keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Helsinki marraskuussa



Marraskuinen viikko on alkanut varsin lupaavasti. Maanantaille ajoittunut päivämuki Helsinkiin oli illalla kaupungin vallanneesta sateesta huolimatta oikein onnistunut, enkä edes ehkä sählännyt mitenkään tavattoman tyhmästi – peruspöljä olen aina, mutta osasin ainakin joissain määrin kätkeä barbaarisen puoleni ja leikkiä sivistynyttä ihmistä. Selvennettäköön, että päivämukilla en viittaa kahvikuppiin, vaan päivämuki tarkoittaa matkaa, jonka lähtö ja saapuminen ajoittuvat saman päivän sisään. Päivämukin aikana ei siis yövytä missään, vaan saavutaan illaksi kotiin. Äärimmäisen epäselvä termi on sangen yleinen peräpohjalaismurteissa.

Pääkaupunkiin meitä houkutti tennistunnelma, joskin onneksi sain sumplittua maanantaille kerrankin ylimääräisen vapaan, jotta ennen Niemisen ja Federerin näytöstaiston seuraamista pääsimme aistimaan muutenkin maamme suurimman kaupungin meininkiä. Hyppäsimme bussin kyytiin jo heti aamutuimaan, ja Turku vaihtui vallan vauhdikkaasti Helsingin hälinään. Linja-autossa on kieltämättä tunnelmaa: matka taittui jouhevasti maiseman vaihtelua tarkkaillen ja kallioista maastoa tiiraillen.



On se eriskummallista, että aivoissani tapahtuu jokin selittämätön niksahdus aina Helsinkiin päätyessäni ja muutun täysin tomppeliksi turistiksi; minut valtaa jok'ikinen kerta kehä kolmosen sisäpuolelle saapuessani suuri epätoivo. Epäloogiset kadut johtavat sokkeloisesti kuka ties minne vaan ei minun haluamaani suuntaan, ja ratikat ynnä muut menopelit tuntuvat kulkevan holtittomasti jokaiseen ilmansuuntaan. Helsinki on sen verran suuri, etten hallitse sitä, vaan menen helposti hukkaan kortteleiden sekamelskan keskellä. Helsinki on omituinen vyyhti, jota en saa selvitettyä, vaikka kaupungin katuja kuinka sinnikkäästi talsisin. Tälläkään kertaa ei tarvinnut kuin Kamppiin saapua, kun jo aivotoimintani surkastui eli menetin vähäisenkin suunnistuskykyni ja rupesin vähän isoon kaupunkiin eksyneeksi juntiksi, joka töllistelee ihmeissään suurin silmin kaupungin erikoisuuksia. Onneksi mies osaa liikkua sekä metsissä että Helsingissä, muutoin olisin todennäköisesti saanut huomata olevani matkalla pakokauhun vallassa Siperiaan eksyessäni matkallani Sokoksen ensimmäisestä kerroksesta neljänteen.




Helsingin päätä huimaavan massiivisten pytinkien ja loputtoman ihmisvilinän keskellä tunnen itseni hyvin pieneksi. En näe itseäni asumassa keskustan sykkeessä, mutta välillä maalaispulliaisen on hyvä käydä pääkaupungissa humputtelemassa ja tuulettamassa landepaukun odööriään. Sitä paitsi Helsingissäkin on paljon nähtävää (esimerkiksi ratikat, sorsat ja paikallisväestö) joten ihan kiva paikka pääkaupunkimme loppujen lopuksi junttipullankin mielestä.



Ennen tennistohinoita ehdimme kierrellä vailla sen kummempaa päämäärää tai tarkkoja suunnitelmia sinne, minne nenämme kulloinkin tahtoivat. Kävimme tutkailemassa liikkeiden valikoimia, mutttei kovin kutkuttavaa tarjontaa putiikeissa ollut – olin ennakkoon odottanut innolla Sokoksen Marks & Spencer- osaston tuotteiden hipelöintiä, mutta en todellakaan koe hirveitä poro- tai jääkarhukuvioisia pastellineuleita omakseni (sen sijaan koin kyesisen merkin osastolle ovelasti sujautetun englanninlakupussukan oikein omakseni – lakritsihan on varsinainen terveystuote alhaista verenpainetta potevalle, köh). Eipä minulla ostamisen tarvetta ollutkaan, vaan lähinnä halusin päästä ihastelemaan kauniisti laadittuja esillepanoja ja nättejä näyteikkunoita, joista voi saada joko inspiraatiota omaa vaatekaapin hyödyntämiseen tai puhtaasti mahdollisuuden hetken todellisuuspakoon. Toisinaan voi olla jopa rentouttavaa vain kierrellä liikkeissä, erityisesti joulun aikaan putiikeissa on paljon kaunista tarjolla. Tosin kaupoissa ei ylettömiä määriä jaksa lusmuta - ehdimme hyöriä liikkeissä noin puolen tunnin verran, kun iski kaupusteluväsy ja teki mieli suunnata väljempiä läänejä kohti. Juntit. 



