sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Maa makaa martona kohmeessa

Marras tarkoittaa kuolevaa, kuolemista. Marraskuuta kuvaillaan usein ikäväksi, kahoisaksi ja harmaaksi ajanjaksoksi, joka saapuessaan kitkee pois kesän kauneuden ja syksyn värikkyyden. Vuoden toiseksi viimeinen kuukausi ei suinkaan ole läheskään niin kamala kuin parjatun kuukauden monesti sanotaan olevan, vaan kauneutta on myös luonnon talviasussa; alastomat oksat kurottelevat karun kauniina ja jopa aavemaisina lehtien liihoteltua tiehensä, pimeys ja kuun hento valo pehmentävät maisemaa, ja hiljaisuus täyttää metsät muuttolintujen sännättyä vuosittaisille etelän matkoilleen. Luonnossa liikkuessaan voi hiljentyä hetkeksi kuuntelemaan tuulen huminaa tai pysähtyä katselemaan eläinten varustautumista talven varalle. Marraskuu on askel vuodenpäätöstä ja synkkää kaamosta kohti,  joten vaikka yksi aikakausi on päättyvä, on uusi ja mahdollisesti parempi aivan nurkan takana odottamassa. The end is the beginning is the end, kuten loistavat kurpitsat kultaisella 90-luvulla totesivat: 


Rankalla kädellä kaupallistettu halloween tai kurpitsajuhla ei minua hirveästi juhlimaan houkuta, mutta kurpitsapitoiset sapuskat ja The Smashing Pumpkins pistävät kyllä sydämeni sulamaan kuin voikimpaleen tuoreen sämpylän päällä. En ole koskaan osallistunut kurpitsajuhlan hehkutuspippaloihin ja todennäköisesti pitäydyn jatkossakin samppanjapullojen ulottumattomissa, ettei minusta vahingossakaan tulisi yhtä häijyä huppelimuijaa kuin eräästä Anusta (kjeh). Ehkei maailma ole menettänyt mitään, vaikken ole liuhoitellut puolialastomana kylillä höpsöksi puputytöksi, verenhimoiseksi vampyriksi, pikkutuhmaksi Punahilkaksi tai yli-ikäiseksi Lumikiksi itseni ehostaneena. Tosin olen harmissani, etten voinut osallistua kaverini kurpitsajuhlan kunniaksi järjestämään illanviettoon, jossa varmasti nauru olisi raikannut tiuhaan ja jokaisen juhlijan maha täyttynyt herkuista, mutta ensi vuonna sitten. Enkä lähde ulos alusvaatteiden näköisessä asussa, vannon sen. 

Jo perinteeksi on muodostunut, että äitini lähettää jok'ikinen vuosi kuvan, kun herkän hennot lumihiutaleet jämähtävät ensimmäisen kerran lapsuudenkotini pihamaalle. Siitä asti, kun maailmalle olen kotootani suunnannut, on äitini urheasti napannut kuvan saman samasta kohdasta pihaa täsmälleen samanlaista sommitelmaa hakien. Tänä vuonna kuva tuli 28.10. sopivasti perhettämme ilostuttaneen, jo edesmenneen mäyräkoiran nimipäivän kunniaksi (se oli erittäin persoonallinen piski –uskomattoman omahyväinen, harvinaisen itsekeskeinen ja äärimmäisen lutuinen). Lunta ei vielä vanhempieni pirtin tienoilla niin paljoa ollut, että se virallisesti ensilumeksi laskettaisiin, mutta minulle ja äiteelle se ensilumen kriteerit riittävästi täyttää. Valkoista höyhtyää eli jääkiteiden ja ilman leikkiessä muodostueita hippusia kuvassa oli - lunta yhtä kaikki. Turku on sen sijaan maisemaltaan harmillisen kaukana talvesta. Missä ovat lumihippuset, hä? Missä kuura? 


Äidin lähettämää kuvaa katsellessani meinasi koti-ikävä iskeä sen siliän tien – kuinka nauttisinkaan tuntureilla ja vaaroilla vaeltelusta sekä raikkaan pakkasilman kirpsakan raikkaasta tuoksusta. Etsiskelisin viimeisiä karpaloita huurtuneesta, kuuraisesta maasta ja iloitsisin kevyesti talviaikaan narskuvista askeleista. Kovin kotiseuturomanttiset aatokseni ovat kuitenkin saaneet melko nopsaan väistyä arkirealismin iskiessä vasten kasvojani. On ehkä hyvä, etten kotimaisemissani ole juuri nyt välttääkseni ikuisen kinan isän kanssa siitä, mitä puoli kiloa päivässä tarkoittaa –minun mielestäni kasviksia, juureksia ja vaikkapa marjoja, isäni mielestä ehtaa HK:n sinistä makkaraa. Viime aikoina velloneen makkaradebatin myötä taitaisi sisällissota uhkata isän ja tyttären välejä, joten ehkä on kaikkien kannalta parempi, vaikken taida pohjoisen taivaan alle päästä lähiaikoina tarpomaan. Oman reissaamisen sijaan toivon hartaasti äitini tulevan tässä kuussa vierailulle Turkua kanssani tutkimaan. Tulejo, äiti!

Mahdollisen vierailijan saapumisen lisäksi marraskuussa on tapahtuva paljon mukavia asioita. Tonttukausi glögituokioineen, joululaulelmoineen ja salaperäisyyksineen saa alkaa. Tulevaisuudessa siintää toivon mukaan Diablon keikka ja visiitti Helsingin suuntaan Jarkko Niemisen viimeistä taidonnäytettä katsastamaan. Muutoin haaveilen rauhallisista koti-illoista, hyvistä lenkeistä, sopivan täyttävästä ruoasta ja kynttilänvalosta. Ja luonnollisesti metsänpeikkona luuhaaminen kuuluu myös marraskuisten vapaapäivien vakio-ohjelmaksi. Minusta loppusyksyn aika ja talven koittaminen ovat kaunista aikaa, joten aion ottaa ilon irti upeista maisemista ja rentouttavista luontoretkistä. Otan siis marraskuun varsin toiveikkain mielin vastaan.


Kotijutut ovat viime aikoina alkaneet vähän kiinnostaa, vaikken mikään sisustaja-siiri varsinaisesti todellakaan ole. En voi sanoa olevani millään muotoa sisustusvelho tai mitenkään äärimmäisen tarkka kodinlaittaja. En tykkää turhista koriste-esineistä, vaan haluan jokaisella tilaa vievällä kapistuksella olevan selkeän käyttötarkoituksen. Ylimääräiset liinat, liioitellut koristetyynykasat tai turhan tarkasti asetetut taulusatsit eivät vetoa minuun, vaan koti saa olla asukkaidensa näköisesti yhdistelmä mukavuutta, käytännöllisyyttä ja asukkaidensa näköisiä ei-niin-tarkkaan-harkittuja yksityiskohtia. Kotimme parrakkaammat edustajat eivät ole moksiskaan emännän yllättävästä pesänrakennusvimmasta. Tuhisevat Tuutikit, joista toinen on viime päivinä huokaillut ja unissaan hihkunut tyytyväisenä lenkin jälkeisessä pöhnässä ja toinen vähemmän iloisena miesflunssan ankarissa kourissa, keskittyvät lähinnä olennaiseen eli syömiseen ja lepäilyyn.

Syys- ja talvi-iltoihin hehkua tuovat lyhdyt ja kynttiläsysteemit tekevät poikkeuksen sääntöön, joskaan niitäkään ei saa koti olla ihan tursuavasti täynnä. Olen aloittanut täydellisen kynttelikön etsintäprosessin edellisen hajottua viime loppiaisena yltiötehokkaan imuroinnin seurauksena. Kopautin näet vahingossa imurinvarrella kynttelikköä, joka lensi ylväässä kaaressa lattialle, eikä koskaan toipunut julmasta iskusta. On vaan mahdotonta löytää sopivan yksinkertainen valaisinjärjestelmä, joka ei ole liian valkoinen tai harmaa, eikä toisaalta liian moderni tai liian romanttisen krumeluurinen. Markkinoilla tuntuu tällä hetkellä olevan juurikin lähinnä valkoisia tai harmaita yltiömoderneja tai äklöttävän romanttisia kynttelikköjä, joita en voisi kuvitella tummanpuhuvaan kotiimme raahaavani. Myös jonkinmoisen nätin lyhdyn haluaisin joko parvekkeelle tai olohuoneen nurkkaa somistamaan, mutta kovin on vaan valkeita unelmia tarjolla. Mistähän löytyisi sopivan pelkistetty lyhty, joka ei olisi valkoinen, kliininen ja unettavan tylsä?


Kuinka marraskuuhun suhtaudutaan muualla maailmassa?

2 kommenttia:

  1. Simo<3 Paras koiruus evör:)....Teuvon päivänä (9.11.) tulee kolme vuotta kun rakas karvanakki siirtyi vihreämmille niityille..kohtaloa vai mitä, mut just tuona päivänä....

    VastaaPoista
  2. Arvasinhan mie, ettet malta olla kommentoimatta. ;) Vaikka jo kolme vuotta on kulunu, iskee välillä ihan kamala simoikävä, oli se sen verran erikoislaatunen tökkivä pötkylä. :D Porukoilla käyessä olen kuulevinani tutun rips raps- äänen tai valmistauvun möhkäleen aukasevan minun huoneen oven.

    VastaaPoista