sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Turvasanoista viis

Huh, mikä viikko on takana. Vaikka Mari meinasi, että hörhökooppien perusteella alkaneesta vuodesta tulisi oinaille mitä mainioin, ei elämäni ihme kyllä kovinkaan hurjaan lentoon ole silti vimpeliläisen höpinöistä huolimatta päässyt. Yksitoista kuukautta on vielä maailmalla kuitenkin aikaa todistaa, että joku roti sentään planeetalla löytyy. Vai mahtaako sittenkin olla niin, etteivät häröyskoopit pidäkään paikkaansa?

Vähän nihkeästi on tammikuinen viikko meinannut soljua, joskin syynä lienee - yllätys! - työ. Takalistoni on tainnut viihtyä enemmän näyttöpäätteen edessä työmaalla kuin lempeästi syleilevällä kotisohvalla, mikä on suuri sääli, sillä voisihan sitä papereiden viskelyn sijaan viettää enemmän aikaa vaikkapa luonnossa liikkuen. Eräänäkin päivänä olisin voinut kirmata lumihiutaleiden perässä ja toisena nauttia aurinkosesta talvipäivästä, mutta edellä mainittujen harjoitteiden sijana pönötin konttorissa hartiat lytyssä.



Olen toki arjen pyörittämisen ohella ehtinyt tehdä paljon hyödyllisiä juttuja, kuten kuvaillut vähän heiniä ja karahkoja sekä pohtinut musiikkivillityksiä - varma tapa tietää siirtyneensä nuorison edustajasta kukkahattutätiosastolle on huomata ymmärtämättömyytensä uuden musiikin äärellä. Ensinnäkin järkytyin Urheilugaalaa seuratessani, kun Antti Tuisku pelmahti estradille hiihtämään ja vinkumaan kuin hinkuyskää poteva satavuotias. Olen kuvitellut jo korvieni kärsineen tarpeeksi paljon kamalan musiikin vuoksi lähes kolmenkymmenen vuoden mittaisen elämänpolkuni aikana, mutta Antti veti maton jalkojeni alta. Haluaisin kernaasti tykätä Antista, sillä hän vaikuttaa aidolta ja sympaattiselta kaverilta, mutta voiko keksiä ontuvampaa yhdistelmää kuin ero ja hiihtäminen? Tuisku ei siis vedollaan saanut ihoani kananlihalle tahi miellyttävää värinää selkäytimeeni, vaan lähinnä mieleni teki etsiä lähin pommisuoja ja mennä piiloon pahalta maailmalta. 

Sattumalta seuraavana päivänä kuulin pätkän Jenni Vartiaisen uusimmasta tuotoksesta, joka kantaa nimeä Turvasana, ja järkytyin vuorokauden sisään jo toistamiseen. Mitä on tapahtunnut eteeriselle, mystiselle ja voimakkaalle naiselle, joka ihan hyviäkin kipaleita on laulanut?  Arvokkuus tuntuu loistavan poissaolollaan, kun Vartiainen huokailee ja höpisee jotain turvasanoista. Ja vissiin sanoittaessa on lopunut ideat kesken, kun muutama jee ja beibi on ahdettu tääytesanoiksi muutoinkin onttoon renkutukseen. Toisaalta turvasanoista puhuminen on tärkeää, sillä jokaisella pitäisi olla omansa. Minun turvasanani on suklaa - koen aina suurta turvallisuuden tunnetta, kun käteni ulottuvilla on hyvää suklaata (taidan olla hyvää vauhtia saamassa umpisurkeiden puujalkavitsien kuningattaren tittelin).

Lauantaina söin musiikkisuruuni noin kaksi kiloa karkkia ja totesin, että pysyttäydyn vastedeskin 90- ja 2000-lukujen taitteen musiikissa. Onneksi joskus sentään musiikkiteollisuus on toiminut ilman JVG:tä - nykyään vissiin artistin uskottavuuden mittaa yhteistyö kyseisen kaksikon kanssa. (Odotan kauhulla Jennin ja JVG:n yhteistyötä, joka on väistämättömästi kuitenkin jossain vaiheessa tulossa. Uskokaa pois.) Onko valloillaan aika, jota leimaavat väkisin väännetyt tekstit, höttöisyys, seksi ja JVG? Joka ilmansuunnasta tulee toinen toistaan kömpelömpiä lyriikoita tai jee-, uuh- ja hani- ulinaähkimistä vailla sielua. Siispä esitän kainon pyynnön, että älyvapaa musiikki katoaisi maailmankartalta ja toivotan tervetulleiksi takaisin puhuttelevat ja sisällöltään rikkaat lyriikat. Vai onko niin, että alati muuttuvassa ja uhkaavassa maailmassa nimenomaan paetaan ahdistavia ilmiöitä aivotoimintaa vähemmän vaativan viihteen pariin? 



Vaan turvasanoista viis - musiikkipauhaamisen ja itkuvirsien veisaamisen lisäksi olen viettänyt tammikuista viikkoa hunteeraamalla vähän juttuja ja lähitulevaisuudelle asettamiani tavoitteita. Kun alkavalle vuodelle tavoitteita rustailin, lisäsin ruhoni venyttelyn ja vanuttelun tärkeiden suunnitelmieni joukkoon. Olen jopa saanut sen verran aikaiseksi, että olen tonkinut YouTuben maailmasta kaikenlaisia erityisesti selkäosastolle suunniteltuja venytysvideoita ja jopa ihan oikeasti nakellut pyöritellyt niskojani ynnä kiskonut kylkiäni. Ehkäpä joskus 2080-luvulla saan takaisin notkeuteni, jonka omistin joskus muinaisina aikoina. Ja ryhtini.

Työkuorman suhteen en oikein juuri tällä hetkellä kuin toivoa, että vielä jossain vaiheessa tahti rauhoittuisi, ja unirytmin kanssa on edelleen hakemista, mutta olen sentään ottanut valtavan suuren harppauksen kohti vähemmän niskakipuista ja hitusen notkeampaa arkea. Pieni harppaus ihmiskunnalle, suuri pienelle ihmiselle! Vai miten se ny neni. 

Uudessakaupungissakin on tullut vähän viikonloppua vietettyä. Ilmeisesti emme olleet ainoat kyläilijät majapaikassamme, sillä seuralaiseni oli nähnyt mahdollisesti ilveksen jäljet piirtyneinä muuten puhtoiseen hankeen. En pistäisi lainkaan pahakseni, jos joskus ilveksen näkisin, mutta varovaisiin jättikatteihin ei ihan helposti pääse törmäämään. Mies sattui havaitsemaan myös myyrän, joka möyri hangessa, mutta minä näin vain lähinnä ahnaasti juustopaloja nuuhkuttelevan kirsun ja siitä rullautuvan pitkän kielen, joka silloin tällöin nuolaisi salakavalasti varpaitani. Kirsukin on ihan mielllyttävä näky.

Olen aika varma, että ensi viikosta tulee varsin mukava kokonaisuus; ensin on selätettävä työhommat ja arki, mutta viikonlopuksi siirrän itseni kokonaan uusiin maisemiin upeassa seurassa. Ensi viikonloppu, tulejo!

6 kommenttia:

  1. Nii saa nähä, kun mullakin dreams come true! Odotan innolla voitanko lotossa ja voin ostaa oman jalkapallojoukkueen vai pääsenkö Valioliigaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oma jalkapallojoukkue? Tästä ehkä keskustellaan lisää sitten viikonlopulla. :P Ainaki sie pääset Vakioliigaan, jossa on kolme jäsentä ja rohki hyvät jutut. ;)

      Poista
  2. Voi ei, miten hymyilyttävän upeaa kuvausta nykysuomalaisesta viihdemusiikista! Olen taas harvinaisen samaa mieltä kanssasi. (Miksi olen aina samaa mieltä? Koska mielipiteesi ovat usein aika hyviä. Tarkoitan siis, että samanlaisia kuin omani.) :D

    Varpuslintu / viikarivartti.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, meille on siis annettu raskas taakka harteillemme kannettavaksi. Eli oikeassa olemisen ja vain fiksujen mielipiteiden esittämisen jalo taito. Vaalikaamme ainutlaatuisia kykyjämme huolella! :D

      Poista