Luonnollisesti juntit löysivät Helsingin ytimen ainoan suht viheriän sopukan, Töölönlahden reunamat. Sorsat ja muut vesistössä pulikoineet siivekkäät eivät oikein innostuneet poseeraamaan, vaan lähinnä tympääntyneinä pullattomiin turisteihin suksivat saman tien kaakattaen tiehensä.



Näin Kekkosen. Onneksi en Chekkosta, yäk eikun ähh.


Helsinki oli maanantaina kovin harmaa ja sadettakin iltasella ripsaisi, mutta Töölönlahden puut hehkuivat vielä kirkkaissa syysväreissä. Turussa puut ovat jo verhoutuneet talvityyliinsä ja pudottaneet lehtensä maahan siinä missä monet helsinkiläiset vaahterat ja tammet vielä koreilivat kirkkaissa lehtykäisissään.



Paikoitellen miljöö näytti kaikkea muuta kuin marraskuiselta.


Tietenkin reissupäivänä vatsamme vaativat kunnon sapuskaa, jotta jaksoimme talsia pitkin Helsingin katuja. Nälkä pääsi yllättämään sen verran salakavalasti, ettemme jaksaneet lähteä sukkuloimaan ympäri kaupunkia ravintolaa metsästääksemme, vaan valitsimme kaupungin ytimessä sijaitsevan Vltavan. Itse mässytin tyytyväisenä erittäin maittavia punajuuri-tattaripihvejä siinä missä mies mättäsi kitaansa makkaraa, karitsaa, valkosipuliperunoita ja ties mitä kaikkea mahdollista hyvää. Tunnelma oli Vltavassa meidän mielestäme varsin miellyttävä; hämyinen valaistus, hennosti leimuavat kauniit ja yksinkertaiset kynttilät sekä rauhallinen miljöö sopivat meidän kaltaisillemme reissaajille, jotka kaipaavat täyttävää ruokaa ruohonkorsiannosten sijaan. Jopa mies, jonka olen viimeksi ravintolaan saanut kaksi vuotta sitten, kehaisi annostaan ja totesi ruokahetkemme olleen mukavaa vaihtelua arkiseen pöperöön. Ajatella.


Jälkiruoat nautimme myöhemmin Fazer Caféssa, jossa löysin pitkästä aikaa yhden kahvilasuosikeistani, Budapest- leivoksen. Mies mussutti vieressä oikein tyytyväisenä suklaamuffinsiaan. Eipä tullut nälkä kummallakaan vähään aikaan.


Ilta kului tenniksen parissa ja lopuksi aikatauluja jännäten. Oli hilkulla, ettemme myöhästyneet Turkuun vievästä bussista, sillä ottelun ilmoitettua myöhäisemmäksi venähtänyt aloitusaika yhdistettynä myöhässä kulkeneeseen paikallisbussiiin sotkivat suunnitelmamme tyystin ja pistivät vipinää kinttuihin. Kanssamatkustajat varmasti arvostivat moniulotteista keskusteluamme, jonka paikallisbussissa kävimme; minä peruspessimistinä hoin ja valittelin epätoivoisena tulevaa myöhästymistä, mies ikuisena optimistina oli vakuuttunut siitä, että ehdimme varmasti ajoissa hypätä linja-autoon. Mies oli tällä kertaa oikeassa: ehdimme Turun bussiin nippa nappa aivan viimeisillä minuuteilla. Ihailen suuresti mieheni kykyä pysyä ainakin näennäisen rauhallisena stressaavassakin hopputilanteessa, vaikka tuli kutkuttelisi kuinka ahteria ja minä urputtaisin hermostuneena tai oikeastaan paniikkitilassa hyperventiloiden vieressä. Tulipahan ainakin testattua, että Tamariksen korollisilla nilkkureilla voi juosta aika tehokasta vauhtia vesisateesta huolimatta pitkin Kamppia.

Vesisateesta ja reissun päättäneestä paniikkilähdöstä huolimatta pieni päivämukimme Helsinkiin oli erittäin onnistunut. Yhden päivän pituinen irtiotto oman asuinkaupungin meiningistä teki eetvarttia - pienikin maisemanvaihdos riittää mieltä virkistämään ja arkea piristämään. Pitkän rymistelypäivän jälkeen kotiin palasi reissussa rutkasti rähjääntynyt mutta varsin onnellinen nainen. Välillä on hyvä muljauttaa itsensä kodin ulkopuolelle, jotta tuttujen neliöiden keskellä hääriminen tuntuisi entistä miellyttävämmältä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti