keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Tankoparsa



On aika tulla ruokaan liittyvien ennakkoluulojen rakennuttamasta kaapista ulos ja tunnustautua parsapelkuriksi. Olen kiertänyt noin viidentuhannen haarukanmitan päästä kaikki mahdolliset asiat, joihin sana parsa on jotenkin kytkeytynyt. Vuosien saatossa olen ensin varovaisesti käpälöinyt, sittemmin maistellut ja lopulta vallan hullaantunut parsakaaliin, joka ei kylläkään parsalle ole edes sukua, mutta muutoin p-kirjaimella alkava sana on viitannut johonkin epätodelliseen ilmiöön, jota ei minun imperiumissani tunneta (paitsi koiran vatsalääkkeenä). Varsinkin siinä tapauksessa, että parsan eteen tungetaan tanko. Tankoparsa on silmissäni näyttänyt jotenkin hassulta ja haastavalta, joten en ole sitä uskaltanut ronkkia hirveästi. Onko se pienikokoinen puu? Maistuuko se puulta? Mikä se on? Onko se oikeasti syötävää? Vai tanssitaanko sen ympärillä?

Vaan kerran kaupassa suhaillessani kaipasin vähän erilaista ja värikästä kädessä keikkuvan ostoskorin sisältöä piristämään, koin vihannesosastolla äkillisen ahaa-elämyksen ja uskaltauduin ottamaan kirkkaanvihreän tankoparsanipun näppeihini ja omituinen lämmöntunne valtasi sydämeni. Pparsantestausaika oli koittanut ja niinpä suuntasin ihmerehut mukanani kotikeittiöön. 

Marraskuu on jokseenkin höntti aika höpistä tankoparsasta, sillä parsa on parhaimmillaan touko-kesäkuun tienoilla. Omituisesta ajankohdasta huolimatta parsat ovat sen verran mukavia mutusteltavia, että sivuutettakoon hetkeksi epäloogisuus (ja muinainen epäluuloisuus) ja annettakoon eriskummallisen rehun astua näyttämölle.

Vihannesta on viljelty Pohjoismaissa 1700-luvulta lähtien, joskin egyptiläiset tunsivat tankoparsan hienouden jo vuosituhansia takaperin. Vihreä lienee varsin yleinen väri Suomen markkinoilla, mutta viljelytavoista riippuen väri voi vaihdella myös valkoisesta violettiin; vihreät versiot kasvavat maan päällä siinä missä valkoiset viihtyvät maan uumenissa. Vihreä rehu on vaaleampaa sisartaan voimakkaampi maultaan.



Vihreä tankoparsa on varsinainen terveysvihannes; se sisältää niin A-, B- ja C-vitamiineja kuin rautaa, joten sen on erityisen hyvä pöperö naisväelle. Valkoisessa tankoparsassa lukemat ovat pienemmät, mutta vihanneksen rouskuttelu harvoin pahaa elimistölle tekee.

Tankoparsa valmistuu esimerkiksi keittämällä - tankoparsa lisätään vain kiehuvaan veteen ja se kypsyy rungon mitasta riippuen muutamassa minuutissa maukkaaksi. Valkoinen parsa vaatii hitusen pidemmän kypsyttämisajan kuin vihreä. Vihreää tankoparsaa ei välttämätöntä kuoria, ellei kuori ole älyttömän paksu, mutta valkoisesta versiosta kuoret on hyvä poistaa.

Uunissa tankoparsa muhii maukkaaksi; itse suhteellisen järjettömänä uunirehujen ystävänä tykkään tunkea tankoset uuniin öljyllä kuorrutettuina ja paahtaa niitä noin vartin. Valitsipa kypsennystavaksi minkä konstin vain, kannattaa ensitöiksi nipsaista parisen senttiä varresta pois. Jotkut grillaavat parsaa maukkaaksi kesäpurtavaksi, mutta parsaa voi testata myös sosekeitossa, joskaan raakana ei sentään kannata kovin parsahommia puputella. Parmesaani ja tankoparsa muodostavat varsin klassisen yhdistelmän, mutta itse olen nykertänyt parsoja tyytyväisenä esimerkiksi pinaattilättyjen kera. Paahdettu ruisleipä, jonka sisuksiin survaistaan uunissa paahdettua lehtikaalta, ja tankoparsa kylkiäisenä on ehkä omituisen kuuloinen yhdistelmä, mutta ainakin kieleni annos vei hetkeksi mennessään. Lähipiirini harmiksi karkuteille läksinyt kieli on jo hyvä tovi sitten palannut takaisin. 

Miten tahansa parsaa kokkailee, ei sitä kannata ylikypsentää - lirmu löllökäs ei maistu kovinkaan miellyttävältä. Huomattavaa on myös se, etteivät parsat tykkää pyöriä etyleeniä sisältävien hedelmien ja vihannesten seurassa tai ne saattavat muuttua sitkaiksi.

Tietoja olen kalastellut Kotilieden, Kotimaiset Kasvikset ry:n ja K-Ruoan kautta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti