perjantai 18. marraskuuta 2016

Miksi joku pöllii pyörän?

Talvipyöräilyssä ei olisi mitään ongelmaa. Vaikka loska, kylmät vesipisarat ja kovasti puuskutteleva puhuri eivät välttämättä ihan yhtä mukavia juttuja ole kuin vaikkapa porkkanakakun mussuttaminen, olisin kovin mielelläni tämänkin talven pyörän selässä rullaillut.

Niin, olisin. Huomatkaa konditionaali.

Joku saamarin dorka oli keskellä kirkasta työpäivää päättänyt anastaa kulkupelini. Kun aamulla menin töhin, lukitsin pyörän toimiston kulmalle, vaan kun työpäivän päätteeksi kypärä päässä hipsuttelin veivausvärkkiä hakemaan, ei sitä ollut missään. Kiertelin rakennuksen ympäri ja seuraavanakin päivänä kävin vielä toiveikkaana kuikuilemassa lähimailla, josko joku olisi palauttanut omine lupineen lainaamansa vekottimen takaisin paikalleen. No eipä ollut.

On se kumma juttu, että Turussa eivät pyörät pysy tallessa. Muutama kuukausi aiemmin mieheni kaksipyörinen päätyi joidenkin tahmanäppisten sonta-aivojen anastamaksi, ja tuttavapiirissä taitaa aika moni olla kokenut saman armottoman kohtalon. Jo se nyt on ihmeellinen homma. 


Pyörävarkaus on todella pieni ja mitätön asia maailmankaikkeudessa, mutta kun meillä päin ei sattumoisin kasva rahapuuta, eikä budjettini tahi mieleni välttämättä kovinkaan isoja ja odottamattomia lohkaisuja, kuten uuden kulkuneuvon hankkimista, tuosta noin vaan siedä. Nyt meinaa harmittaa, että olen viime kuukausien aikana mennyt ostamaan esimerkiksi talvikengät ja retkeilyhousut. Ennen kaikkea on hitusen omituinen olo, kun ei voi näpsäkästi ja nopsasti pyörän kyyditsemänä suhata paikasta toiseen. Kovempi sydän ja kovemmat kädet häneen eli Tunturiini ovat takertuneet (voihan nyyhkis ja niin edelleen). Tunnelmiani kuvastaa hyvin Paleface, joka on vissiin saman kurjuuden kokenut ja aikoinaan aiheesta runoillut:

Pyöränomistaja olin vielä päivä takaperin, pyörän omistin niin komian ja hienon
mutta typerät konnat ja ahnaat kourat veivät kulkupelini, ne lierot
Kilometerejä oli mulla tolkuttomasti ja renkaissa pitoa riitti
mutta ulos jätin pyörän ja töihin menin ja konnat mua komiasti kiitti.  

Sittemmin olen tajunnnut, että on syytä jättää haikeat hyvästit ja todeta

Goodbye my bicycle
goodbye my friend
You have been the one
you have been the one for me. 

Se ääliö, joka päätti anastaa punaisen, kamalasti kolisevan ja kitisevän Tunturin, jonka käsijarruosasto toimii ailahtelevasti mutta joka on kuitenkin aika kiva menopeli, tuntekoon piston kylmässä kolkossa sydämessään ja palauttakoon laittomasti kaappaamansa kulkuvälineen välittömästi takaisin oikealle omistajalleen. Kiitos. 


Harmittaa vähän paljon, mutta onneksi maailmassa on ääliöiden lisäksi hyviä ihmisiä, kuten Mari, joka ehdotti pyöränpöllimistrehvejä. Marin jalkapallon muotoisia silmiä katsellessani, kahveeta ryystäessäni ja neitosen jutuille hörähdellessäni totesin, että ei auta itku markkinoilla tai edes pyörättömäksi joutuessa, vaan eteen päin on elämässä mentävä. Onneksi on myös pappapiski, joka iltaväsyn iskiessä nukahti kirsu tohvelissa ja maha urheiluhousujeni päällä. 

Mutta vahingosta viisastuneena haluan todeta teille, ihmiskuntaan kuuluvat ihmiset, että köyttäkää pyöriinne noin miljoona eri lukkoviritelmää, älkää koskaan jättäkö pyöriänne ulos ja ennen kaikkea älkää ostako liian hintavia pyöriä, sillä varotoimenpiteistänne huolimatta joku hemmetin torvelo saattaa kuitenkin päättää pistää rahoiksi ja ottaa menopelinne omakseen. 

Ja kun näin tapahtuu, kannattaa turvautua vähän koiraterapiaan, hyviin tyyppeihin, Noin viikon uutisiin ja inkiväärisuklaaseen. 

4 kommenttia:

  1. No voihan perkele. :(

    Käsittääkseni ainoa keino estää polkupyörän menettäminen Turun keskustassa, on kiinnittää se vähintään kolmella isolla kettingillä ja yhdellä rautaisella kaarilukolla rungosta ja molemmista pyöristä johonkin kiinteään, vaikeasti irrotettavaan rakenteeseen (kaiteeseen, lyhtypylvääseen tms).

    Toki myös etupyörän irrottaminen ja mukana sisälle tuominen saattaa auttaa asiaa, koska tällöin pyörästä kiinnostuneiden potentiaalisten rosmojen joukko kapenee, kun saa suljettua pois ainakin ne, jotka itse aikovat lähteä polkemaan sillä, ja jäljelle jäävät vain ne, jotka aikovat tehdä sillä rahaa.

    PS. Teithän rikosilmoituksen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä muutamat perkeleet ja kaikki mahdolliset kirosanat ovat ilmatilan viime päivinä täyttäneet, sillä se saakelin tolvana, joka päätti pyöräni anastaa, vei samalla myös osan sieluani, sillä olen yhdessä kaksipyöräiseni kanssa valloittanut maailman. Tai ainakin muutaman kaupungin ja kylän.

      Jos joskus saan pyörän hommattua, tulen ehdottomasti ottamaan ehdottamasi keinot käyttöön. Koska pyörän raahaaminen työpisteeni viereen saattaisi rikkoa toimiston feng shuita, tyydyn kernaasti irrottelemaan etupyörän irti tahmanäppien hidastamiseksi tai sitten vuoraan pyöräni piikkilangalla ja sähköaidalla. Lukot eivät nähtävästi pitkäkyntisiä sontiaisia hidasta, joten on otettava järeät aseet käyttöön.

      Jep, rikosilmoitus on tehty ja vakuutusyhtiölle on pistetty viestiä menemään!

      PS. Kiitos kommentistasi - hihittelen vieläkin ajatukselle etupyörän irroittamiselle ja mukana kuskaamiselle. :D :D

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Hienosti osasit poimia tekstin ytimen. :P

      Poista