tiistai 14. helmikuuta 2017

Koti


Olen ennen nykyistä majaa asunut paikoissa, joita olen kutsunut kämpiksi, mutta niin vahvaa tunnesidettä ei ole asuinsijoihin muodostunut, että olisin tuntenut olevani varsinaisesti kotona. Lapsuudenkoti on tietenkin asia erikseen, mutta aikuisiällä olen siirtynyt asunnosta toiseen kehittämättä kovinkaan vahvaa tunnesidettä lattioiden ja seinien muodostamiin paikkoihin.

Kenties lähestyvä kolmosella alkava ikäluku pistää hörhön ajattelemaan, että koti on kuitenkin ihan eri asia kuin kämppä. Jos olisin imelä tyyppi, voisin höpistä, kuinka kotini on siellä, missä rakkautta luuraa, mutta voidakseen kutsua huushollia kodiksi pitää asuintoveriasioiden lisäksi muutkin palaset olla kohdillaan. Kodin pitää olla turvapaikka, joka kutsuu luokseen ja ottaa pitkän päivän päätteeksi tulijan lämpimästi vastaan. Kodissa pitää voida olla ihan oma itsensä ilman minkäänlaisia rooleja. Kodissa pitää voida hengittää vapaasti ja toisaalta nähdä kauneutta ympärillään. Epämaterialistisuuteen pyrkiväksi ihmiseksi olen joissain jutuissa vähän nolosti materialistinen, enkä haluaisi millään luopua muutamasta itselleni tärkeästä ja tunnearvoltaan suuresta kapistuksesta. 



Kodissa pitää olla lämmin, pesämäinen ja rauhallinen tunnelma. Meillä halutun tunnelman mahdollistavat pieniin neliöihin nähden idioottimaisen liian isot ja muhkeat möhkökalusteet, jotka olemme ansiokkaasti saaneet survottua ja tungettua huusholliin rajallisesta pinta-alasta huolimatta. Suuruudenhulluus ilmenee monin tavoin - jotkut harjoittavat mielivaltaisen pähkähullua politiikkaa, haluavat valloittaa koko maailman tai kutsuvat mäennyppylöitä vuoriksi (turkulaiset), toiset tykkäävät pieneen tilaan ahdetuista hitusen liian suurista kalusteista.

Kodissa pitää olla asujilleen mieluisia värejä. Onneksemme minun ja samassa kodissa viihtyvän tyypin värimieltymykset osuvat yksiin just eikä melkein. Ankaran valkoista en kotonani haluaisi havaita, vaan suosin tummia, syviä, pehmeitä ja mausteisia värejä. Kliinisyys ja sairaalamaisuus eivät kotiin kuulu, vaan syksyiset ja murretut sävyt ynnä upottavan pehmeät materiaalit luovat kodikkaan luolamaisen tunnelman. Luolamies ja -nainen eivät pystyisi rötköttämään laiskanpulskeasti kovalla kulissisohvalla, jonka tärkein tehtävä mukavuuden kustannuksella on vain näyttää hyvältä. Esimerkiksi valkoista sohvaa en usko koskaan edes harkitsevani, ellen sitten menetä järkeäni, rupea siivousfanaatikoksi ja halua ihastella rapatassujen muodostamia pilkkukuvioita sohvan pinnalla.

Kodissa saa näkyä harrastusmaailma. Piano on kannettu pirttiin pienoiseen, ja puntit saavat jäädä ainakin joskus lojumaan aika näkysälle. Kirjoja saa näkyä ja muistikirja pilkistää teekupin alta. Ei kai eläminen niin justiinsa ole? 



Kodissa pitää olla harmoninen kaaos. Maailmanloppu ei tule, vaikka pöydällä lojuisi ylimääräistä roinaa tai sukat unohtuisivat lattialle - olen niittänyt kyseenalaista mainetta sottapyttyilyyn taipuvaisena jo syntymästäni asti. Kunhan vain hygieniataso on suurimmaksi osaksi hallussa ja perussiisteys periaatteena, sopiva huolittelemattomuus kertoo siitä, että talon asukkaat keskittyvät mieluummin elämiseen kuin jynssäävät lattialistoja tai ovenkahvoja hohtaviksi. Paitsi että vaatekaapin täytyy olla järjestyksessä ja rytkyjen on löydyttävä omasta tarkoin määritellystä paikastaan - tai ainakin näin elän teoriassa. Etenkin väsyneenä, kiireisenä tai ressin vallassa en jaksa moralisoida itseäni tai kämppistäni, vaikka sohva-arkulle jäisi kahvimuki jos toinenkin notkumaan ja vaatekaapissa raivoaisi pieni pyörremyrskyn poikanen. Siistissä ja järjestykseen pistetyssä kodissa sielu lepää, mutta kylmän kolkon ankarasta pirtistä, jossa ei uskalla edes sormeaan nostaa pölyyntymisen pelossa, en tykkää hirveästi. 

Kodissa pitää olla sopivasti tunnearvoltaan mittaamattomia kapistuksia; koira tykkää vinkuleluistaan ja eritoten kuolakerroksen saaneesta tennispallostaan, mutta minun listani on loputon, sillä tärkeiltä ihmisiltä saatuihin kamoihin tulee liitettyä aika paljon tunnelatausta. Asujansa näköinen huusholli muodostuu yksityiskohdista, joita ei ole haalittu sisustuskirjan oppien mukaisesti tai viimeisimpien trendivillitysten innoittamana vaan ovat kertyneet vuosien varrella kyytiin. 


Toki kotiin tuotavilla kapistuksilla pitää olla jokin funktio - en tarvitse kulissikirjoja sohvan viereen ängetäkseni mihinkään kultturelliin ryhmään - ja sitä paitsi turhat koriste-esineet ovat täydellisesti turhakkeita. Paitsi tuikkukipposet ja kynttiläkapistukset eivät ole missään nimessä turhia, vaan kauniita käyttötarvikkeita mutten silti aivan jokaista laskutilaa täytä kolpalla (eli krääsällä). Porotokkani ei ole toki turha, sillä se muistuttaa minua juuristani (aivan kuin niitä voisi ylipäätään unohtaa).

Kodissa pitää tietysti tuoksua kodilta - meidän huushollissamme on luonnollisesti aina rohki mukavasti hajuhermoja helliviä hulmahduksia. Meillä päin tuoksuvat koiran tassuista lähtevä popcornmainen vivahde, kylppärissä omituiselta lemahtava puhdistusaine, keittiöstä leijaileva uuninkäry ja olohuoneessa sammutettu kynttilä ja niin edelleen. 

Yhdessä nämä elementit muovaavat asunnosta kodin.

2 kommenttia:

  1. Valkoiselle sohvalle mäkin sanon nounou, mutta muuten rakastan valkoisia pintoja kotona (sen ehkä huomaa meillä?) - valoa valoa valoaaaaaaaaaa! En väitä että valkoinen lattia olisi ihan kätevin mahdollinen vaihtoehto vaan eipä ole ollut mikään muukaan (tämä on nyt kolmas lattia täällä asumisen aikana ja paras niistä koska valo). Pöytätasot on tavaroiden laskemista varten, kirjat toimivat oivina pölynkerääjinä ja kissankarvat tuovat öhhhh, lämpöä? Pehmeyttä? Rakkautta? Joo?

    Tuo tuoksuasia on muuten mielenkiintoinen. Mua aina kiinnostaa miltä meillä tuoksuu. Voitkin kertoa kun tulet pian (yaaaaaaaaassssssss) että haiseeko meillä kissanpissa vai huukopossi :D

    VastaaPoista
  2. Teillä nimenomaan on valosaa ja kodikasta, ei toellakaan ahdistavan kliinisen kolkon kiiltävän pelottavan valkosta! Minun painajaiskämppä on ylikiiltävä kolkko huusholli, jossa ei ole mitään pehmeyttä tai kulmia lainkaan, vaan ihan kaikki on valkosta lattiasta kattoon (ja jossa soisi pelkästään Keekkiä ja muuta kakkaa). Valkonen on siis ihan siedettävä ilmiö, kunhan ei _kaikki_ ole pelkästään valkosta. Ja kunhan näkyy elämä. :D Olikohan tuo loogisesti sepustettu? Mie taidan olla vaan pimeyden lapsi, joten tummanpuhuva huusholli on kutsuva ilmestys. :)

    Jokaisessa kodissa muuten on oma ominaistuoksunsa. Hmm, teillä tuoksuu ainaki tee ja joku semmonen pehmeä juttu, joka ei ole kissanpissaksi määriteltävissä. Täytyy impata tarkemmin sitten parin viikon päästä, joten parempaa raporttia on tulossa. ;)

    PS. Meillä leijuu usein myös vahva miesaromi miesäänien kera ilmassa. ;)

    VastaaPoista