sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Kun juntti kotikonnuillaan käväisi


Tällä viikolla olen odottanut perjantain saapumista kuin kuuta nousevaa, ja kun viimein arjen armahtaja saapui, hoksasin, etten kuluneiden päivien aikana ole oikeastaan tehnyt mitään ihmeellistä. On vähän työressiä piisannut ja arkipäivät ovat lähinnä menneet työkiireistä selvitessä. - se on  kumma juttu, että kesäloma-ajan korvilla ihmiset keksivät yhtäkkiä ottaa kunnon loppukirin ennen lomille laukkomista. Tekemisen meininki pitää toki elämässä olla, mutta välillä rauhallisempikin tahti olisi ihan kiva, jotta voisi keskittyä kunnolla juttujen hoitamiseen. Sinne tänne suhatessa ja pää kolmantena painellessa moni askare saattaa jäädä puolitiehen.

Viime viikko sen sijaan oli varsin erinomainen ja mukavien tapahtumien kattaus, joten kuivakan ja tylsän ajanjakson sijaan muisteltakoon miellyttävämpiä tuokioita elämän kulussa. Turusta lähti loppuviikosta juna kohti karuja kairoja, ja minä läksin völjyyn. Hyödynsin kertyneet ylityötunnit ja pidin vähän omaa lomaa. Pitempään olisin kernaasti viihtynyt, mutta sentään muutaman päivän ehdin kotikolossa viettää.



Säät hellivät pohjoisen Kolarin suunnalla; lämpöasteet kipusivat jopa hellelukemiin ja kirkkaansinisellä taivaalla köllöttelevä aurinko tuijotti ahnaasti paahtuvaa kansaa. Hitaasti on lähtenyt kesä pohjoisessa käyntiin, mutta pienet lehtien alut alkoivat lämmön voimasta kasvaa ihan silmissä. Paikoitellen oli vielä hassuja lumiplänttejä havaittavissa, mutta ehkäpä tänä vuonnakin kesä vielä saapuu tuntureillekin.

Koska luontoäiti oli päättänyt helliä väkeä ja laittanut ilmanala-asiat kesäkuntoon, vietin mahdollisimman paljon aikaa ulkosalla. Huiputin lähivaaroja, kuljin joen varrella, törmäsin vitivalkoiseen pitkäkorvaan ja tarkkailin pikkuruisia vassuja, jotka hontelot koivet joka ilmansuuntaan sätkien kilostelivat riemukkaasti pelloilla. Istuskelin yösydännä nuotion äärellä ja kuuntelin seuralaiseni kälätystä hiljaisuutta. Oivalsin jälleen noin viidettätuhannetta kertaa itsestäänselvyyksiä. Kyllä kotiseudulla on ihmisen hyvä olla ja kerätä ympärilleen läheisiä, jotka aidosti välittävät, kuuntelevat ja ymmärtävät. Läheisiä, joiden kanssa ei tarvitse jaapata pinnallisuuksia. Ja joiden seurassa voi lontsottaa iänvanhat, reikäiset, kulahtaneet ja ehkä vähän haisevat tennarit jalassa. Sama se pinnallisuuksille ja typerille vouhotuksille, kun saa viettää aikaa perheen kanssa lähellä tuntureita.


Maailmassa on monen monituista turhuutta ja jupinaa, jotka kaikkosivat mielestäni, kun kotiseutuni kauniita maisemia töllötin ja raikasta ilmaa sisuksiini hengitin. Kuinka olinkaan kaivannut rauhoittumista ja vain olemista haipakkaisen alkuvuoden jälkeen. Onnellisuus lienee sitä, että monta vaaraa ja tunturia on eessä.

Huikaisevan upeiden pohdintojen lisäksi ehdin olla äitini opissa apulaisleipurina ja hoksasin viimein, kuinka rinkilöistä saa nättejä. Äidin paakaripisteessä valmistuivat monet muutkin perinteiset herkut, jotka kiikutimme Inariin asti sukujuhliin osallistuvien mussutettaviksi. Auto melkein nitisi ja natisi liitoksistaan, kun kylmälaukut valtasivat jokaisen kolosen, mutta ihmisetkin mahtuivat kyytiin ja niinpä kipusimme Suomi-neidon kainalosta parisataa kilometriä päätä kohti.

Inarissa on aina yhtä kiva käydä, mutta tällä kertaa oli erityisen mukavaa nähdä pitkästä aikaa sukua iloisissa merkeissä ja katsella, kuinka siniset aallot loiskuivat maamme kauneimmassa järvessä. Ukonkivi häämötti horisontissa yhtä väkevänä kuin ennenkin, ja suhteellisen ärhäkkä järvituuli änkesi korvakäytäviin.

Paluu Turunmaalle oli jälleen kerran jokseenkin hankala, mutta olen pikku hiljaa päässyt ainakin joissain määrin kaupungin rytmiin kiinni. Mutta onneksi kotiseudulle pääsee aina takaisin - joskin VR voisi ystävällisesti pistää hintatasonsa ihmisystävällisemmälle tasolle, sillä en haluaisi joutua vararikkoon perheeni luona kylästellessäni. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti