tiistai 27. syyskuuta 2016

Hetki Helsingissä

Helsinki on siinä mielessä mielekäs reissukohde, että jokaisella käyntikerralla oppii uusia juttuja. Pääkaupungissamme hiipivästä salakavalan voimakkaasta ja aivot mukanaan nappaavasta merituulesta olen ollut tietoinen. Vaan enpä tiennyt, että ihan keskustan tuntumassa saattaa nähdä minkin. Oikean minkin. Mutta niin vain todistimme, kuinka meressä pulikoinnin päätteeksi näätäeläin kuivatteli tyytyväisenä itseään piittaamatta tyhmistä turisteista. Välillä minkkiherra tai -neiti katsahti veikeästi kameraan päin ja tuntui jopa poseeraavan ylväästi.

Aikansa maan kamaralla kieriskeltyään ja itseään putsailtuaan elukka vissiin tympiintyi kahteen uteliaaseen sieluun, jotka varovaisesti kurkistelivat pienen välimatkan päästä pienen suhailijan touhuja. Melkein kuin murrierin tai mäyräkoiran edesottamuksia olisi tarkkaillut. 




Minkin lisäksi Helsinki oli muutenkin yllättävän fiinisti ynnä värikkästi pukeutunut ja otti turistit avosylin vastaan. Ullanlinnanmäeltä avautui näkymä melkein aavalle ulapalle, jota kohti kiirehti muutama purtilo ja purjehtija kenties viimeisiä ketoja ennen kuin jääkuningatar puhaltaisi meren pinnan jäiseksi luistelukentäksi itselleen. Horisontti häämötti sinisenä, vaahterat kirkkaan keltaisina. Mäennyppylää lähentelevät vanhat kivitalot edustivat niin vihreinä kuin hentoisen purppuraisina. 

Rantakallioilla oli hääpari itseään kuvauttamassa, mäellä pikkuväki metsästi pokemoneja. Kirpsakka merituuli tuiversi tukan epämääräiseksi vyyhdiksi ja melkein rupesi jopa paleltamaan, mutta riittävän vauhdikkaasti kun räpylöitä liikutteli, ei kylmyys ennättänyt aivan luihin ja ytimiin asti vaikuttamaan. 



Aikamme meren läheisyydessä notkuttuamme töpötimme vähän siellä sun täällä pitkin Kaivopuiston ja Ullanlinnan katuja kauniita pytinkejä ihmetellen. Taisimme myös hetkiseksi koukata Eiran ja Punavuoren suuntaan haahuillessamme päämäärättä pääkaupungissa. Piparkakkutaloja näkyi vähän joka kadun kulmassa, pieniä putiikkeja ilmestyi katukuvaan keskustan lähestyessä. Lehtipuut reunustivat reittejämme. 

Lämmin juoma ja purtava maittoivat kaupunkivaelluksen päätteeksi. Pienen hetken olimme olleet melkein kuin kahdestaan meren reunalla, melkein rauhassa, mutta keskustaan päin kulkiessamme hektisyys, kiireisyys, vauhti ja hälinä änkesivät luvatta mukaamme. Pienen levollisen hetken ajan ehdimme kuitenkin elää suloisessa leppoisuuden kuplassa ilman kiireen kulkemista kintereillä. Pienen kauniin hetken ajan Helsinki tuntui ottavan meidät hellään syleilyynsä ja kutsuvan peremmälle pirttiinsä kylästelemään. 


Ensimmäistä kertaa koin löytäneeni Helsingistä omanlaisensa rauhan, jota en ole koskaan aikaisemmin tavoittanut pääkaupungin humussa. Vaikken oikein kaupunki-ihminen saati kiireen ystävä ole, koin päässeeni ainakin toviksi jyvälle Helsingin hienoudesta.  


Paluumatkalla julkisen menopelin kyytiin istahti kaksi väsynyttä mutta aika tyytyväistä matkaajaa. Selvisimme pönötysjuhlista, tavoitimme Helsingissä leppoisan tunnelman ja nautimme pienestä viikonloppulomastamme täysin siemauksin. Teki eetvarttia vaihtaa Turun tomut hetkeksi taakse, mutta kyllä kotiin oli taivaallista palata. 

Lauantain ja sunnuntain aikana olemme mösjöön kanssa patikoineet ja kävelleet yhteensä maratonin verran ja vähän päälle, minkä seurauksena jalkani tuntuvat tällä hetkellä yhtä liikkuvaisilta ja reippailta kuin kaksi pateemöykkyä. Vaan tukkoisista reisistä viis, kyllä Helsingin kartoitus oli kinttujumin väärti. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti