sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Älyttömyyspuhelimia ja omenasavottaa


Yleensä tapanani on sunnuntaisin sepustaa viikon kommelluksista ja parhaista paloista jonkinmoinen kooste. Nakkisormeni olin jo näppäimistölle asetellut ja valmistautunut kirjoittamaan jokaviikkoisen selostukseni, vaan sitten iski tenkkapoo: ei minulla ole harmainta haisuakaan, mihin olen aikani kuluneella viikolla tuhlannut. 

Haluaisin uskoa, että olisin ollut kiireinen tehdessäni kaikkea merkittävää ja osaltani edistänyt maailman muuttumista paremmaksi paikaksi, mutta olen saanut aikaan lähinnä exceleiden ja papereiden pyörittelyä. Töitä on piisanut yllin kyllin ja vähän päälle, siispä päivät ovat venahtaneet pöljän pitkiksi. Muutenkin elely on ollut jokseenkin arkista söheltämistä, joskin olen ottanut hurjan askeleen kohti nykyaikaa ja käynyt hankkimassa viimein pitkällisen jahkailun päätteeksi uuden puhelimen. Muutaman räpläämiskerran ja varovaisen putiikkipiipahduksen ynnä muutaman kuukauden (tai vuoden) harkinnan se vaati, mutta kylläpäs on ylellistä lähettää viestejä ja kuunnella Spotifyn kautta musiikkia ilman puhelimen välitöntä jökkäämistä. 


Olen sitkuttanut ja vitkuttanut luurituhlailua viimeiseen asti, sillä ensinnäkin puhelinten hinnat huitelevat niin käsittämättömän hulluissa sfääreissä, että vempeleiden voisi kuvitella sisältävän ainakin kultaa, mirhamia ja ehkä Graalin maljan. Toisekseen nykyajan härvelit tuntuvat olevan lähinnä leluja, jotka on tarkoitettu muuhun kuin esimerkiksi soittamiseen, ja kestoltaan ne ovat yhtä vankkaa tekoa kuin juoksukalsarit – kuten olen jo blogissani todennut, ei tarvitse kuin kerran rähmälleen emännän pyllähtää, niin jo räksähtävät kalsarit rikki, ja sama pätee liian hienoihin puhelinlaitteisiin. Sitä paitsi puhelinkaupoissa on monesti aika ahdistava ja painostava tunnelma, etenkin jos sattuu olemaan nainen, joka on haluton tuhlaamaan yhteen puhelimeen rahamäärää, jolla saisi katettua yhden kuukauden vuokran, ruoat ynnä muut laskut. Lisäksi olo on kuin norsulla posliinikaupassa, kun yrittää kliinisessä putiikissa yrittää olla tuottamatta katastrofaalisen hurjia tuhoja, mutta minkäs itelleen mahtaa, kun pehva on iso ja käytävät kapeat.

Nyt kuitenkin on mukava, vähän karvalakkihenkinen Samsung takataskussa ja elämä hymyilee ainakin siihen asti, että akku hajoaa, ohjelmat rupeavat kaatumaan ja niin edelleen. Älypuhelinteollisuus on yhtä älytön paradoksi kuin Trumpin esiintyminen presidenttiehdokkaana.


Puhelinhörhöilyn lisäksi viikko on ollut omenain tuoksua tulvillaan. Siippa raahasi eräänä päivänä lohduttoman loputtoman kokoisen säkillisen omenoita pirttiin, ja lopputuloksena pakastimessa on nyt mukavasti omenahilloa, joka on jopa ihan syötävää. En ole elämäni aikana hirveästi harjoittanut omenahillon tekemistä, mutta nähtävästi kanelia, vaniljasokeria, inkivääriä ja pomeranssinkuorta kun sopivasti ripsuttelee, saattaa lopputulokseksi saada syötävän sössön. Äiteeni tekemää hilloa ei mikään pistä paremmaksi, mutta ainakaan yksikään taloutemme jäsenistä ei ole toistaiseksi potkaissut tyhjää ruokamyrkytyksen vuoksi. 

Porisevien kattiloiden äärellä aika vierähti mukavasti, mutta jopa vielä mukavampaa oli käydä Marin kanssa ryystämässä sumpit naamaan ja keskustelemassa henkevästi maailman asioista (ja kanniskella kylillä muutamaa tolkuttoman kokoista Matsipäivää näpeissäni). Mari ja minun yhteisvaikutusta ei voi kuvailla muuten kuin älyn riemuvoitoksi. Vielä kun soppaan lisää Hannan, ei voi muuta kuin ihmetellä, miten koulunsa käyneet ja ainakin joissain määrin poimuttuneita aivoja pääkopissaan kantavat naiset voivat tuottaa maailmaan niin luokattoman huonoa huumoria ja suorastaan mykistävän merkillisiä oivalluksia maailmankaikkeudesta. Smells like team spirit



Viikonloppu ei alkanut kovinkaan juhlavissa tahi hilpeissä tunnelmissa, vaan kotoomme hiipi hetkeksi suuri maansuru; kotijalkapalloilijan (eli mieheni) elämä vissiin kutakuinkin romahti tuokioksi Huuhkajien kärsittyä kammottavan tappion. Suurta epäoikeudenmukaisuutta kokenut tyyppi on alkanut vähitellen päästä takaisin arkeen ja elämään kiinni, vaikka raskas on innokkaan jalkapallokatsojan taival ollut. Toipumisessa on tapahtunut mallikkaasti edistymistä ja piristystä on suonut viikon hellyttävin ilmiö eli koira, jolle on kasvanut hillittömät villapöksyt, ja joka tepsuttelee tohkeissaan lehtikasoissa. Se on viime aikoina ruvennut villapöksyttelynsä lisäksi keskustelemaan aika paljon; jos sitä vaikka rapsuttaa korvalehtien takaa. lonkista tai pötsin tietämiltä, se päästelee samankaltaisia syviä kurkkuääniä kuin kissa kehrätessään tai pärskii kuin tyytyväinen hevonen konsanaan. 

Karmaisevasta tappiosta huolimatta viikonloppu on ollut varsin rauhallinen, ja olenkin nauttinut sydämeni kyllyydestä rennosta kalsarielelystä; pitkästä aikaa on ollut ehta kotiviikonloppu ilman minkäänlaisia menoja, suunnitelmia tai reissuja. Tälle päivälle on jo juoksut juostu ja puntit nostettu, vaan luvassa on niinkin jännittäviä askareita kuin kaappien järjestelyä, pyykin pesemistä sekä tietenkin laatuaikaa villapöksyviipottajan ynnä muruseni seurassa. Jatkankin tästä spektaakkelimaisen huikaisevaa elämääni, joten adios amigos hetkeksi.  

2 kommenttia:

  1. Ei pehvasi vain mitenkään voi olla sen kokoinen, etteikö käytävillä mahtuisi kuljeskella! ;-D Voihan puhelinkaupoissa toki muuten olla varsin tukalaa monistakin syistä. Kiva kuitenkin, että etsintä tuotti tulosta, ja sait mieleisesi luurin. :)

    Oma Nokiani on vuodelta 2010, ja se koki vuosia sitten ihmeparantumisen kovassa pakkasessa; valintanäppäin, joka oli toiminut vain kahteen suuntaan viidestä, alkoi toimia pitkän pakkaslenkin jälkeen! Näppäin on toiminut joka suuntaan siitä lähtien aina tähän päivään asti. Olen ollut niin onnellinen puhelimeni kanssa, ja inhottaa ajastuskin sen lopullisesta sammumisesta, ja siten pakollisesta kauppareissusta muovisten lelujen ja älyttömyyksien maailmaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pelkästään puhelinkaupoissa pyörimisen ajatteleminenkin aiheuttaa tuskan ja ahdistuksen tunteita. :D

      Ymmärrän aatoksesi! Olin kovin kiintynyt omaan puhelimeeni - se on itse asiassa veljeni vanha - ja vuosien varrella mustakeltainen luurini on muodostunut minulle symbolisen tärkeäksi kapistukseksi. Toisaalta uuden puhelimen myötä elämääni on tullut uusia ulottuvuuksia, kun viimein voin lähettää esimerkiksi viestin ilman käyttöjärjestelmän sekoaamista. Toivottavasti uusi puhelin kestää myös useamman vuoden, joskin nykyteknologian kehittyneisyydestä päätellen se ei kestä muutamaa vuotta pitempään.

      Toivottavasti sulla ja puhelimellasi on vielä pitkä ja onnellinen yhteinen taival edessä! :D

      Poista