keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Sininen hetki


Sininen on kiva väri. Siitä tulee välittömät mielleyhtymät Suomen lippuun, Fazerin maitosuklaaseen ja äitini sinnikkäästi yhdeksänkymmentäluvulla käyttämään ripsiväriin. Mutta on se paljon muutakin. 

Kun iltapäivä alkaa vähitelle haipua illaksi, maan ja taivaankannen valloittaa monen sinen sävyn muodostama näytös. Jopa valkeat hanget ja jään pinnat saavat sinisen verhon ylleen, ja illan tullen sävyasteet muuttuvat syvemmiksi ja tummemmiksi. On koittava sininen hetki, henkeäsalpaavan kaunis ilmiö. 


Eräänä päivänä kotiseuduilla ollessani käväisin tarpomassa lumessa. Alkumatkasta oli vielä varsin valoisaa, mutta hämärä laskeutui kutittelemaan ensin puiden latvoja ja vähitellen lumisia peltoja, ja lopulta salakavalasti syventyvä sävymaailma pääsi yllättämään, Kuten kuvista huomaa, eri hetkinä otetuissa kuvissa sininen näyttäytyy kovin erilaisena; siniseen hetkeen mahtuu monenlaista vaihetta ynnä asteittaista muutosta ennen kuin ilta lopulta vie päiväsajalta voiton. 

Kolarilainen sininen hetki on pysäyttävän kaunis. Sitä meinaa muilla mailla asuessaan melkeinpä unohtaa, kuinka sanoinkuvaamattoman upea Peräpohjolan luonto on. Rauhallisuutta, seesteisyyttä, taianomaisuutta ja puhtautta. Sellaista on elämä tuntureiden juurella. 


Istua mätkähdin keskelle lumikasaa vain katselemaan valon leikkejä ja kuuntelemaan äänettömyyttä - ainoastaan porojen naksuvat nivelet hiipivät korvakäytäviini. Pienen suloisen tuokion ajan ei ollut kiire mihinkään. Unohdin puhelimen olemassaolon ja keskityin ihan vaan hetkeen. (Tai jos nyt tarkkoja ollaan, humpsahdin vahingossa lumihankeen ja räpyläni juuttui mukavasti upoksiin, mutta proosan sijana pysyttäytykäämme tekotaiteellisessa lyyrisessä kerronnassa.)

Sitten rupesin pohtimaan, kuinka pelottavalta erinäisissä medioissa esitetyt pohdinnat siitä, onko tarvetta ylläpitää veronmaksajien kustannuksella asutusta muualla kuin kaupungeissa, kuulostavat. Kun katsoo hiljoksiin illaksi hiipuvaa päivää keskellä uinuvaa metsää, osuu ketturepolaisen reitille ja saa seuralaisekseen kuutamon, väkisinkin rupeaa ihmettelemään, miksi ihmisen erkaantumista luonnosta pitäisi ehdoin tahdoin edistää. Jotkut viihtyvät kaupungissa, toiset kaipaavat luonnon rauhaan. Mitä pahaa siinä on? Eikö jokaisella tulisi olla oikeus ja mahdollisuus kuunnella sydäntään asuinpaikkaa valitessaan? Varoja tuhlataan ympäri maatamme, ei pelkästään vain haja-asutusseuduilla. 


Harry Potterin viimeisessä osassa, Kuoleman varjeluksissa, on lause, jonka sisältöä olen monesti pohdiskellut metsissä haahuillessani:

Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi. 

Väkisinkin tulee mieleen sanoja makustellessa, että nyt ollaan asian ytimessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti