sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Kesäkuu viimeisiään vetelee


En ole tehnyt minkäänlaista listaa asioista, joita haluan kokea jo päättäväisesti käynnistyneen kesän aikana, sillä luulen vauhdikkaasti eteen päin kulkevan ajanjakson tuovan jo itsessään mukanaan vaikka mitä mukavaa. Loppuaan kohti kiiruhtava kesäkuu on ainakin ollut täynnä pieniä juttuja, jotka saavat mielen iloiseksi.

Olemme viettäneet varsin miellyttävää keskikesän juhlaa kotiseudullani. Kun on junaan hyppäämisen aika koittava, miehellä tulee olemaan tuskainen savotta maanitellessaan junttia sekä sisäisen junttikoiransa löytänyttä piskiä takaisin Turunmaalle. Hurtta on nykyään ihan peräpohjalainen murre. 

Olen löytänyt palavan rakkauteni Musea kohtaan uudelleen. Muse on yhtye, jota olen kuunnellut kutakuinkin ihan aina, mutta viimeisen parin vuoden ajan jokunen muu bändi on meinannut kiilata Musen ohitse. Mutta niin se vaan on, että Muse on muusani. Miten Matthew Bellamy osaakin tehdä niin loistokkaita musiikkiteoksia, jotka pistävät ihon kananlihalle ja kuuntelijan pollan sekaisin?

Olen hankkinut liput Provinssiin. Hanna, here I come! Ruisrockissa näyttää tänä(kin) vuonna olevan suhteellisen kehno esiintyjälista, mutta Seinäjoelle on saatu hämmentävän monta suosikkiani. Ainakin Niskalaukauksen paluuta täytyy käydä katsomassa, ja tietenkin The Killers ynnä In Flames on myös aivan pakko nähdä. Harmi vaan, että CMX soittaa samaan aikaan kuin ruotsalainen liekkiorkesteri, mutta eiköhän jokin konsti kahdessa paikassa yhtä aikaa olemiseen löydy.


Turussa on ollut melkoisen paahteinen ajanjakso - minun mielestäni helleraja on jo rikottu - mutta olen kuin ihmeen kaupalla pysynyt hengissä. Enkä ole edes narissut ja murissut niin pahasti kuin viime vuoden puolella. Tukala kesäilma ja minä emme yleensä mahdu samaan lauseeseen, mutta tänä vuonna kesä on ollut ihan siedettävä. Epäilen, että viimeinen pääkoppaani koossa pitänyt ruuvi on ruostunut, löystynyt ja valumassa kovaa vauhtia olkapäätäni kohti.

Minulla on polkupyörä. Ihan kiva sellainen. Se on selkeästi feminiinen tapaus, mutta kiltiltä ja kuuliaiselta se vaikuttaa. Siinä on seitsemän vaihdetta ja niin tehokas käsijarru, että olen melkein nenälleni pyllähtänyt jarrua tyrkkiessäni - toisaalta sen verran rentouttavaa on pyörällä painella, että jarruominaisuus on ihan turha varuste. Olen parisen viikon ajan ajellut pitkin kylänraittia varsin mairea hymy pärstääni koristaen, mutta minkäpä hölmöläinen onnelleen voi. Minulla on viimein pyörä! Onnittelen itseäni ripeästä ja tehokkaasta toiminnasta - aiemman kulkuvälineeni pöllimisestä ei ehtinyt vierähtää kuin vaatimattomasti yli puoli vuotta, joten en yhtään jahkannut pyöräpäätöksiä tehdessäni. Mutta kun ei polkupyörään voi noin vaan törsätä, vaan pitää hunteerata rauhassa hankintahommia. 

Olen hyvää vauhtia kahlaamassa velhomaailman ihmeisiin perehdyttävää kirjasarjaa (pottereita tietenkin) läpi. Selvittelen tällä hetkellä puoliverisen prinssin asioita ja odotan kauhulla lopputohinoita. Olen vakuuttunut siitä, että monessa suhteessa typeryyden täyttämä maailmanaikamme kaipaisi kovasti Albus Dumbledoren kaltaista hahmoa. Jotenkin samaistun Dumbledoren sanoihin: " - mutta hätkähdyttävän usein epäkohteliaisuus on tahatonta". Voisin täyttää koko blogini dumbledoreismeilla, mutta maltan mieleni ja hillitsen hinkuni. 


Olen hihitellyt kämpässäni köllöttelevien tyyppien edesottamuksille. Mies on lanseerannut piskille uuden lempinimen hurtan uuden hullutuksen mukaan: hauva kantaa nimeä frisbeedog. Papparainen on nimittäin hullaantunut täysin frisbeen perässä laukkomisesta - vaan terrieri kun on kyseessä, frisbeen nakkelusta, noutamisesta taikka palauttamisesta ei ole suinkaan kyse. Vaikka pappaikä jo koputtaa piskiä anturoihin, ei karvareuhka mitenkään mahdottoman helposti irrota itsepäistä otettaan, jos se on naskaleihinsa jotakin kivaa saanut. Olen välillä pohtinut, millaista olisi viettää aikaa kiltin, säyseän ja nöyrän koirasen kanssa, mutta sitten terrieripappa katsoo ruskeilla silmillään niin pyyteettömän hellästi ja lipaisee kilometrin pituisella kielellään kättäni, ettei voi muuta kuin tykätä pässinpäästä. 

Olen mussuttanut leipäjuustoa hillojen kera. Ja kun puhun hillasta, tarkoitan tietenkin kaunista ihmemarjaa, joka nykypäivänä alkaa käydä harmillisen harvinaiseksi. Lakka tarkoittaa minulle ainetta, jolla käsitellään puupintoja, ja suomuurain kuulostaa marjakarhulta.

Toistaiseksi kesäkuu on edennyt siis oikeastaan aika kutkuttavan mielekkäissä merkeissä. Ehkäpä minun on pyörrettävä sanani ja myönnettävä, että kesässäkin lienee omat hyvät puolensa, vaikkei saatavilla olekaan lunta, pakkasta taikka tummaa tähtitaivasta. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti