keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Jouluna


Tämä joulu on ollut aika onnellinen, melkoisesti iloinen, sopivasti harras, pikkuriikkisen haikea ja ennen kaikkea mahdottoman touhukas.

Olen syönyt muutaman tortun, pistänyt pipareita yhden jos toisenkin naamaani, mussuttanut häpeällisen paljon konvehteja ja mohlannut juureslaatikoita niin että pötsi pömpöttää vieläkin. Kinkkuun en koske, mutta onneksi jouluna on noin miljoona muutakin sorttia nälän kaikottamiseksi ja autuaallisen ähkyn takaamiseksi. Kunhan vain ähky pysyy sopivan siveän maltillisena, ettei refluksi pääse luvatta kylään, ei joulumieli joudu mieron tielle. 

Pienimuotoisen ähkyn sulattelemiseksi olen koira-armeijan kanssa mönkinyt runsaiden sammalmättäiden välissä, väistellyt valloittavia jäkäläpalluraisia ja valloittanut uusikaupunkilaisia mäkinyppylöitä. Lunta ei luontoäiti suvainnut tarjota Varsinais-Suomessa värjöitteleville, mutta muutaman vesipisaran hän päätti jouluna tipauttaa maan kamaralle. Aurinkokin näyttäytyi mäntyjen välistä. 

Olen nuuhkutellut kynttilöiden, joulukukkasten ja kuusen tuoksua ja todennut, että pirttiin kannettu karahka on yksi maailman hurmaavimmista jutuista. Kilpailussa taistelee myös lempeästi loimuava takkatuli, joka hypnotisoi katsojansa. 



Olen tuijottanut hämmentyneenä kirkasta tähtitaivasta ja miettinyt suuria kysymyksiä avaruuteen, maailmankaikkeuteen ja ihan vaan olemassaoloon liittyen. Kotipihallamme Turunmaalla ei pahemmin tähtiä taivahalla näy kaupunkivalojen luodessa kelmeän vaipan tähtikaton peitoksi, joten lapinjuntti vallan herkistyy luonnon omia tuikkuja ihmetellessään. 

Olen nauranut koirien kolhouden kustannuksella niin että jossain konvehtikerrosten uumenissa piileksivät vatsalihakset ovat joutuneet töihin. Kaksin aina kahjompi, ovat murret mielissään tainneet todeta, kun saman katon alla pyöriessään pöljyytensä äärimmilleen ovat vääntäneet ja kertakaikkisesti tolloiksi ruvenneet. 

Olen saanut vain just tarpeellisia ja lahjoja, kuten eräiltä neroilta Kärpistä kertovan kirjan, ja toivon mukaan vastavuoroisesti lähipiirini on tykännyt heille käärimistäni paketeista. 

Olen ikävöinyt aika paljon kotiseuduilleni ja luminietosten keskelle, mutta toisaalta anoppini on ihana, ja jouluna on mukava seurata mielikuvituksellisen piltin hurjia leikkejä ja kuusen koristelua (mieheni ja erään muksun koristelutavassa on paljon samoja piirteitä - värisäännöillä ei ole väliä, kunhan on riittävästi krumeluuria, sillä enemmän on enemmän). 



Olen ollut onnellinen, ettei ruokapöytään päästäkseen ole tarvinnut tunkea vihotun painavaa pakkelikerrosta naamaan tahi ahtautua ylifiineihin rytkyihin, vaan nakinkuorien sijaan on riittänyt, että on valkannut puhtaat  ja vähemmän reikäiset ja ryönäiset vaatteet ylleen. 

Olen todennut, että Suomen laki on vailla yhtä olennaista säädöstä. Kyllä jouluna pitäisi olla loma-aika muillakin kuin koululaisilla - ei pidennetty viikonloppu riitä täysin lomatunnelmaa ja täydellistä vapautumisen tunnetta tuomaan. 

Jos on oikein kova viima, sitä sanotaan, että esimerkiksi parin pakkasasteen ilma tuntuu kuin vaikkapa kymmeneltä asteelta, mutta samaa teesiä voisi hyödyntää myös meidän jouluume. Pirtissä piti olla kahdeksan tassua, mutta välillä tassuja on vaikuttanut olevan kahdeksansataa. Myös kirsujen määrä on tuntunut loputtomalta. Ja etenkin mäyräkoiran kirsusta lähtevien kielisuudelmien ketju on ikuinen vitsaus; ken mäyräkoiran kanssa on joskus samassa taloudessa elellyt, tietää takuuvarmasti, kuinka syvälle sieraimeen tai korvaonteloon nakki saa kielensä ujutettua. 

Salakavalasti puskista yllättämään päässyt joulu on pistetty melkein pakettiin ja laitettu hyllylle odottamaan ensi vuoden hulinoita. Paljon kauniita ja onnellisia muistoja taas mieleen on jämähtänyt muutamasta jouluhörhöilyn täyteisestä päivästä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti