torstai 19. marraskuuta 2015

Muikunvuori



Kaarinan puolella Kausalassa Aurajokilaakson kaakkoispuolella löytyy mielenkiintoinen retkikohde, Muikunvuori, jonka jykeviä ja jyrkkiä rinteitä toljotellessa meinaavat puntit tutista. Korkeimmillaan Muikunvuori nousee jopa kuudenkymmenenviiden metrin jylhiin lukemiin. Yleiskaavaan on merkattu neljän hehtaarin suuruinen suojelualuemerkintä, joka kattaa niin Muikunvuoren kuin lähialueetkin. Muikunvuoren puistoalue on virkistyskäyttöön tarkoitettu. 

Muinaisina aikoina Muikunvuori oli pieni pläntti aavan meren keskellä; noin kahdeksantuhatta vuotta historiassa taaksepäin kun mennään, kohosi kallionyppylän lakikohta merestä. Meren voimalla kuluttamat uurteiset kalliomöhkäleet kertovat luonnonvoimain suunnattomasta mahdista. Itse kallio on jopa miljardeja vuosia sitten kehittynyttä kiillegneissiä ja graniittia, joten historiallisesti Muikunvuori on erittäin kiehtova paikka. Jotain pysyvää sentään alati muuttuvassa maailmassa on: tunturit ja kalliokasat. 



Muikunvuori on alueena sangen rosoinen; kallioinen mäkinyppylä ei ole kovinkaan yhtenäinen, vaan todella röpelöisesti muovautunut. Aivan kuin jättiläiset olisivat muinaisina aikoina järjestäneet alueella hurjat pippalot, joiden seurauksena loppuillasta tavaroita nakeltiin sinne tänne asettelematta mitään seuraavana päivänä takaisin paikoilleen. Toinen vaihtoehto on luonnollisesti se, että jättiläismuksut aikoinaan harjoittelivat alueella voimailua heitellen ja viskoen siirtolohkareita pitkin maita ja mantuja, mistä seurauksena on muodostunut epämääräisen lakialueen lisäksi pirunpelto. Totuus taitaa olla hivenen toisenlainen; nykyään sammalten peittämä pirunpelto on muinaisen Ancylusjärven rantaa.




Muikunvuoren alueen historia on geologisen kehityskaaren ohella muutenkin mielenkiintoinen. luoteispuolella sijaitsevalla niityllä on ollut kivi- ja rautakaudella asutusta. Alueella kasvava sikoangervo on yksi esimerkki arkeofyyteistä eli kasveista, jotka viittaavat varhaiseen ihmisasutukseen – arkeofyytit ovat näet ihmisen mukana tulleita kasveja, jotka ovat saaneet uuden kasvupaikan varhaisella aikakaudella (Suomessa arkeofyytiksi määritellään rehu, joka viimeistään 1600-luvun alkupuolelle on vallannut alaa). Onpa niityltä löytynyt myös rautakaudelta peräisin oleva kalmisto, ja läheisestä metsiköstä on havaittu kaksi kuppikiveä, joita esi-isämme oletettavasti käyttivät uhrimenoissa. Tarkalleen kuppikivien käyttötarkoitusta ei ole saatu selvitettyä, mutta niiden oletetaan liittyvän hedelmällisyysriitteihin ja vainajienpalvontaan.

Henkeäsalpaavan jykeviä kalliomöhköjä ihmetellessä voi vain kuvitella, minkälaisia uskomuksia alueeseen on saatettu liittää ammoisina aikoina. Muikunvuorta on mahdollisesti hyödynnetty vartiotulivuorena – ainakin näköyhteys Liedon Vanhalinnan linnavuoreen kallion laelta on. Lisää lueskeltavaa Muikunvuoresta löytyy Kaarinan sivuilta sekä Retkipaikasta



Rinteen seinämät ovat paikoitellen melkein kuin vatupassilla suoriksi vedetyt. Hyvä tapa palauttaa oman napansa ympärille elämänsä rakentanut nykyihminen takaisin maan pinnalle on mennä luontoon mykistymään. Lounais-Suomelle tyypillistä lohkoista kalliota tutkaillessa tajuaa, kuinka mitättömän pieni osanen yksi ihminen maailmankaikkeudessa onkaan, ja kuinka omat mietteet ja murheet ovat loppupeleissä luontoäidille epäolennaisia seikkoja. 



Lakialue on suhteeellisen rujoa; terävät kivilohkareet ja yllättäen kallion keskeltä pilkottavat onkalot tekevät alueesta varsin hajanaisen. Kulku rinteillä tai kalliolaella ei ole kovinkaan helpoksi kuvailtavaa, mutta toisaalta kivikasojen ja muhkeiden lohkareiden muodostama kaaos ja viidakko luovat omintakeisen tunnelman, jota ei muualla tavoita. Harmillista, että Muikunvuoren upeus kärsii melusaasteesta, joka puolen kilometrin päähän rakennetuilta Hämeentieltä ja Turun ohikulkutieltä retkeilijän korvat täyttää. Ravattulan liikekeskuskin on päätetty pistää pystyyn juuri arvokkaan luontokohteen juurille, joten hiljaisuuden retriittikeitaana ei Muikunvuorta voi markkinoida. Hieno paikka se kuitenkin luonnon monimuotoisuuden kannalta on pauhaavasta kaarahuminasta huolimatta.



Laelta avautuu näkymä Aurajokilaaksoon ja jopa Turun keskustaan saakka: Tuomiokirkon ja Mikaelin kirkot komeat tornit näkyvät kalliolla kulkevan silmiin. Vastapuolella kulkija hämmentyy hurjasta pudotuksesta, joka jyrkkien rinteiden johdosta on muodostunut. Sankat metsiköt peittävät osin näkyvyyttä, mutta kyllä jylhää puustoa kelpaa katsella. 



Muikunvuorta valloittamaan kannattaa tähdätä pohjois-luodeakselille, jossa rinne on loivinta. Muutoin reunamat ovat sen verran jyrkät ja jopa pystysuorat, ettei kulku noin vain onnistu ilman turvavaijereita tai kalliokiipeilyvälineistöä. Auranlaakson koulun tietämiltä lähtee keltaisin palluroin merkattu reilun kilometrin mittainen luontopolku, jota seuraamalla löytää vaivattomimman väylän kallion valloittamiseen. Bussit kulkevat aivan alueen liepeillä Hämeentiellä, mutta toki pyörällä tai omalla kaarallakin pääsee pujahtamaan Muikunvuorta tutkimaan. 



Samaan aikaan, kun minä kuvailin jäkäläkasoja ja mies kulki kallioreunamilla vuoristogasellin tavoin, oli jyrkimmän rinteen valloittanut kiipeilyporukka, joka oli aloittamassa laskeutumistaan. Emme tohtineet häiritä porukan touhuja, joten kunnioitusta herättävä jyrkin reunama jäi tällä kertaa kuvaamatta. Kallion laelta alas kulkiessamme saimme kuitenkin vallan hyvin hämmentyä Muikunvuoren muhkeista muodoista. Hipsuttelimme välillä pientä kinttupolkua, jonka varrella näkymät olivat häkellyttävän jykevät. 




Hurjien seinämien kätköissä lymyää salakavalia onkaloita ja luolia, joista suurin on pituudeltaan kaksi, leveydeltään viisi ja korkeudeltaan kolme metriä. 



Varovaisuutta on Muikunvuorella syytä noudattaa, sillä terävien kivikekojen keskeltä saattaa yks kaks paljastua salaperäisiä onkaloita. 



Tuuheiksi villiintyneet jäkälät verhoavat rinteitä, mutta muuten kallioille tyypilliseen tapaan kasvillisuus on jokseenkin niukkaa. Kanervat, monelle mutkalle vääntyneet männyt, viheriät sammalpinnat, pohjoispuolta koristavat upeat kuusikot ja lännessä päin jopa lehtoiset kuusimetsät luovat kauniin maiseman. Idän puoleisesta kuusikosta saattaa innokas sienestäjä löytää itselleen poimittavaa, mutta itse sieniä karttelevana en jäänyt tutkailemaan satoa. Saniaisiakin alueella paikoitellen kasvaa. 

Loppusyksyn seikkailumme Muikunvuorella osui aika hyvään ajankohtaan; vaikka puun rungot olivat jo pitkälti paljaat lehtien suurimmaksi osaksi pudottua maahan, syksyn värikirjoa oli vielä havaittavissa. Toisaalta kesäajan ryteikkö ei ollut peittämässä näkyvyyttä. Luonnossa liikkuessa on tietenkin jokaisessa vuodenajassa on oma hohtonsa 



Olin etukäteen ennättänyt salaa mielessäni toivoa näkeväni Muikunvuorella jonkin haukan liitelevän tai vaikkapa korpin kiitelevän, vaan eipä sulkakasoja meille näyttäytynyt. Jonkin verran sirkutusta Muikunvuorella kuului, muttei alueella järisyttävää määrää eri lintulajeja viihdy, joskin Turun seudun luontoretkioppaan mukaan tavallisten metsässä viihtyvien siipisankareiden lisäksi voi kallioilla kuljeskellessaan nähdä esimerkiksi pikkusiepon sekä idänuunilinnun. 


Jälleen kerran Turun lähimailta löytyi varsin mielenkiintoinen retkikohde. Pienten lasten tai vaikkapa koiran mukaan ottamista kannattaa harkita tai sitten silmät tulee pitää tiukasti niin päässä kuin selässäkin, sillä kallioalue ei ole varsinaisesti helppokulkuista. Historiallisesti houkutteleva ja maisemaltaan hulppean kaunis paikka on kyseessä, joten kannattaa sujauttaa eväsleivät reppuun ja ottaa kohteeksi Muikunvuoren mainio kallioalue. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti