keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Sportgasteinin ladut ja Kreutzkogel




Kun juntti reissuun lähtee, käy aivoissa samanlainen kuhina kuin Korvatunturilla tonttujen pajoissa ennen joulua. Kiirettä pukkaa, sillä etukäteen on tietenkin kaivettava mahdollisimman paljon tietoa loma-alueesta, metsästettävä kaikki mahdolliset kartat eksymisen välttämiseksi ja toisaalta vouhottaa nähtävyyksistä lähes kyllästymiseen asti lähipiirille. Tiedonhaluisuus ja uuden oppiminen kuuluvat olennaisesti loman viettoon - en tykkää röhnöttää reporankana uima-altaan reunamilla, vaan kaipaan lomallani mukavaa puuhastelua ja aivopähkinää. Siispä olin matkaan valmistautuessani tonkinut internetin syövereistä tietoiskun Bad Gasteinin harrastemahdollisuuksista, löytänyt paljon kiehtovaa infoa alueesta nimeltä Sportgastein ja hoksannut, että siellähän voisi hiihtää. Kyllähän nyt Alpeilla matkatessaan täytyy suksien päällä käydä - olipa sitten kyse laskettelusta tai murtomaasivakoinnista.  

Sportgastein, joka kuuluu Keski-Euroopan suurimpaan luonnonpuistoon eli Hohe Tauerniin, on laskettelijoiden ja lautailijoiden mieleen, mutta itse nössöhtävänä murtomaahiihdon ystävänä keskityin hinkkaamaan edes takaisin aurinkoisen laakson sivakointiväylää. Alueella latukaistoja riittää sekä perinteisellä paineleville että luistellen liiteleville hiihtäjille, mutta minä keskityin painelemaan pertsaa.



Kaiken kaikkiaan Gasteinin alueella on 45 kilometrin verran sivakointimahdollisuuksia, mutta maaliskuun lämpöaallon yllättäessä eivät läheskään kaikki ladut meinanneet olla auki. Sportgasteinissa sentäään pääsi suksimaan muun muassa viiden kilometrin lenkkiä noin 1600 metrin korkeudessa. Lyhkäisempää reittiäkin olisi voinut runtata, sillä aivan vitosen vieressä kulkee reilun kilometrin mittainen latu. 

Viiden kilometrin latu tuntui sinällään aika helpolta – nousuja ei juurikaan reitin varrella sattunut vastaan – mutta tolkuttoman kuuma tuli sivakoidessa. Yli-innokkaasti porottava aurinko sai talvisissa hiihtokamppeissa suksivan ihmispolon tavoittamaan melkein sulamispisteensä, etenkin kun hiihtäessä minulla ruukaa olla lähinnä vain kaksi vaihdetta käytössä: painan täysillä tai en painele ollenkaan. Kävellessä osaan rauhoittaa tahtia, mutta hiihtäminen on sen verran hauskaa hommaa, että väkisinkin mopo alkaa keulia. 


En lähtenyt raahaamaan omia välineitäni kotopuolesta, vaan vuokrasin eräästä urheiluvarusteputiikista Bad Gasteinin puolelta itselleni omituisen lyhkäiset pitopohjasukset, jotka eivät yltäneet aivan omien peltosteni tasolle. Päivän kestävä vuokraus ahden päivän suksivuokraus kustansi 20 euroa, mutta huomionarvoista on, että Sportgasteinissa on käytössä latumaksu. Summasta en osaa sanoa, sillä hoksasin maksuautomaatin vasta sivakoinnin päätteeksi. Hups. Paatunut rikollinen on puhunut. 

En tohtisi kehua latua aivan maailman parhaimmaksi. Paikoitellen ladun lumi oli varsin jäistä ja kovaa, mutta kellon kulkiessa iltapäivää kohti lumi tuntui varsin sohjoiselta kuumasti paahtavan auringon vuoksi. Sohjoinen olin myös minäkin - niinhän siinä sitten kävi, että ensimmäisen kierroksen jälkeen oli aika tukalat oltavat ja toisen viiden kilometrin satsin jälkeen päätin nostaa tutisevat ynnä kertakaikkisen väsyneet käteni pystyyn ja luovuttaa hiihtohommat.


