maanantai 9. tammikuuta 2017

Pehmeä sunnuntai

Sunnuntai on parhaimmillaan vähän laiskanpulskea, hidas, hitusen epäsosiaalinen, mukavan puuhastelun täyttämä ja ennen kaikkea oikein rentouttava. 

Koska aiemmassa elämässäni sunnuntait ovat kuluneet joko tentteihin lukiessa, esseitä ja lopulta gradua vääntäessä tai työhommissa, vapaa sunnuntai tarkoittaa minulle puhdasta onnellisuutta. Siispä filosofiani on, että oikeaoppiseen sunnuntaihin ei mahdu ressiä, vaan elämää ja olemista senkin edestä. 


Sunnuntaina saa pötkötellä peiton alla tavallista pitempään. Olen yleensä aika aamvirkku enkä mielelläni jää kupeksimaan petiin koko päiväksi, vaan hoidan esimerkiksi lenkkihommat mieluusti aamutuimaan tai aamupäivään mennessä vapaapäivänäkin. Sunnuntai on kuitenkin päivä, jolloin varhain herääminen ei mahdu kuvioihin, vaan rötkötän tyytyväisenä tyynyjen uumenissa ihan pienen hetken ennen kuin jaksan nostaa pehvani sängystä ylös ja siirtää ruhoni puuron keittoon tai teksti-tv:n kimppuun. 

Sunnuntaina on aikaa löntystellä luonnon helmassa ja tutkia metsän eläinten jälkiä, jotka koskemattomasta lumihahtuvasta paljastuvat, jos astuu polulta syrjään ja kulkee nokka tarpeeksi lähellä maata. Sattumalta saattaa nähdä ketun jolkottelevan lähistöllä ja pitkäkorvaisen loikkivan metrin päässä. Myös vimmaisesti viuhuvat villapöksyt, jotka kuuluvat kikkurakarvaiselle piskille, näkyvät horisontissa ja puoliluppakorvat nykivät pöhkösti murren telmiessa lumessa. On lohdullista, että maailmassa on edes yksi tyyppi, joka arvostaa lunta yhtä paljon kuin minä. Koira.



Sunnuntaina saa hörpiskellä oikein pitkän kaavan kautta isotädin valmistamaa marjamehua, joka maistuu ihan lapsuusaikojen hiihtoretkiltä. Parhaimmillaan mehu on, kun sen ryystää mahdollisimman hauskasta, överistä ja värikkäästä mukista (Tanssi on suosikkini). Reippaan ulkoilun jälkeen marjamehu on ihan mahdottoman hieno keksintö. 


Sunnuntaihin kuuluu olennaisesti lempisarjan toljaaminen. Uusin ohjelmaihastukseni on Ylellä vastikään alkanut Komisario Maigret, jota tähdittää vähemmän vakavista rooleista tunnettu Rowan Atkinsonista. Vaikkei Atkinsonista ensimmäisenä tule mieleen pohdiskeleva komisario, on hän nappivalinta rooliin, joskin ensimmäisen jakson puoleen väliin asti pelkäsin, millon hän rupeaisi tekemään omituisia beanmaisia pakkoliikkeitään. Tuore sarja kuitenkin on osoittaunut koukuttavaksi. Kyllä brittidekkari pitää päivään mahduttaa - iltapalaksi menee Niilin seikkailija, joka myös Ylellä pyörii. Niilin päästä päähän kävelevän Levision Woodin mukana oppii paljon uutta niin kulttuureista kuin luonnon ihmeistä.

Ennen kuin höyhensaarille on reitti selvä, on hyvä unohtua toljottamaan YouTubesta vanhoja jääkiekkopätkiä ja muistella esimerkiksi PuLa-Ahon vuoden takaisia otteita. Hienot hetket saattavat tosin vangita katsojansa niin voimakkaasti, että nukkuminen unohtuu ja maanantaiaamu koittaa hivenen pökkyräisissä merkeissä. Mutta kyllä vanhojen ja hienojen lätkätapahtumien muistelu on jopa maanantaiväsyn väärti.

Näin jännittävissä merkeissä saa viikko vaihtua uuteen, mutta kuten olen saattanut jo aika moneen otteeseen jankata, pienissä arkisissa jutuissa piilee avain hyvään oloon ja parempaan mieleen. Ei elämästä tarvitse tehdä sirkusta tai skumppahuuruista teatteria, ellei niin toki itse halua, vaan parasta on pehmeä ja rauhallinen arki. Eritoten sunnuntai. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti