perjantai 20. tammikuuta 2017

Joen uomalla



Eräänä sunnuntaina Turussa paistoi niin komeasti aurinko, että olisi tuntunut tollolta touhulta jäädä sisätiloihin koko pitkäksi päiväksi nököttämään ja mököttämään. Toki olisi ollut kaikenlaisia arkiaskareita hoidettavana ja telkkaristakin olisi tullut hiihtoa ynnä muuta mielenkiintoista ohjelmaa, mutta peruslenkkiä pitemmäksi humahtanut reippailu, satumaisen kaunis talvimaisema ja kirpsakka pikkupakkanen veivät murskavoiton tylsistä kotirutiineista. Mies kainalossa ja piski peesissä läksimme porukalla Raisionjoen rantamille läpi kerrostaloalueiden, vilkkaiden teiden varsien, kinttupolkujen ja metsäplänttien kautta aina Huhkonkoskelle päätyen ennen kuin talvironttostemme (ja neljän tassun) kärjet suuntasivat takaisin ruokapöytää kodin lämpöä kohti. 

Raisionjokea voisi seurata karkeasti arvioiden noin maailman ääriin, mutta tällä kertaa kuljimme vain pätkän jokea myöten talvista ihmemaata seuraten. Raisionjoesta olen kirjoitellut viime vuoden huhtikuussa, jolloin luonto vielä uinui varhaiskevään uniaan ja vehreys vielä odotti valtakauttaan. Tammikuinen jokivarsi oli ulkomuodoltaan varsin taianomainen. 



Kohtasimme matkallamme ketun ja pitkäkorvaisen töpöhännän ja tutkimme myös uteliaina lumen piirtyneitä metsän pienten mönkijäin jälkiä. Utelias kirsu nuuhkutti innokkaasti noin jokaisen lumeen muodostuneen onkalon kohdalla, ja kaksi puhe-elimillä varustettua nisäkästä huikkasivat vuoron perään tuiki tärkeitä huomioita elämästä ja luonnosta, kuten kato kuinka hienoa! ynnä muuta järkevää.


Matkan varrella oli kovin kaunista. Niin kaunista, että melkein unohti olevansa kerrostalokolhoosien keskellä ja kiireisen kaupungin sykkeestä vain lyhkäisen linnuntien päässä. Huurteiset puut sihtailivat mielivaltaisesti valkeina hohtavia oksiaan päin kulkijoiden otsalohkoja, ja turkulainen tuuli loihti hiippailijoiden naamoihin kunnon omenaposket. Aurinko katseli varsin ylväästi korkealta taivaalta, joka tammikuisena sunnuntaina oli pukenut ylleen pehmeän sinisen juhlakaavun. 

Huhkonkosken suuntaan talsiessamme pohdimme, olisiko muutama pakkaspäivä riittänyt edes hitusen jäädyttämään pulppuavan kosken kuohunnan. Vesi ei pauhannut yhtä vinhasti kuin kevään korvilla - huhtikuussa käväisimme koskimaisemissakin -  joskaan eipä ollut Varsinais-Suomessa pakkasherra vielä niin kovasti puhkunut ja puhissut, että soliseva vesi olisi ehtinyt kunnolla jäätyä. Toisaalta veden vilkas jutustelu oli erittäin miellyttävää kuultavaa. 



Muutama vastaantulija reissumme aikana horisontissa häämötti, mutta muuten oli aika onnellista äänettömyyttä ympärillämme. Kaupungissa on aika lailla mahdotonta tavoittaa oikein missään kolkassa aivan täydellisen rikkumatonta hiljaisuutta, joskin jopa turkulaisissa pikkumetsiköissä saattaa silloin tällöin kohdata rauhan. Reissullamme kuului välillä lähinnä lunta vasten narskuvien kengänpohjien tai karvaisten anturoiden tervehdykset, muutoin säilyi illuusio unenomaisesta rauhasta.

Asujaimistoltamme on sen verran matkaa Raisionjoen tietämille, että kotiin palatessa ryhmä rämä oli pökertymäisillään nälästä ja kintutkin jo anelivat armoa. Mutta ulkosalla reippailu teki eetvarttia, kuten yleensä asianlaita on. En oikeastaan keksi parempaa tapaa viettää sunnuntaita kuin kirjaimellisesti pihalla oleminen. Välillä on hyvä olla myös kuutamolla, mutta yhtä kaikki ulkona ollessa mieli on virkeimmillään.

2 kommenttia:

  1. Onpa kauniita kuvia, varsinkin toi ihan ensimmäinen! :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos - helppo oli kuvaajan kuvata, kun maisema oli niin kaunis. Olosuhteet olivat kerrassaan otolliset kaupunkivaellukselle. :)

    VastaaPoista