailahtelevaisella tuulella, mutta orastavasta tihkuttelusta, ylenpalttisesta harmaudesta ja hitusen usvaisesta ilmanalasta huolimatta päätimme suunnata tutkimaan erikoista aluetta, joka omakotitalojen ja golf-kentän piirittämänä Naantalin puolella koreilee. Jouluinen tunnelma ei välttämättä ensimmäisenä mielessä ollut, mutta metsän sydämeen päästyämme oli mieli hyvä, lämmin ja hellä, vaikkei lumi ole suvainnut saapua rannikkoseudulle. 

Osittain suojelualueeksi määritellyssä metsässä löytyi vähän sitä sun tätä ynnä kaikkea mahdollista; maasto oli uskomattoman muhkean sammalmuhkun verhoama, ja kumpua, joista jokainen on takuulla menninkäisen tai muun metsän olennon asuttama, tuli vastaan, vaikka mihin suuntaan nuppipään käänsi. Maisema oli kovin varsinaissuomalainen muinaisina aikoina syntyneine kalliopintoineen ja siirtomöhkäleineen, joita meren aaltojen sijaan sivelevät nykyään pehmoiset turvemättäät. Siellä täällä kasvoi herttaisia käppyrämäntyjä ja vakuuttavien jäkäläkasojen määrä tuntui loppumattomalta. Muutama pystyyn kuukahtanut katajakin meitä tervehti ja pari puolukkaa kevyen loskahippuskerroksen alta ujosti kurkisteli. Keloja ja karahkoja siellä täällä kumarteli.  


Muutamassa kohdassa näyttivät kuuset kasvavan maata pitkin - mielivaltaisesti joka suuntaan sojottavat yksilöt olivat mutkitelleet kasvunsa aikana niin että maahan pesiytyneet oksat näyttivät erillisiltä puilta tai ainakin melkoisilta vehreyden saarekkeilta. 



Metsikkö tuntui lähes loppumattomalta - kartalta katsottuna vaikuttaisi siltä, että pikkuruisia kallionyppylöitä ja jäkäläläjiä näyttäisi jatkuvan ihan mukavan pikkuretken verran. Lähiseuduilla lienee paljon tutkittavaa, joten vähemmän liukkailla keleillä taitaa uutta reissua metsän keskelle olla luvassa. 

Erikoista kyllä metsikössä ei näkynyt kettuja, oravia tai edes jänöjussien loikkia näkynyt - peuran tai jonkun muun sorkallisen eläimen papanoita kyllä havaitsimme. Ja yhden villisti mönkivän ja tonkivan piskin. Voisi kuvitella, että illan tullen tai aamuhämärissä metsikössä voisi kuulua jos vaikka minkälaista hentoista kuhinaa ja suhinaa metsän väen saapuessa asuinsijaansa hallitsemaan. Ihmiskunta sen sijaan loisti poissaolollaan, vaikka kovin nätti metsäpahanen meidän silmissämme oli, eikä pahemmin kinttuppolkuja ollut tallautunut mättäiden keskelle (piti siis olla tarkkana, ettei vahingossa olisi läntännyt räpylöitään puhtoisten jäkäläkikkuroiden päälle). 



Varsin kumpuilevan maaston kätköissä oli vähän yllätysnotkoja, jyrkkiä reunamia ja salakavalia onkaloita. Liukkaat olivat rinteiden pinnat, mutta onneksi on keksitty pitkäraajainen mies, joka ylsi auttamaan persjalkaista emäntäänsä kinkkisissä paikoissa. Kolhoa piskiä eivät jyrkät kallioiden seinämät hidastaneet, mutta hurtalla onkin aina neliveto päällä ja nastoilla varustetut jalkineet kintuissaan. 

Ammoisina aikoina ovat aallot ja jääkauden voimat hioneet kallioita paikoitellen sileiksi ja toisaalla varsin uurteisiksi. Tämän vuoden talvikin oli tehnyt taidetta - aivan kuin lähestyvän joulun kunniaksi olisi kallioille kiinnitetty sädehtiviä jäätikkuja, jotka näyttivät tosin valahtavan maata kohti hetkenä minä hyvänsä. Jäätynyt vesi on todella kaunis ja ehkä kauniilla tavalla hitusen haikea elementti. 




Väkisinkin rupeaa miettimään, kuinkahan uljas metsikkö maiseman olisi täyttänyt, jos puttaajille ei olisi rakennettu viheriää kenttää ja metsikkö olisi saanut ulottua koko kenttäalueen yli. Eikö Turun suunnalla olisi ihan kylliksi golf-ratoja? Metsiä sen sijaan ei ole loputtomasti. 

2 kommenttia:

  1. Oho, tuolla en olekaan koskaan vielä käynyt! Sinne! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa käydä! On nimittäin kaiken kaikkiaan harvinaisen nätti metsä mättäineen, karahkoineen ja kumpuineen. Ei kovin moni vissiin ruukaa kyseisessä metsikössä käydä vähäisistä poluista päätellen, joten ei taida kovinkaan moni olla edes tietoinen paikan olemassaolosta - eipähän synny samanlaista tungosta kuin Ruissalossa. :D

      Poista