Vähän hävetti, etten kymmentä kilometriä enempää jaksanut puskea vaan sippasin aika lailla tyystin, mutta toisaalta maisemat olivat häkellyttävän upeat, joten plussan puolelle jäin.  Ski Amadén korkeimmalla hiihtoalueella kelpaa pällistellä maisemia. Liputan jatkossakin Kolarin latuverkostojen puolesta, mutta pöljemminkin aikaansa olisi voinut toki viettää kuin vuoria vahdatessa hikinorojen valuessa selkää pitkin.



Samoihin aikoihin lasketelleet ja lautailleet tiesivät kertoa, että vielä aamtuimaan laskukelit olivat vielä mainiot ja jopa puuterilunta havaittavissa, mutta auringon noustessa korkeammalle ja lämpöasteiden kivutessa epäinhimillisiin lukemiin muuttui valkoinen hattara sohjoisemmaksi ja jopa loskaisemmaksi. Tyytyväisiä naamoja rinteessä silti vain näkyi, sillä monentasoiset laskijat kokivat saaneensa mukavasti haastetta. 



Hiihdon jälkeen lisäsin vaatekerroksia niskaan ja suhasin gondolihissillä korkeimman huipun, Kreuzkogelin, laelle lähes 2700 metrin korkeuteen. Vaikka hissilippu oli mielestäni naurettavan hintava (20,50 euroa), oli huipulta avautuva vuoristomaisema mittaamattoman arvokas ja upea. Silmäin kantamattomiin oli havaittavissa pelkkää kauneutta, ja korviin kantautui germaaninen schlager tuulen humina. 




Kameran kanssa saikkaaminen meinasi melkein jäädä uupumaan unohtuessani ihailemaan maisemia, mutta muutaman räpsyn nappasin uupuneita allejani ja nivusiani elvytellessäni. Jälkikäteen kuvia katsellessani on mieleeni hiipinyt epäusko – olenko mie ihan oikeasti käynyt palloilemassa näin mielipuolisen hienoissa maisemissa? Aivan kuin keskelle mitä ihmeellisintä utopiaa olisin päätynyt.


Kreutzkogelin laella puhalsi pieni tuulen puuska, joka ihan pikkaisen ehti näykkäistä nenänpäätäni, mutta varsin säyseä se muutoin oli ainakin verrattuna Turun tuuliolosuhteisiin. En aiheuttanut lumivyöryjä, kuten lähipiirini arveli reissusta kertoessani, enkä vastoin kanssaihmisten taikka itseni odotuksia edes eksynyt kertaakaan.





Jos Alppien juurelle suhauttaa vierailulle, on luonnollisesti otettava liikuntamahdollisuuksista kaikki mahdollinen irti. Matkaseurueellamme kävi uskomaton munkki – ilmanalat olivat suorastaan täydelliset liikkumiseen. Aurinko porotti jo varsin keväisesti, ja joka aamu heräsin lintujen kujerrukseen. Lämpöä piisasi mahdottoman paljon. 

Vitivalkoisia lumikenttiä toljotellessa ja silloin tällöin jopa vinhasti poskipäitä läpsivää tuulta väistellessä ja aurinkoa palvoessa tuli väkisinkin mieleeni, että elämä on laiffii. Tai että elämä on oikeastaan ihmisen parasta aikaa. Nenänpääni punoittaa vielä puolentoista viikon jälkeen aika hurjan punaisena ynnä hilseilevänä, mutta kärtsähtäminen oli ehdottomasti kaiken vaivansa väärti. Hikihiihtoa muistellessa puskaa tuskanhikeä koko ruhon mitalla, mutta Sportgastein oli varsin mukava paikka elellä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti