keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Nauris, perinnejuures


Nauriin historia Suomenmaassa on pitkä ja vakuuttava. Vielä vuosisata tai pari takaperin nauris oli yksi maamme tärkeimmistä viljelykasveista, kunnes peruna astui parrasvaloihin ja sai aseman kansalaisetn suosikkirehuna. Nykyään suomalaiset mussuttavat muinaista kansallisjuuresta vain ja ainoastaan kilon verran vuodessa, joten on aika palauttaa perinteikäs pallurainen takaisin maailmankartalle tai ainakin ruokalautaselle. 

Nauris viihtyy viileissä olosuhteissa, joten sen viljeleminen onnistuu Grönlannissa asti. Nopeasti kasvavaa naurista tiedetään viljellyn jo antiikin aikakaudella Kreikassa, josta se levisi muualle Eurooppaan ja lopulta Suomeen aivan esihistoriallisella ajalla. Eipä ihme, että nauris on levinnyt sinne sun tänne, sillä se on todella monikäyttöinen ja -ulotteinen möhkäle. 

Nauris on kirjaimellisesti monimuotoinen tapaus; se voi kasvaa palluraisen pyöreäksi, lähes tonttulakin kaltaiseksi kartioksi tai litteän lättänäksi, ja värikin saattaa taittua valkoiseen, keltaiseen tai vaikkapa violettiin. Nauriin sisuksen sävymaailma vaihtelee valkoisesta keltaiseen. Pienet klöntit maistuvat makealta niin aikuisen kuin piltin hampaiden välissä, mutta kyllä nauris uppoaa nälkäisen kitaan ulkomuodostaan, koostaan tai väristään riippumatta.  Makeimmillaan nauris on kesäaikaan, mutta myöhään syksyllä noukittavan nauriin maku muuttuu syvemmäksi ja voimakkaammaksi. Kesän naurislapset eivät säily yhtä hyvin kuin talviset sisaruksensa,Jotta nauris pysyisi hyvänä, ei sitä kannata tunkea etyleeniä sisältävien kasvisten tai hedelmien, esimerkiksi tomaattien tai omenoiden kylkeen. 


Monen muun juurikasvin tavoin nauris toimii monessa ruoassa. Rutkasti C-vitamiinia sisältävä mollurainen on eritoten kesällä on herkullinen raakana siinä missä syksyn tullen naurista voi nauttia uunissa paahtuneena, pataan nakattuna tai pehmeässä muhennoksessa tai soseessa muhineena. Sipsejäkin voi ohkaisiksi viipaloiduista nauriista kehitellä. Nauriskeitto maistuu taivaalliselta varsinkin siinä tapauksessaä, että kokki lorauttaa tujusti kermaa kyytiin. Naurista kannattaa myös raastaa juureslättyihin ja vaikkapa leivonnaisiin; sämpylät saavat kummasti potkua, kun raastaa naurista taikinan sekaan. Maultaan nauris on aika mieto ja makeahko, joskin säväystä suo hentoinen kitkeryyden vivahde, joka on peräisin nauriissa lymyilevistä rikkipitoisista aineista. 

Lantun vitamiinit pysyvät tallessa kuoren alla kevääseen asti. C-vitamiinin lisäksi nauriiseen mahtuu muun muassa kivennäis- ja hivenaineista kaliumia ja kalsiumia sekä fosforia, mutta löytyypä perinneherkusta myös jonkin verran esimerkiksi folaatteja ja karotenoideja. Nauriin kaloripitoisuus on pieni eikä kilohintakaan kukkaroa turhasti kevennä, joten se on varsin monenlaiseen talouteen sopiva raaka-aine. 

Sen verran moneen sapuskaan taipuva ja vitamiinipitoinen tuttavuus nauris on ja vieläpä varsin perinteikäs, että seuraavalla kauppareissulla kannattaa nipsaista hassun näköinen klönttinen koriin tai kärryn kyytiin ja heittää nauris nassua kohti. Näin kekriajan kynnyksellä nostettakoon aito lähiruoka kunniaan. 

Lähteenä olen käyttänyt Kotimaiset kasvikset- sivua, K-Ruoka-sivulta sekä Kotiliettä. Finelistä olen kurkannut ravintoarvoja. 

2 kommenttia:

  1. Vaikka nauris onkin kirjoituksen päähenkilö, niin on pakko kehua näitä upeita kuvia. :) Oranssinkeltaiset nauriit sinivihreää ja turkoosia taustaa vasten... vau! Mikä värimaailma näissä taideteoksissa onkaan! Myös poro totta kai tuo oman säväyksensä. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooh, kiitoksia! Nauris on jo itsessään melkoinen surrealistinen taideteos, mutta meidän pirtissämme lymyävä porotokka koostuu linssiluteista, jotka änkeävät vähän joka kuvaan. :)

      Poista