sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Pessimistipeikon taklaamisesta

Elämässä tapahtuu kummallisia asioita, mutta muutama asia on varma. Vaikka mitä yhden pienen ihmisen pääkopassa sattuisi kuhisemaan, päivät liukuvat toiseen ja maailmankaikkeus jatkaa toimintaansa. Vuodenajat vaihtuvat, kuukaudet muuttuvat hirvittävän nopeasti toiseen, kauppojen karkkivalikoimista on vaikea poimia oma suosikki ja kofeiinin tarve aamuisin on vakio. Mutta pientä kulkijaa välillä hämmästyttävät, kummastuttavat maailman ihmeelliset asiat. Se on ihan hyväksyttävää.

Joskus saattaa käydä niin, että elämä junnaa paikallaan ja mikään ei muutu, vaikka niin toivoisi. Sitten yks kaks jonakin päivänä alkaa outojen tapahtumien sarja, jolle ei loppua meinaa näkyä. Pikkuisista lumihiutaleista muodostuu lumikekosia, jotka puolestaan paisuvat lumivyöryksi. Tai ainakin nivusiin asti ulottuvaksi hangeksi.


Viime vuoden aikana sattui ja tapahtui niin paljon kaikenlaisia asioita, että halusin saada rauhassa murehtia ja surra sekä myös toisaalta pitää tiukasti itselläni muutamat valonpilkahdukset, jotka soivat rutkasti iloa planeetalla talsimiseen. Minulle vuosi 2017 ei ollut ihan onnellisin mahdollinen vuosi, vaan lähinnä ikävien uutisten suma. Alkuvuodesta käynnistynyt kummallisuuksien vyyhti huipentui siihen, että loppuvuodesta alkoi tuntua, että ikäviä uutisia oli tullut jo vähän liikaa. 

Joskus saattaa käydä niin, että mukava harrastus jää hetkeksi taka-alalle muiden mietteiden vaatiessa enemmän aivostossa alaa. Näin on käynyt blogin pitämisen suhteen - en ole päivittänyt blogiani kunnolla vissiin muutamaan kuukauteen saati vieraillut blogeissa makustelemassa herkullisia ajatuksia. En ole halunnut vyöryttää blogin täydeltä itkuvirsiä ja itsesäälin täyteisiä valitusulinoita, sillä haluan blogini toimivan jatkossakin mukavien asioiden kokoelmana, johon voin rustata arkisia, ilahduttavia asioita. En ole halunnut blogini muuttuvan kitisemiskanavaksi. Blogi on ollut minulle hengähdystauko, mutta viime aikoina olenkin kaivannut hengähdystauon blogista. Toisaalta on ollut sellainen olo, että hengähdystauko ihan kaikesta (mitenkään melodramatisoimatta yhtään) on ollut tarpeen, jotta olen voinut alkaa rakentaa elämäni palapeliä uudelleen.


Olen taipuvainen negatiivisuuteen ja suhtaudun muutoksiin lievästi sanottuna varauksellisesti - mahdollisuuksien sijaan tuppaan usein näkemään uhkia. Olen kuitenkin viime aikoina pohtinut paljon sitä, että negatiivisuuden kehään jämähtämällä ei voita yhtään mitään. Negatiivisuus ja pessimismi imevät ihmisen kuiviin, joten pitäisi osata olla kiitollinen elämän pienistä kivoista jutuista ja ihmisistä, jotka jaksavat piristää ja kannustaa eteenpäin, vaikka mitä kakkaa taivaan täydeltä maahan valuisi. Kliseistä, mutta niin totta.

Lisäksi aika on onneksi armelias ja auttaa kampittamaan selkään potkivan pessimistipeikon. Tai ainakin vähän tökkimään sitä, jotta mölypeikon saa edes välillä hiljaiseksi. En yleensä kannata väkivaltaa, mutta pessimistipeikon kohdalla olen valmis aktiivis-aggressiivisuuteen.

Aikansa kun surussa piehtaroi ja märehtii omia murheitaan, alkaa jo oma murehtiminen tympiä itseäkin, sillä kuka nyt jaksaa ihan mahdottoman pitkään kuunnella pääkopassa tapahtuvaa pessimistisyyden jumputusta? Sama ilmiö toteutuu monen hyvältä vaikuttavan telkkarisarjan kohdalla - aluksi on mukavia juttuja, mutta mitä pitemmälle sarja etenee, sitä enemmän katsojia yritetään houkutella toljottamaan sarjaa keksimällä hahmoille vaikka minkälaisia ikäviä, jopa hitusen liian korneja sattumuksia. Lopulta sarjaa ei edes tee mieli seurata, sillä joka tapauksessa suosikkihahmoille tapahtuu kuraa (malliesimerkki on Greyn anatomia, joka alkoi joskus kolmisensataa vuotta sitten hauskasti mutta muuttui puisevan ontoksi negatiivisuuden ylistykseksi). Sama tapahtuu myös aivoissa: samaa tylsää filmiä ei jaksa seurata loputtomiin, vaan lopulta täytyy osata muuttaa ajatustensa suuntaa. Tai edes yrittää tehdä niin.


Viime vuosi oli monella tapaa kasvamisen vuosi. Olen tajunnut, että välillä pitää uskaltaa irrottaa menneestä voidakseen kehittyä. Välillä on syytä myös pysähtyä miettimään omaa toimintaansa ja ottaa virheistä opikseen. Välillä on hyvä tajuta, että omat murheet tuntuvat tietenkin kovin suurilta ja vähän ehkä kohtuuttomilta, mutta loppujen lopuksi ne ovat mitättömän pieniä maailmankaikkeudessa.

Elämässäni on ihania ja luotettavia ihmisiä. Kotiseudullani on kaunista. Uudessa kodissani on katto, lattia ja riittävästi seiniä. Vettä kulkee hanoista, ja sähköäkin on saatavilla. Jääkaapissa on ruokaa. Perusasiat ovat siis kunnossa. Tähän ajatukseen olen viime aikoina tukeutunut. Että minulla on kuitenkin perusjutut kunnossa. Asiat ovat ihan hyvin. Vaikka mitä tapahtuu, elämä jatkuu. Vuodenajat vaihtuvat, kuukaudet kuluvat, päivät muuttuvat, tunnit kiirehtivät. Helppo olisi antaa ikävien juttujen viedä mennessään, mutta aikansa kun murheissaan velloo, on aika yrittää ponnistaa eteenpäin ja pistää elämä tavalla tai toisella järjestykeen.


Elämä on paikka, jossa tapahtuu käsittämättömän upeita asioita ja onnenhymyn naamaan lätkäiseviä juttuja, mutta välillä maailmankaikkeus päättää kaataa pyllynpesuvettä litratolkulla niskaan. Mutta paikoilleen ei pidä jäädä makaamaan, vaan pitää uskoa siihen, että paremmat ajat ovat väkisinkin edessä. Yksi tärkeimmistä tavoitteistani alkaneelle vuodelle on selättää niskaan hönkimään ängennyt pessimistipeikko ja opetella vähän positiivisemmaksi, sillä märehtiminen ei ehkä kuitenkaan vie yhtään mihinkään. Paitsi upottaa jäkisemisen jänkään.

Olen joskus kuullut sanottavan, että unelmistaan täytyy pitää kiinni, sillä jos unelmat kuolevat, elämä on kuin siipirikko lintu, joka ei pysty lentämään. Samankaltainen teema sopii myös positiivisen asenteen opettelemiseen - jos niskaan hönkimään ängennyttä pessimistipeikkoa ei kehota poistumaan kuvioista, tulee elämästä melkoinen ankeutumisen näytös.


Suuri ajattelija ja filosofi Maarit af Kahdeksan-vuodenaikaa on puhunut. 

2 kommenttia:

  1. Hyvin kirjoitettu. Tsemmpiä tosi paljon elämään ja kaikkeen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kiitokset kauniista sanoistasi! Arastelin tekstin kirjoittamista todella paljon, mutta kirjoittamisen kautta saa jäsenneltyä monet ajatukset. Ja niin se vain tahtoo olla, että väkisinkin aika soljuu eteenpäin, vaikka mitä omituisuuksia tuppaisi matkan varrella tulemaan vastaan.

      Poista