maanantai 30. marraskuuta 2015

Ensimmäisen adventin viettoa

Ensimmäinen adventtisunnuntai on yhtä kuin virallinen joulukauden aloitus; joululaulut saavat vallata soittolistat, jouluherkut hiipivät salakavalasti keittiöön ja mielen täyttää kaipuu läheisten seuraan. Joulunaluasaika on mukava viettää iltoja rupatellen rakkaiden kanssa, jos vaan suunsa ehtii aukaista muussakin tarkoituksessa kuin jouluisten herkkujen mässäämisen vuoksi.

Eilen adventtisunnuntain kunniaksi vietimme etukäteisjoulua ja kutsuimme piskuisen pöytämme ääreen hyvää porukkaa, tarkemmin sanottuna sukua miehen puolelta. Pienen pieni keittiökolosemme käyttömahdollisuudet olivat äärimmäisessä testissä, kun pöytä nitisi sapuskan painosta, ihmiset istuivat tiukasti liki toisiaan yhtä ahtaasti kuin varpaat liian pieniin korkokenkiin sullottuina ja kaiken lisäksi opportunistikoira kierteli ihmislauman ympärillä varsin toiveikkaasti nuuhkien ja odottaen, josko joku nakkaisi hällekin edes pienen palasen hyvältä tuoksuvaa ruokaa. Ei tippunut, koira-parka.

Tarjosin pääruoaksi karjalanpaistia ja peruslihapullia epämääräisen uunijuureskeon sekä pottukattilan kera, ja anoppi toi itsetehdyn, pehmoisen herkkuleivän palan painikkeeksi. Etukäteen pelotti, että kämmäisin karjalanpaistin ja saisin pistää pöydälle sietkulihaa tai kuivaksi kärähtänyttä kammotusta, mutta vissiin muonapuoli oli suht siedettävää ainakin sen perusteella, ettei kukaan tohtinut todeta ruoan maistuneen viemäriltä. Uunijuureskeko sen sijaan on melkein takuuvarmasti lähes aina kutakuinkin onnistuva lisäke, joka sopii talviseen ruokapöytään olipa sitten kyse arkikattauksesta tai pykälää juhlavammasta ruokatuokiosta. Tällä kertaa jääkaapista löytyi epämääräinen satsi keltajuurta, porkkanaa, lanttua, palsternakkaa ja punajuurta, jotka kaikki päätyivät pellille. Yllättävän hyvin erilaiset juurekset toimivat yhteen.




Jälkiruoaksi väsäsin vaaleita pikkuleipiä, jotka ovat vilahtaneet blogissani aiemminkin, mutta tällä kertaa mäyräkoirien, sydämien ja tähtien lisäksi lautaselle pääsi väkeä paimentamaan villi porotokka (eivät selvästikään kolarilaista perua poroset ole, vaan ylvään ryhtinsä perusteella pikemminkin ameriikkalaista sarjaa). Poropikkuleivät olivat ainakin seurueemme nuorimman jäsenen, vajaan kolmevuotiaan sankarin mieleen. "Keksiä!" kuului pikkuleivistä kovasti tykkäävän lapsukaisen ilahtunut huudahdus, kun porot lautasella hän näki. 

Pikkuleipien lisäksi tarjosin mieheni suosikeiksi kohonneita siirappikeksejä (joihin tällä kertaa ripottelin jouluisuutta tuomaan summanmutikassa vajaan teelusikallisen pomeranssinkuorta  toimii oikein hyvin!), äitini ohjeella tekemiäni joulutorttuja sekä varsin mehevää maustekakkua, jonka ohjeen pistän myöhemmin blogiinkin. Juhlava ja jouluinen kakku, omin kätösin veivatut tortut sekä keksikavalkadi muodostivat kelpo kokoelman sunnuntaisen kokoontumisen makeaksi puoleksi. 


Mukava ja melkein juhlava päivä mitä parhaimmassa seurassa virkisti kummasti nuutunutta naista, jonka viikko on edelleen ollut erikoisen flunssahtavan olotilan laimentama. Leipominen ja rentojen kutsujen järjestäminen ovat sangen terapeuttista puuhaa. Torttutaikinaa mätkiessäni intouduin vieläpä kuuntelemaan samaa joulumusiikkia, jota äitini yhdeksänkymmentäluvulla kasetilta jokavuotisen piparitalkoon yhteydessä tykkäsi kuunnella, joten taantuessani takaisin lapsuuteni kulta-aikoihin ei joulujollottelu voinut muuta kuin pistää hymyn huulille (mies-parka sen sijaan ehkä saattoi touhujani seuratessa ja ulinaani kuunnellessaan olla hivenen hämmentynyt, ellei jopa varsin järkyttynyt). Hetken maassa pysynyt lumikin sai mielen kummasti virkistymään ja joulumielen kohoamaan huimiin lukemiin. Vettä ropiskoon ja tuulkoon vaikka kuinka vinhasti myrskylukemissa, mutta ainakin pienen hetken Turku oli kuin talven ihmemaa.

Eilen uskaltauduin viikon mittaisen tauon jälkeen käymään viimein juoksemassa, mutta henki ei meinannut kulkea ei sitten millään. Aivan kuin en olisi koskaan juoksulenkistä kuullutkaan, niin kammottavan kuuloista puuskutusta, läähätystä ja rohisevaa hengitystä keuhkoistani maailmaan pääsi. Vaikken nyt millään muotoa huippusuoritukseen pystynyt, sai mieli kuitenkin tuuletusta ja aivot happea, joten rapakuntoiselta kuulostamisesta huolimatta oli mahtavaa käydä viikon tauon jäkeen viipottamassa. Kyllä ihminen on luotu liikkumaan!

Välillä tosin tuntuu, että liikkumisen sijaan minut on luotu hajamieliseksi höpsöksi ainakin viime viikon hukkaamissuoritteistani päätellen. Olen lähipiirissäni sangen tunnettu avainten, huulirasvan, puhelimen ja lompakon krooninen kadottaja, vaan nyt olen tainnut tehdä oman ennätykseni: olen jotenkin mystisesti onnistunut hukkaamaan pyörässäni käyttämäni tuhdin ketjulukon. Lähdin yhtenä päivänä töihin, lukitsin omien muistikuvieni mukaan munamankelini huolellisesti ketjulukolla kiinni ja päivän raadannan päätteeksi palasin pyörälle vain huomatakseni, ettei metrisen pituista lukkoa näkynyt mailla eikä halmeilla. Pyörä sen sijaan nökötti tyytyväisenä ja kauniin ruosteisena paikallaan, mutta lukko oli salaperäisesti kadonnut kuin suklaalevy ruokapöydältämme. Tapaus tiivistää uskomattoman kykyni kätkeä tai kadottaa tavarani; kuinka tunari voi olla, että saa hukattua paksun ja jämäkän ketjulukon, jota ei edes kovin helposti rikki saa, ihmettelen vaan.

Ensi viikolla aion olla vähemmän hajamielinen (tuhoon tuomittu yritys) ja työelämästä selviytymisen lisäksi aikeeni on nähdä kavereita. Varaan viimein junaliput pohjoiseen vievään pikajunaan, käyn lenkillä, nostan puntteja, rapsutan koiraa ja pussaan miestä. Mielestäni siinä on aika hyvän viikon ainekset. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti