perjantai 10. maaliskuuta 2017

Koruharakan aarteet

Tunnustaudun joissain määrin koruharakaksi. Sopivasti harakkamaisilla piirteillä varustetuksi hörhöksi. En himoitse aivan kaikkea kiiltävää, mutta nautin kauniista koruista, ja ilman tiettyjä rakkaita kapistuksia olo on aika paljas. Jopa alaston (ihan vaan kuvannollisella tasolla siis - en oikein usko, että koruissa on tarpeeksi pinta-alaa vaatteiksi).

Korut, joihin käsähdän, ruukaavat olla yleensä aika huomaamattomia ja siroja - en osaisi kuvitella korviini roikkumaan valtamerialuksen kokoisia möhkäleitä enkä tunkisi välttämättä kaulaani lehmänkelloa, sillä erikoisuuden tavoittelun sijaan halajan klassisia, suht selkeitä linjoja ja merkityksellisyyttä. En hanki koruja viimeisimpien trendihöpinöiden huumaamana, vaan arvostan esineitä, joiden mukana kulkee aimo annos tarinoita. Siksi koruaarrelootani on pieni mutta sisällöltään minulle arvokas.

Liitän tärkeisiin koruihin todella paljon tunnearvoa. Vaikkei korulippaastani löydy timantteja eikä edes kultaa taikka mirhamia, ovat muutamat korut suuria aarteitani, koska paatoksellisuuteen taipuvaisena satunnaistunteilijana koen, että käyttämiini koruihin kiteytyvät monenlaiset muistot ja läheisten ihmisten merkitys.

Kaulassani roikkuu aina yksi ja sama kaulakoru olipa sitten kyse arjesta tai juhlasta, kesästä tai talvesta. Korun olen hankkinut ihan ite juhlistaakseni graduani, valmistumistani ja mahdollisia tulevaisuudessa odottavia seikkailuja. En tainnut maailmaa pelastaa, mutta koru on kulkenut mukanani järisyttävän monen vuoden ajan. .Koru on  hillityn hopeinen, siro ja symboloi aurinkoa ja kuuta. Kuljinpa missä tahansa, kaksi taivaankappaletta suovat hörhölle talsijalle valoa tai näin ainakin olen kuullut sanottavan.

Useamman vuoden päivittäisestä käytöstä huolimatta hopeainen killutin ei ole mennyt miksikään, joskin alkuperäisen riipuksen olen pöljyyksissäni hajottanut - onnistuinpa kerran uupuneena riuhtaisemaan kaulahuivin sen verran voimakkaasti että kaulakorun ketju lensi julmassa kaaressa lattialle. Muistaakseni kyllä ajatukseni oli korjauttaa ketju, mutta muutaman muuton jälkeen se on päätynyt jonnekin niin varmaan talteen, etten ole sitä söheltämissaikkailujeni jälkeen tavannut.



Suurin osa tärkeimmistä koruistani viittaa ainakin joissain määrin juuriini. Esimerkiksi äidiltäni saamani lumihiutaleen muotoiset korvakorut muistuttavat talven ystävää hohtavista hangista ja kuulaista talvipäivistä. Hopeinen nappipari kimaltelee melkein yhtä nätisti kuin taivaalta tipahtelevat esikuvansa. Lisäksi ne ovat henkäyksen kevyet - korvakoruja valkatessa on olennaista, etteivät nappulat paina ihan tolkuttoman paljon. Pääni, joka humisee auttamattomasti tyhjyyttään, ei jaksaisi kannatella mielivaltaisen raskaita kapistuksia.

Vaikka hiutalehippuset ovat pienet, niissä on paljon yksityiskohtia. Korusepäksi ei ihan kuka tahansa nakkisormi voisi ruveta.


En osaa oikein käyttää rannekoruja arjessa - en pidä rannettani mitenkään erityisen sirona, mutta siltikin kaupoista löytyvät korut tuppaavat putoamaan kädestäni tai ainakin roikkumaan kämmenellä yhtä sitkeästi kuin räkä hiihtäjän poskella. Sitä paitsi hyötyliikunta ja helposti eri pintoihin tarttuvat killuttimet eivät oikein passaa yhteen. Mutta minulla on kuitenkin suuri ilo ja kunnia omistaa maailman herttaisin rannekoru. Olen toki jäävi esittämään moisia väitteitä, vaan koru sisältää minulle tärkeää symboliikkaa.

Rannekoruni on oikeastaan aika yksinkertainen mutta samanaikaisesti hyvin krumeluurinen. Se on vain ketju, johon olen kiinnittänyt pikkuruisia palluraisia roikkumaan. En uskalla korua juurikaan käyttää, koska olen tollouksissani onnistunut pudottamaan jo yhden helan ties minne. Siispä säästän korukaunotarta ja käytän sitä vain harkiten.

Ketjun olen saanut aikoinaan lahjaksi, ja myös helat ovat kulkeutuneet joulupukin mukana aikojen saatossa kylään. Alun perin minulla oli viisi erilaista roikkuvaa osasta, mutta pudotin vahingossa lumihiutaleen kyydistä pois - se oli samaa sarjaa kuin yllä mainitut lumihiutalekorvikset. Neljä helaa kuitenkin on vuosien varrella säilynyt; muinaisen mytologian mukaan pahoja henkiä karkottanut ja lasta suojellut komsiopallo, jalo ja uljas mutta ehkä vähän pöhkö riekko, revontulten loimua symboloiva kilkura sekä yleensä riskua koristava pikkuruinen laukkanen. Koru on siis monen merkittävän jutun summa.


Minulla on myös kärpässienikorvikset. En tarkalleen ottaen tiedä, ovatko pallonapit välttämättä varsinaisesti kärpässienistä muotokielensä saaneet, mutta minun  silmissäni ne muistuttavat ihan sieniä. Ne ovat hauskat, ovelat ja sävyltään jännät - kärpässienissä on mukavan tumma (rodinointiin viittaava) vivahde.

Myös kämppishemmolta saamani sydämelliset kelttikorvikset, joista olen runoillut oman kirjoituksen verran, ovat varsin kivat. Riskusormus ja pikkuruinen riskuni, joista olen niin ikään höpissyt jo aiemmin, muistuttavat minua jo edesmenneestä kummitädistäni ja tietysti junttiudestani.


Kaikki käyttökoruni ovat hopeaa, joskin tykkään myös pronssista. Kovasti urean sävyiseksi taittuva kulta ei puolestaan minua puhuttele, vaikka se vissiin ihoni sävyyn sopisi hopeaa paremmin. Hopea vaan tuntuu minusta kultaa viehättävämmältä - olen myös onnistunut iskostamaan vahvasti kultaan keikahtaneen äitini hopean käyttäjäksi, mistä olen hyvilläni (sillä korurepertuaarini on laajempi tehdessäni täsmäiskuja äitini korulootaan).

Tosin korun väristä riippumatta tärkeintä on tarina. Jotta korusta tulee tärkeä, siinä täytyy olla symboliikkaa ja merkityksellisyyttä. Juuri oikeenlaista kemiaa.

4 kommenttia:

  1. aurinko ja kuu
    ota aurinko syliisi, silmiisi kuu
    tahdon palaa sinun kanssasi
    nämä päivät, nämä yöt...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anna tuulen takuttaa hiuksesi ja aaltojen tyynnyttää levottomuutesi.

      Mitä olis elämä ilman Donkkareita?

      Poista
    2. Avaa jo silmäsi niin nousen selkääsi :D:D:D:D

      Aika köyhää olisi kyllä.

      Poista
    3. Eii, nyt mie väsyneenä hihittelen tälle koko loppuillan! :D :D :D

      Poista