sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Makeaa mahan täydeltä

Minä olen ihan puhki. Tööt. Uupunut. Viikko on ollut täyttä mahtavien juttujen tykitystä. Kaiken kaikkiaan loisteliaita hetkiä, jotka toinen toistaan ovat seuranneet. Univelkaa tosin on päässyt lipsahtamaan, sillä tohvelia on tullut rivakasti toisen eteen läpsyteltyä ja paikasta toiseen liihoteltua.


Ensinnäkin Helsingin reissu, josta olen jo tennishavaintoja ja yleistä lässytystä julkaissut, oli  sangen intensiivinen rypäys, mutta lisäksi äiti on juoksuttanut minua pitkin kaupunkia pitkä ostoslista hypyysissään - äiti kun kerran maalta on kaupunkiin päässyt, on kaikki kaupat koluttava. Olemme metsästäneet joulukoristeita ja -lahjoja sekä äidille uutta veskaa nykyisen, lähes lahoamispisteessä olevan kapistuksen tilalle.

En ehkä enää ikinä tai ainakaan vähään aikaan halua astua jalallanikaan yhteenkään putiikkiiin tai krääsäkauppaan, jossa on vähänkin krumeluurisia joulupalloja tarjolla; meidän äiti tykkää kaikesta kiiltävästä, kimalteisesta ja yltäkylläisestä ryöpystä, minä puolestani tykkään vähän yksinkertaisemmasta tyylistä. Muutaman kauppareissun jälkeen äidin kimallepläjäyksiä ja timanttisen kiiltäviä kauheuksia kannisketuani olen saanut lähes päänsäryn hileistä ja hilavitkuttimista, joita äiti on onnessaan heilutellut.


Äidin ja minun maut eivät aina täsmää etenkään sisustusasioissa, mutta muutoin äidin kanssa yhdessä vietetty aika on huvennut hirvittävää kyytiä silmieni ohitse, kuten mukavina hetkinä tahtoo monesti käydä. Olemme nauraneet, höpisseet, pohtineet, keskustelleet ja rentoutuneet. Parhaita ovat ne hetket, kun ei vängän väkisin tarvitse kehitellä mitään typeriä puheenaiheita, vaan toinen ymmärtää toista ilman turhia sanoja. Äiti on minun paras ystäväni. Vaikka hän tykkää ihan kammottavan krumeluurisista värioksennusjoulupalloista, joiden näkemisestä toipuakseni perjantai-iltana makasin sohvan pohjalla Poirot'n kera yhtä avuttomana kuin selälleen mätkähtänyt koppakuoriainen konsanaan; en meinannut päästä omine voimineni enää ylös, kun olin kerran sohvan täytteiden väliin vajonnut. Teki mieli vain syödä äidin kylkiäisinä tullutta rieskaa.

Totuuden nimissä todettakoon, että ihmeen hyvin äiti on jaksanut työpäivän jälkeistä väsymystä potevan tyttärensä touhuja katsella. Olen vakuuttunut siitä, että äidillä on maailman suurin ja lämpimin sydän, joka on täynnä rakkautta ja hyvyyttä. Hieno leidi on äitini.


Tänään on vuorossa iltakahvittelua ja teen ryystämistä, kun saamme lisää vierahia tupaamme. Huomenna anivarhain aamusella äiti jättää Turun tomut taakseen ja palaa Napapiirin yläpuolelle. Jo nyt surettaa pirtin tyhjeneminen - en tohdi vielä edes ajatella ikävän määrää, joka äidin lähtiessä paluumatkalleen sydämein mun valtaa. Meidän äiti on varsin usein havaittu laji Pohjois-Suomen tunturimaastossa, joskin lajin kanta on valitettavan harvinainen ja jopa uhanalainen Varsinais-Suomessa. 

Ensi viikolla kaipaan kunnon yöunien ynnä tasapainoisen ruokavalion lisäksi metsiin samoilemaan ja urheilemaan. Ehkäpä katson myös muutaman jakson Murha paratiisissa- sarjaa, johon olen hiljoksiin tykästynyt. Aluksi ohjelma ei juurikaan vakuuttanut, vaan kelkkani on kääntynyt. Elämä ilman jokapäiväistä brittidekkaria on kuin villasukat ilman pöllökuvioita; ei niitä osaa välttämättä kaivata, mutta kerran kun on makuun päässyt, ei voi elää ilmankaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti