sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Ylistys pakkassäälle ja kirsulle

Ah, pakkasta! Talvi-ihmisen mielestä kunnon pakkaskeli on aivan yliveto ilmiö - sopivan kirpsakassa säässä mieli toimii suhteellisen virkeähkösti, aivotoiminta rullaa vähemmän tahmeasti ja energiatasot humpsahtavat vähintään puolitoista pykälää korkeammalle. Talvi on ihan mahdottoman mahtava vuodenaika, jahka luonto vaan kunnollisen talven viitsii pukata planeetalle. 

Turussa on harmillisesti tänä vuonna ollut kehnoin talvi suksimishommien suhteen naismuistiin, eikä muutoinkaan hirmuisen talvinen maisema ole ollut. Lunta on ripsotellut kovin kitsaasti siinä missä jokainen tie ja polku tuntuu olevan peittynyt jämäkän jääkerroksen alle. Pakkanen on kuitenkin kuin suloinen illuusio talvesta, joka ei ole oikein kunnolla päässyt käyntiin Turunmaalla, joten olen nauttinut kylmän puhurin puhaltaessa vasten pärstävärkkiä. Mahdollistahan toki on, että talvi vielä ottaisi loppukirin ja tulisi lyhkäiselle visiitille rannikkokaupunkiin, mutta sen verran realistinen kuitenkin olen, etten usko niin hyvää tuuria käyvän. Sentään muutama päivä talvea on ollut kuitenkin tänä vuonna elettävänä Turussakin. 



Toki nauttisin suunnattomasti, jos Turkuun saataisiin vielä kunnon ydintalvi; paksut hanget, punaiset posket, hohtavat hanget ja sivakointivälineet kuuluisivat tällä hetkellä toivelistallani varsn korkealle. Olen kovasti haaveillut reissusta kotikonnuille, mutta onneksi ei enää kovinkaan monta viikkoa kallonhalkomisriskiä kasvattavan jääkerroksen aikakausi Turussa sitkuttele, vaan kevättä alkaa olla jo pikku hiljaa ilmassa. Perustelen väitteeni sillä, että linnut laulaa sirkuttelevat kellonajasta huolimatta - jos linnuilla alkaa olla jo kevättä rinnassa, on uuden vuodenajan lähestyminen yleismaailmallinen ilmiö.

Viime päivinä olen haaveillut tolkuttoman paljon kunnon talvesta, mutta utopistisen haihattelun lisäksi olen käynyt kahvilla ja notkumassa kylillä jalkapallohuligaanin kanssa. Olen kaihonnut metsän rauhaan mutta todennut, että järkevämpää on antaa ensin luontoäidin sulattaa jäät pois ennen kuin tapaturma-altis imbesilli lähtee edes yrittämään möngertämistä pääkallokeleillä - olen tarpeeksi lahjakas kompuroimaan ilman mustaa jäätäkin. Hartiani kaipaisivat kunnon sauvapökkimistä, vaan kun se ei ole mahdollista asuinkulmillani, on keskityttävä vaihtoehtoiseen harjoitteluun eli muun muassa venyttelyyn. Kyllä kolmikymppisenä on aivan hyvä opetella ottamaan kalenteriinsa vakituiseksi ohjelmanumeroksi niskojen vääntely pelkän lenkillä pörräämisen sijaan - varsinkin jäisillä keleillä joutuu jännittämään ruhonsa niin junkkuraan, että pakkohan sitä on venytellä päästäkseen seuraavana aamuna sängyn pohjalta ylös ilman nostokurjen tilaamista paikalle.


Olen kuluneella viikolla kuunnellut ruhtinaallisesti länsinaapurissa tuotettua rokkenrollia. Royal Republicin viime viikolla vetämä jumalainen keikka on vieläkin vahvasti muistissa, sillä se oli vaan sanoinkuvaamattoman upea ja kertakaikkisen hieno elämys. Vieläkin virnistelen muistellessani spektaakkelia, joskin olen uikutusrepertuaariini saanut muitakin huikean hienoja lauluja, kuten Ghostin versiota legendaarisesta kipaleesta Crucified ynnä muuta älyllistä tuotantoa. Sohvan sävymaailmaan maastoutuva piski sen sijaan ei välttämättä hirveästi lämpene yrityksilleni luikautella hyvien laulujen tahdissa, mutta närkästyneen papparaisen saa onneksi lepytettyä nopsaan juustopaloilla, rapsutuksella ja lässytyksellä. 

Viikon viimeiset kaksi päivää on pyhitetty varsin rauhalliselle elelylle kotosalla, joskin sunnuntain kunniaksi on tietenkin jonkinmoista luontohiippailun kaltaista toimintaa luvassa. Suurempia ihmeellisyyksiä ei ole koko viikon aikana tapahtunut, mutta sen verran vauhdikkaasti helmikuu on edennyt ja hienoja tapahtumia mahtunut, että rauhallinen ja rento viikko on silloin tällöin paikallaan. Vaikka mitä mukavaa näyttää kevät tuovan mukanaan, joten hetken hengähdys on kaiken hauskan keskellä ihan miellyttävä ilmiö. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti