lauantai 18. helmikuuta 2017

Ruissalo talvella




Olen aika usein ihmetellyt asuinkaupunkini metsissä mörrimöykkynä mönkiessäni, missä muut ihmiskunnan edustajat oikein mahtavat luurata. En toki pistä lainkaan pahakseni voidessani pienen hetken ajan nauttia hiljaisuudesta ja yksinolosta, mutta hienoissa maisemissa tarpoessa väkisinkin rupeaa hunteeraamaan, miksei ristinsielua näkökenttään osu. Syy turkulaisten luontoplänttien tyhjyyteen on oikeastaan harvinaisen ilmiselvä: aurinkoisina päivinä kaikki väki pakkautuu Ruissaloon. Saattaapa osa pyrähtää Naantaliin asti, jos ilmanala on suosiollinen, mutta näin ulkopaikkakuntalaisen silmin tarkasteltuna Ruissalo tuntuu olevan turkulaisten luontokokemus numero yksi.

Havaintojeni mukaan turkulaiset ovat myös vankasti aurinkoliikkujia - sadesäällä ei juurikaan poluilla satu vastaantulijaa kohtaamaan, mutta kirkkaana ja kauniina päivänä on varauduttava tungokseen. Mutta se on toki asia erikseen - nyt keskittykäämme kuvapainotteiseen ruisssaloähkyyn.  


Ruissalon suosio ei ole mikään ihme; pikkusaari on ainutlaatuinen, monipuolinen, kiehtova ja jännittävä kokonaisuus, jossa pääsee tutustumaan niin luonnon kiehtoviin ihmeisiin kuin historiallisiin huviloihin. Lisäksi Ruissalossa on helppo aloittaa luontoon tutustuminen, jos ei ole tottunut liikkumaan muilla kuin asfaltoiduilla kaduilla. Ei siis ihme, että saarella viihtyy noin koko Turku. Hiljaisuutta ja omaa rauhaa ei välttämättä tavoita, paitsi ehkä vähemmän aurinkoisina ja enemmän harmaina päivinä.



Kauneutta Ruissalossa piisaa, joten sieluni ja mieleni vaativat kärkkäästi aina silloin tällöin saarelle rylläämistä. Saaren eri kolkissa vuodenaikain kiertoa on mielekästä aistia; kesäisin saari on kuin yksi iso vihreä rehukasa siinä missä talviaikaan lehdettömät oksat ja hiekkarannat huokuvat haikealla tavalla kaunista tunnelmaa. Lumihan tunnetusti kiertää Turun seudun kaukaa, joten hiekkarannat ovat rannikolla varsin hiekkaisia talvisinkin. On jokseenkin hämmentävää tiirailla jäätynyttä merta lumettomalla sannalla talsiessaan.


Ruissaloon pääsee varsin kätevästi torilta lähtevän bussin kyydillä, joskin kannattaa tarkastaa aikataulut etenkin talvella - aivan vartin välein ei välttämättä Fölin völjyyn pääse. Eräänä kauniina sunnuntaina, kun kaipuu Ruissaloon iski vallan vinhaksi, uhmasimme kohtaloa hakeutumalla merta tapittamaan, vaikka saaripahanen oli tupaten täynnä, ja hyppäsimme Ruissaloon väkeä kuskaavan bussin kyytiin.

Matkan aikana piski talloi mukavasti kummankin ihmisen pottuvarpaat ja viuhtoi ruoskahännällään päin pärstävärkkejä eli kaiken kaikkiaan bussin kyydissä oli hurmaavan tunnelmallista. Piskin kanssa maihinnousen Ruissaloon, vo-oo.



Perille päästyämme tein rohki oivaltavia oivalluksia. Saarella odotti merituuli. Jäällä oli liukasta. Jään pinta oli paikoitellen jäänsininen.


Vaikka kalliopinnat olivat suhtellisen liukkaat, en ihme kyllä pyllähtänyt pyrstölleni kertaakaan, eikä häntäluuni murskaantuminen ollut edes likellä.  Ehkäpä kaatumiskiintiöni on jo viime vuoden rähmäilyjen vuoksi seuraavien 365 päivän osalta paketissa, tosin ei pitäisi tuulettaa ennen kuin vanhat ruvet ovat arpeutuneet. Kömpelyyteni on tunnettu vitsi lähipiirissäni, mutta onhan se hieno tunne, kun voi aiheuttaa tahattoman tragikomiikan seurauksena läheisilleen ilonkyyneleitä. 

Vaikken nenilleni joutunut, pyllistelin sitli maatasolla räpsiessäni karkeasti arvioituna höntin määrän kuvia jäätaiteesta; näin hauskasti muotoutuneita jääkalikoita ja muun muassa jäähän muodostuneita naamoja ja olin tyytyväinen saldooni.





Yhtään kettua tai peuraa ei aurinkoisena aamupäivänä näkynyt, mutta pappaikään vastikään ehtinyt piski oli elämänsä vedossa kolhoillessaan rantakallioilla ja syöksyessään tonkimaan kanervapuskia. Tosin niin olin minäkin - edellisen kerran olemme piipahtaneet Ruissalossa viime kesänä luontopolkuja pitkin tallustelemassa, joten syytäkin oli käydä pitkästä aikaa saarta kiertelemässä. Pikku-Pukin promenadilla köpöttelystä olen kirjoitellut toissa kesän puolella. 



Jykevillä kallioilla kasvavat sammaltäkit olivat saaneet kevyen jauhopöllytyksen ylleen, mutta muutoin saaren lumitilanne oli varsin vähäinen. Meren päälle jämähtänyt jääkerros oli pakkaskauden ansiosta humpsahtanut sen verran paksuksi, että se kantoi sen kummemmin mukisematta seurueemme.

Aina yhtä mahtipontisena kohoava Kukkarokivi oli melkein saavutettavissa, jos olisimme jäätä pitkin jatkaneet taapertamista, mutta talsimme kuitenkin lähinnä rantaviivan tuntumassa. Välillä kipusimme rantakallioille katselemaan jään muodostamia pienoismannerlaattoja, jotka olivat väsähtäneet yrittäessään kaiketi valloittaa rantamia.


Aurinko sädehti ja loihti maailman kovin keväiseksi, ja siellä täällä sirkuttelevat lintuset vahvistivat mielikuvaa ripeästi saapuvasta uudesta vuodenajasta. Aikamme Ruissaloa kierrettyämme, kallioiden kätköjä tongittuamme ja jäätä pitkin möngerrettyämme suuntasimme vielä muille maille seikkailemaan. Kun iltasella kotiin palasimme, neljä tassua ja koipea rötköttivät epämääräisessä vyyhdissä loppuillan, mutta tyytyväinen oli pieni seurueemme. Tulipahan taas hoksattua, että Ruissalo on harvinaisen nätti vuodenajasta riippumatta. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti