tiistai 7. maaliskuuta 2017

Kolari, paras paikka

Olen väsynyt mutta hyvilläni. Takana on melkoisen älytön ja intensiivinen viikko ynnä viikonloppu, mutta kyllä pöhkön aikataulun sietää, jos kotiseudulle pohjoiseen Kolariin pääsee.

Viime viikon puolivälissä ryntäsin lentokoneesta suoraan rautatieasemalle ja pyrähdin Kolariin asti. Jätin Turun pölyt, loska-ahdistuksen ja liukkauden taakseni ja pääsin nauttimaan upottavista lumikasoista, joiden vitivalkoisella pinnalla ei muutaman koparaelukan ja pitkäkorvaisen viipottajan lisäksi ollut yksikään räpylä ollut talsinut. Kevättalven aurinko venytteli taivaalla ja jopa lämmitti poskipäitä, mutta aamutuimaan hallitseva tuima pakkanen sai hiukset huurtumaan ja nenänpään punoittamaan. 


Maaliskuu on yksi kauneimmista kuukausista - taidan todeta suurin piirtein jokaisen kuun kohdalla, kuinka suosikkiajanjaksoni on koittava, mutta luonnossa liikuskellessa väkisinkin ihailee luonnon muuttumista vuodenaikojen tahdissa. Ja eritoten maaliskuinen Kolari on ihan oikeasti yksi maailman upeimmista jutuista. 

Kisuroiden jäljillä mönkiessäni, lähimmäisten kanssa iltaa viettäessäni ja sukset koivissa viuhtoessani oli hyvä olla. Ruokahuolto pelasi, ja pötsiin päätyi muun muassa rinkilöitä ja jälkiruokaa, jonka äitini määritteli pappilanhätävarajuustokakuksi (en uskalla arvella, mitä äiti oli herkkuun saanut tungettua, mutta oli lopputulos tajunnanräjäyttävän maukas). Vatsan vailluttamiseksi ei riittänyt huhkiminen hiihtoladuilla, vaan sukkatehtaan eli kutomisvimmaisen äitini loihtimia kinttulämmikkeitä väistellessäkin meinasivat hikitippaset valua otsalla. En ymmärrä, miten ihmeessä joku voi keksiä loputtomasti uusia sukkamalleja ja väriyhdistelmiä, mutta huvinsa ja omituisuutensa toki kullakin. Äidin omituisuuden seurauksena tosin näkökentässä häämöttää järjetön ja loppumaton sukkameri. 



Muilla mailla asuessani olen viimeistään oppinut arvostamaan, kuinka henkeäsalpaavan hienoissa maisemissa olen elämäni alkutaipaleen saanut viettää. En ole käynyt huvipuistoissa tai kiipeillyt leikkipuistossa, mutta toisaalta olen voinut painella menemään luonnon muovaamilla esteradoilla. Lapsuudessani ei pahemmin matkusteltu ympäri maailmaa, enkä angstisena teiniäksyilijänä välttämättä aina osannut tavoittaa Ylläksen hienoutta - joskus nuorempana vähäiset reissukokemukseni hävettivät - mutta aikuisiällä olen oppinut arvostamaan juuriani, jotka ovat syvällä revontulten reitillä, tuntureiden tuntumassa. Ehkäpä jonkun mielestä olen sivistymätön, kun en kiintiöthaimaareissuja ole tehnyt, mutta olen aika ylpeä junttiudestani. 

Kamera unohtui reissu aikana laukun pohjalle, mutta sentään muutaman rohki hienon taideteoksen ehdin näpsäistä. Villasukkien lisäksi kuvasin poroja ja onnistuinpa taltioimaan mulkoilevien kisuroiden lisäksi kakkaavan sarvipään - se ei tosin hirveästi kuvaajalta onnistuista vaadi, sillä koko ajanhan kisurat papanoitaan maailmaan tuottavat. Vähän samaaan tahtiin kuin minä tuotan omia hörhöilyjäni. Mutta horinoiden lopputulema on aina sama: Kolari on ehkä paras paikka päällä maan. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti