sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Kaamos, ei pelkkää pimeyttä

Olenko jo tarpeeksi monta kertaa muistanut mainostaa olevani kotoisin Kolarista? Entäpä olenko hehkuttanut vielä riittävän monesti pohjoisen kauneutta ja talven ihmeellisyyttä? 

Mutta kun olen ihan mahdottoman ylpeä juuristani. Olen saanut varttua vaarojen kupeessa, tuntureiden juurella. Revontulten reitillä, jokipahasen juoksulla. Talven ihmemaassa, jos nyt ihan pikkuisen omahyväiseksi saa ruveta.

Viimeksi löntystelin tutuilla reiteilläni ja seurasin porojen koparapolkuja talven sydänhetken aikaan; jouluna päivä on lyhkäisimmillään ja auringon vahva valtakausi on hatara muisto vain. Kuvat, jotka olen postaukseen lisännyt, näpsäisin juuri vuodenvaihteen tietämissä.



Joskus olen kuullut ihmettelyä siitä, kuinka pohjoisen ihmiset oikein pärjäävät auringon piiloutuessa moneksi kuukaudeksi kaamoksen myötä. Minun mielestäni vastaus on ilmiselvä: vallan hyvin. Väylän tyär on varsin osuvasti blogissaan kuvaillut jo hyvä tovi sitten, kuinka kaamoksesta selviää ehjin nahoin, ja olen hänen kanssaan samoilla linjoilla - ennen kaikkea asenne ratkaisee, mutta tärkeää on myös se, ettei jämähdä sisätiloihin märehtimään ja synkistelemään, vaan lähtee reippaasti tutkimaan luontoa. 

Yksi juttu on selvä: kaamos ei ole pelkkää pimeyttä, On hohtavat hanget, kirkkaiden tähtien ketjut, arvoitukselliset revontulet, valtavana mulkoileva kuutamo ja tietenkin porojen loistavat silmät.  Sininen hetki luo maankamaralle hämmentävän taianomaisen tunnelman, ja taivaanrannassa hehkuvat hempeät pastellisävyt ja toisaalta loimuava kulta. 

Toki pelkkää pastellia tai revontulten keinuntaa ei pohjoisen talvi ole, mutta lunta tupruttakoon ja pilviverho kuun peittäköön - lumen voimakas valkeus luo valoa maailmaan.  



Kaamos ei ole musta vaippa, joka synkeänä maankamaralle laskeutuu, vaan se on itse asiassa loistava ulkoilun ja luonnon monimuotoisuuden ihailun aikakausi. Hämärän laskeutuessa ympäristön tuntee aivan eri tavalla ja aistit saavat mukavasti virikettä. Kuinka hauskalta narskuva lumi kuulostaakaan, ja pakkasessa paukkuvat oksat saavat mielikuvituksen liikkeelle. Jopa revontulten huminan saattaa kuulla, jos ajatuksensa päästää valloilleen. Lumikenkäily tai hiihtolenkki kuun kajossa on mahtava kokemus, sillä täyden kuun aikaan metsän suojissa näkee tarpoa hyvin.

Vaikka taivas on iltaisin musta, pimeys ei rojahda maan kamaralle ahdistavan painavana. Olen huomannut vuosien kaupungissa asumisen jälkeen, että on ihan eri juttu tankata energiaa luonnonvalosta kuin keinolampuista ja siksi arvostan suunnattomasti kotiseutuni luontoa, sen puhtautta ja kaunista luonnonvaloa. Hitusen synkemmältä ajanjaksolta kaamos tuntuu esimerkiksi Turun suunnalla, jossa sydäntalvi on yhtä kuin asfaltinharmaa synkeä pimeys, johon valoa tuovat keinotekoiset katuvalot ja räikeät mainosplakaatit. Kuunvalon erottaa, mutta tähtiä ei aina meinaa nähdä kaupungin sumussa.

Olen vahvasti sitä mieltä, ettei kaamos ole tuntureiden syleilyssä ihan kauhea ilmiö, vaan se on itse asiassa varsin valloittava hetki lempeine ja toisaalta vahvoine väreineen luonnon kiertokulussa. Sitä paitsi valoa on riittävästi, jos sen osaa nähdä. 

2 kommenttia:

  1. Löytyihän täältä muitakin kaamoksen ihailijoita. Vaikka eipä ihme, että sieki tykkäät kaamoksesta, koska tiät mitä se on. Joku pörrö son keksiny, että kaamos olis pimeää ja synkkää aikaa.. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä se on niin, että kaamoksen pimeäksi ja ahdistavaksi mieltävät eivät ole aitoa kaamosta kokeneet. :) Olisin voinu jankata vaikka kuinka paljon kaamoksen kauneudesta, mutta sie olit jo tyhjentävästi ehtinyt kuvata sen upeutta!

      Poista